Carol Shields ja Blanche Howard julkaisivat yhteisen romaaninsa jo 1991, mutta se on suomennettu vasta tänä vuonna. Joissain kohdissa parissakymenssä vuodessa tapahtuneet muutokset hätkähdyttävät. Pariskunta ei voi kirjoittaa toisilleen sähköpostilla, koska ei halua, että perheen lapset näkevät heidän kirjeenvaihtonsa. Eikö, 90-luvun alussa?
Keski-ikäiset, keskiluokkaiset, akateemiset kanadalaiset Jock (Jocelyn) ja Chas (Charles) joutuvat vuodeksi erilleen vaimon saatua hyvän työtarjouksen kalliin lentomatkan päästä. He päättävät ryhtyä kirjeenvaihtoon. Aluksi kirjeissä käsitellään tavallisia kodin asioita ja ikävää, mutta vähitellen kirjeet saavat myös tummempia sävyjä. Ero ei tee hyvää parisuhteelle, toisen kertomat asiat synnyttävät väärinymmärrystä ja väärintulkintaa. Kun sitten tulee mahdollisuus tavata, se odotetuin eli seksi ei sujukaan. Jock on niin tyrmistynyt miehensä tekemistä muutoksista "omassa keittiössään", että käyttää yhteiset päivät kiukutteluun, ja toisella kertaa Chas joutuu odottelemaan kiireistä vaimoaan vieraassa kaupungissa, niin että tavatessa jäljellä on vain pettymystä.
Minua kiinnosti tähän kirjaan tarttuessani avioliiton kuvaus, kirjeenvaihtoon perustuva romaani ja kahden kirjailijan yhteistyö.
Kirjeissä tapahtuu juuri se, mitä odotinkin.
Arvaa mitä? Se että olen kirjoittanut sinulle kirjeitä pitkin vuotta on vaikuttanut minuun kummallisella tavalla, ikään kuin paljastanut, mitä ajattelen. Sitä minä tulen kaipaamaan.
Olen huomannut omassa elämässäni, että paitsi rakkaudessa myös ystävyyden ylläpitämisessä kirjeenvaihto lisää itsetuntemusta eri tavalla kuin puhelinsoitot. Ystävyydessä kirjeet syventävät suhdetta, mutta rakkaussuhteessa ne voivat myös hämmentää.
Carol Shields on kirjoittanut miehen kirjeet ja hänen tuntemattomampi kirjailijaystävänsä Blanche Howard vaimon kirjeet. Minusta ne ovat hämmästyttävän samanlaisia tyyliltään. Nimetkin kun kuulostavat molemmat miehen nimeltä, piti oikein tarkistaa aina, että kumpi nyt kirjoittaa. Olivatko puolisot tulleet näin samanlaisiksi vuosien mittaan, runoilijasieluinen arkkitehtimies ja lakinainen!
Molemmat kirjoittavat myös kirjeen, jonka hävittävät samantien ja lähettävät matkaan vesitetyn version. Nämä hävitetyt kirjeet ovat hyvin tärkeitä kirjoittajalle itselleen, ja ratkaisu olla lähettämättä on oikea. Ei rakastetun tarvitse tietää hoopouksissa tehtyjä seksielämän mokia. Kirjoitettuna - ja sanottunakin - merkityksettömästä hairahduksesta voi tulla vuorenkorkuinen.
Vahingossa tapahtunut ryhmäseksi ei oikein kuulosta uskottavalta kuvatussa ihmisryhmässä. Se kuulosti laskelmoidulta ja turhalta. Teeman kannalta turhaa on myös erään henkilön sukupuolisen suuntautumisen paljastaminen. Onneksi hylätyissä kirjeissä kuvataan nämä tilanteet lyhyesti.
Jockin työ köyhyyden naisistumista selittävän komission lainopillisena neuvonantajana tuo kirjaan kiinnostavaa pohdintaa köyhyyden kokemisesta. Opiskelijalle ja ns. valkokaulusköyhälle köyhyys ei ole mielentila, vaan vain jotain väliaikaista. Jock tajuaa, että jos häntä ahdisteltaisiin työpaikalla, hän ottaisi välittömästi yhteyttä ihmisoikeuskomissioon toisin kuin pysyvästi köyhä tarjoiljatyttö, jolta puuttuu siihen vaadittava tuohtumus, omanarvontunto ja paheksunta. Jos mies jättäisi hänet, hän selviäisi säästöjensä avulla toisin kuin perintönä köyhyyden omaksunut.
Kun työkaverit sanovat vastaan vänkäävälle Jockille suoraan, ettei hän ole koskaan ollut köyhä, hän alkaa työyksiössään, kaunista kotiaan ikävöidessään, tajuta olevansa todella hyväosainen.
Me kaksi olemme saaneet elää jossain mielessä suojattua elämää, Chas. Aina kun katselen tätä asuntoa, minulla on jotenkin - no, jalo tai uhrautuva olo - kun suostun elämään tällä tavalla. Tilapäisesti. Mutta entä jos se olisi aina tätä, koko elämä? Ilman mahdollisuutta paeta?
Kaikkien näiden kuukausien jälkeen, joina olen pohtinut vaurautta ja köyhyyttä, olen yhä ymmälläni - vielä enemmän kuin syyskuussa, kun lähdin panemaan maailmaa järjestykseen. Sano minulle, Chas, mitä nuo sanat tarkoittavat.
Vaimon, kodin hengettären, poissaollessa taloon pesiytyy kummallinen sakki ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, nelihenkisen perheen kodissa asuu välillä yksitoista ihmistä. Tämä tuntui epäuskottavalta.
Lasten kuvaus jäi ohueksi. Tuli tunne, että heille voi tapahtua kauheita, kun äitiä ei ole paikalla. Mummot olivat karikatyyrisiä hahmoja. Muiden henkilöiden ohuus on osin ymmärrettävää, koska fokus on Jockissa ja Chasissa.
Ärsytyskynnystäni nosti perinteinen ajatus, että naisen on vaarallista poistua kotoa.
