Jorma Palo, Mies joka ei ollut mistään kotoisin (1995)

Tässä yksi hauskimpia ja koskettavimpia omaelämäkertoja. Lääkäri ja tutkija Jorma Palo päätti kirjoittaa elämästään viisi vuotta syöpädiagnoosinsa jälkeen vuonna 1995. Kirjan nimi Mies joka ei ollut mistään kotoisin kertoo tyylin: itseironinen, monikerroksinen, yhtä aikaa koominen ja traaginen, terävä. Kirjan alussa kerrotaan, että henkilöt ja tapahtumat eivät vastaa todellisuutta ja jos vastaavat, se johtuu sattumasta. Tämä on leikittelevää hämäystä.

Hyvin Jorma Ilari Palon oloinen mies Ilari Palo makaa kirjan alussa Hyksin syöpätautien klinikalla kokovartalotutkimuksessa, tomografiassa. Hän joutuu käymään neljän kuukauden välein tutkittavana, saamassa lisäaikaa. Tilanne saa hänet muistelemaan. Mieleen nousevat päällimmäisinä lapsuus, jossa kolkko äiti lyö kovaa ja komentaa olemaan itkemättä, innokas tutkimustyö Brooklynissä ja uuden taudin löytäminen Suomessa. Tauti osoittautuu vain suomalaisten geeneissä piileskeleväksi aspartyyliglukosaminuriaksi, mikä vie tutkijaltamme laajemman kuuluisuuden, kenties Nobelin. Liikaa se olisi ollutkin miehelle, joka ei osannut lapsenakaan pitää puoliaan.

Suku ei osaa arvostaa Ilarin menestystä, minkä luvun 6 otsikointi kertoo: Iikosta tulee Ilari ja kaikkien hämmästykseksi ylioppilas, lääkäri ja, tuhansien vajaamielisten virtsaa tutkittuaan, lääketieteen ja kirurgian tohtori.

”Mi-mitä sie tutkit sellaisia vajaamielisiä?” äiti kysyi, kun Ilari kutsui hänet väitöstilaisuuteen. ”Mitä mi-mie sanon miun tuttaville? Kaikki luulevat, että meitin suvussakin on vajaamielisiä. Ja mistä sie sait päähäsi tutkia niiden virtsaa? Enhän mie kehtaa sanoa kenellekään, mitä miun poikain tutkii. Tutkisit vaikka verta.”

Ilarin sukulaisten suhtautuminen hänen työhönsä tuo kutkuttavasti mieleeni Hannu Väisäsen elämäkertaromaanien Anteron perheen käyttäytymisen. Anteron kirkkomaalauksen paljastustilaisuudessa romaanissa Taivaanvartijat isä ja veljeskatras eivät huomaa koko taideteosta vaan tutkivat, miten kirkon penkit on rakennettu. Tämä kuvaa työväestöstä nousseen akateemisen henkilön saamaa täydellistä taustatuen puutetta samalla tavalla kuin äidin tuhahtelu Ilarin menestymiselle Palon kirjassa.

Saman paheksunnan saa osakseen Ilarin sisar Päivikin, koska on muuttanut Tukholmaan ja mennyt naimisiin ulkomaalaisen kanssa.

”…Päivikin asuu Tukholmassa sen jugoslaavipakolaisen kanssa. Mikä lie bensanmyyjä ja kommunisti.”
Ilari tiesi tekevänsä virheen mutta ei voinut olla sanomatta: ”Boskon isä istuu Titon vankilassa. Hää joutui pakenemaan, koska hää ei nimenomaan ole kommunisti. ja Päivikin on tavallaan pakolainen. Eräs tietty ihminen ajoi hänet täältä.” Onneksi äiti ei ymmärtänyt vaan sanoi: ”Mikä pakolainen muka? Päivi on isänmaanpetturi, joka palvelee ruottalaisia, vaikka Suomi koulutti hänet sairaanhoitajaksi. Ja jahka työ jäätte Amerikkaan, siekin petät isänmaasi. Jos sie olisit pysynyt Iikkona Tirvalla, tällaista ei olisi tapahtunut. Isänne häpiäisi haudassaan, jos saisi tietää.”

Palo piirtää hirveän naiskuvan äidissä ja tämän sisarissa. Kolme sisarta taistelevat ja kinaavat koko elämänsä ajan lapsellisesti siitä kuka on paras ja suosituin. He pitävät yllä mykkäkouluja ja muodostavat välillä kahden liittoja yhtä vastaan.

”Mi-mie en viitsi vihata niin mitätöntä naista. Hää vihaa minuu sen takia, mitä mie olen saanut ja mitä hää on menettänyt. Hää vihaa sitä, että mie olen meistä nuorin ja että mie näytänkin nuorimmalta. Ja sitä, että mi-miulla on luonnonkihara tukka. Haluatko sie tietää, miksi hää vihaa sinuakin.”

Pirkka-Pekka Peteliuksen näytelmässä ja tv-sarjassa Kymenlaakson laulu on samanlainen naistyyppi kuin Palolla. Masentavaa. Suomalaisia naisia on sanottu vahvoiksi. Tätäkö se on? Lasten vähättelyä ja hakkaamista ja toisten aikuisten panettelua, itsensä nostamista muita painamalla. Nämä henkilöt ovat myös erittäin tietämättömiä, mutta silti omasta mielestään aina oikeassa.  

Kirjan lukujen nimet ovat mainioita: Iikon isoisä ja isoäiti eivät pääse sopimukseen siitä, missä ilmansuunnassa on kaakko, Mitä Ilari koki m/s Kungsholmilla matkallaan uudesta maailmasta vanhaan ja kuinka hän katseli kotimaataan kiikarin pienentävän linssin läpi.

Sairauttaan Ilari käsittelee kirjassa melko vähän muistojen välissä. Jossakin vaiheessa hän löytää tautinsa syyn. Toinen äidin sisarista on terveyssisar (nykyään sanotaan terveydenhoitaja). Hän on kärventänyt Ilarin ihoa alppiaurinkolampulla riisitaudin ehkäisemiseksi ja pitänyt Iikon suoria sääriä omana ansionaan. Kun otsonilta tuoksuvan alppiauringon aiheuttama melanooma aikanaan todettiin, Siiri oli kuollut.

Viimeisessä luvussa Ilari palaa alkutilanteeseen, jossa miettii, mitä järkeä on jatkaa elämää neljän kuukauden erissä. Hän päätyy siihen, että on joko elettävä keskittyen tärkeimpiin asioihin tai sitten poistuttava elämästä, tehtävä asento ja vedettävä musta huppu päähän. Hän hankkii tätä tarvetta varten lääkäriystävältään syankaliumkapselin. Elämän jaksaa elää loppuun, kun tietää pääsevänsä siitä eroon halutessaan.

Palo eli melanoomadiagnoosin jälkeen 16 vuotta ja julkaisi tusinan kirjoja, fiktiota ja tietokirjoja. Tietokirjoihin kuuluu mm. hänen yhdessä vaimonsa Leena-Maija Palon kanssa kirjoittama Rakkaudesta seksiin,1999. Elämänhalua siis riitti!

Palo on kirjoittanut kaksi muutakin elämäkerrallista teosta. Satiirissa Uitettu rotta, 1997, päähenkilö professori Leo Brenner julkaisee todellisiin tapahtumiin perustuvat muistiinpanonsa. Lapsuudenkuvaus Leikkikuolema, 2005, kertoo lisää Iikon elämästä vahvojen naisten sukuvihan keskellä. Kirjaa kuvataan kansitekstissä hirtehiseksi kasvuromaaniksi. Haluan ehdottomasti lukea sen.

Jos joku arvostelee nykyajan lasten kasvatusta siitä, että lapsi nostetaan päähenkilöksi ja hemmotellaan piloille, hänen pitäisi lukea tämä kirja. 

Kirjassa on eräs tapaus, jota Ilari muistelee tohtorinväitöskaronkassa. Hän katselee äitinsä luisevia rystysiä ja muistaa, miten tämä lyö häntä, silmittömästi, ehkä itseensä pettyneenä, kiukuissaan, tiedä häntä, mutta lyö, raapii sormuksellaan ja uhkaa. ”Vai rupiat sie murjottamaan. Sittenpähän saat lisää." Halusin kirjoittaa tästä pitemmän sitaatin, mutta en pysty. En käsitä, miten lapset ovat kestäneet tällaista! Itseäni ei lyöty koskaan, vaikka kuulun ikäluokkaan, jossa monissa perheissä lapsille annettiin säännöllisesti selkään. Palon mainitseman oppineisuuden väheksynnän sen sijaan tunnistan hyvin. Oma isäni ei tullut ylioppilasjuhliini, vaan valitsi peltotyöt.

Taidenäyttelyssä 2, Evakkoutta ja erotiikkaa

Kävin kaamoksen keskellä virkistymässä taidenäyttelyissä, mistä kerroin jo vähän edellisessä kirjoituksessani. 

Kouvolan taidemuseon päänäyttely syksystä pitkälle tammikuulle on Raakel Kuukan retrospektiivinen Mistä tulen, minne menen? Tässä näyttelyssä Kuukka kertoo sukunsa tarinaa evakkomatkasta ja kymenlaaksolaisesta kotipihasta maailman suuriin kysymyksiin. Oman tyttären monikulttuurinen identiteetti on jatkoa valokuvataitelijan taustaperheen karjalaiselle evakkoudelle. Näyttely on nykyaikaiseen tapaan monipuolinen useine videoteoksineen. Kuukan tärkeintä materiaalia ovat oma perhe ja muistot.

Kuukka kuuluu 1980-luvulla esiin nousseeseen valokuvaajien sukupolveen, joka nosti valokuvataiteen kuvataiteen keskiöön ja yksityisen tärkeäksi. Hän on havainnollistanut sen, miten henkilökohtainen on poliittista ja yksityinen on yleistä. 

Minusta tämän näyttelyn kiinnostavinta antia ovat kauniin Rebekka -tytön kuvat ja identiteetin pohdinta.

Rebekka ja kansallispuku 2003

Peili, 2013

Kouvolasta jatkoimme Kuusankoski-talolle, johon on koottu Kouvolan Taideseuran Erotiikka -aiheinen näyttely.

Näyttelyn kokoaja kuvataiteilija Katja Tukiainen oli suostunut tehtävään hieman epäröiden, koska aihe oli vaikea ja olisi saattanut karsia osallistujia tai houkuttaa turhaan roisiuteen. Niin ei ollut käynyt, vaan näyttely tuntui pikemminkin varovaiselta ja ujolta.

Harrastajilta ei tietysti voi vaatia samaa kuin ammattilaisilta. Itse pelkäsin, että  tällaisen otsikon alle voisi päästä jotain vulgääriä. Olen allerginen rivolle tyylille, en erotiikalle. No, pari työtä oli mielestäni huonoa makua osoittavaa, mutta jospa niissä oli sitten sellaista huumoria, joka ei minuun kolahtanut.

Tämä oranssi työ viehättää minua. Taiteilijan nimi on Kullervo. Työ kuuluu kolmen kuvan sarjaan.

Leena Anttila: Syksy/Väliaikaista kaikki on vaan

Tämän tunnelmassa on jotain tosi hienoa. Kaikki on luonnossa kirkasta ja loistavaa, ja siellä penkillä harmaantunut pari käsi kädessä sen näköisenä, että penkiltä ei ole kiire syöksyä minnekään. Teoksessa luonto on iso ja ihminen pieni. Molemmilla on vaiheensa. Yleensä olen kiinnostuneempi abstrakteista töistä, mutta tämä kolahti. Palasin aina uudestaan tämän maalauksen luo. Soitin jopa tekijälle kiitokseni ja kyselin hintaa. 

Ei ole kuitenkaan välttämätöntä saada kaikkea kaunista omalle seinälle. Aina voi käydä näyttelyissä! 

Taidenäyttelyssä, osa 1, Lukijat

Ritva Larsson: Punainen lukija, Eve

Lähdimme miehen kanssa Kouvolaan ja Kuusaalle taidenäyttelykierrokselle. Jaan tämän pakinointini kahtia ja kerron ensimmäisessä osassa vain Kouvolan taidemuseon pienemmästä, Kouta-gallerian näyttelystä. 

Tämä näyttely Lukijat veti minua puoleensa aiheensa vuoksi. Näyttely on Ritva Larssonin ja Kati Välimäen yhteinen. 

On mielenkiintoista tarkkailla ihmistä, joka puolestaan on keskittynyt tarkkailemaan ja tulkitsemaan tekstiä tai kuvaa. Taideteoksen katsoja tekee samaa kuin lukija taulussa, tulkitsee merkityksiä. Taulun lukija saattaa olla yhteydessä johonkuhun reaalimaailman henkilöön tekstiviestiä lukiessaan tai fiktiiviseen henkilöön, romaaniin keskittyessään.

Ritva Larssonilta on näyttelyssä kuusi öljyvärimaalausta, joissa henkilö on keskittynyt lukemaan kirjaa tai lehteä. 

Violetti lukija, Johanna - Sininen lukija, Topi - Vihreä lukija, Mikko

Kati Välimäen valokuvissa lukijat ovat keskittyneet lukemaan kännykän tai tabletin näytöltä heille tulleita viestejä. Heidät on kuvattu kuin menneiden aikojen muotokuvissa, mikä synnyttää kontrastin moderniin välineeseen. Kuvat ovat melko tummia. Näyttää siltä, että viestin valo valaisee heitä, kuten kynttilä tai öljylampun valo taulun henkilöä vanhoissa maalauksissa.

 

Vasemmalta oikealle: Ahti lukee Facebook-viestejä, Gekko lukee tekstiviestejä,
Tinja lukee tekstiviestejä, Pentti lukee tekstiviestejä ja Reeta lukee tekstiviestejä

En laita mitään haastetta alulle, mutta olisi hauska nähdä silloin tällöin kuvia bloggaajista lukemassa tai heidän ottamiaan kuvia muista lukemassa näiden kuvien tavoin keskittyneenä, kameran unohtaneena. Tässä minulta tuore kuva lukijasta. 

Keskittynyttä lukemista

Pavel Sanajev, Haudatkaa minut jalkalistan taakse (2014)

Onpahan kiinnostava esikoisromaani! 

 

Tässä kirjassa on ihan kaikki paikallaan: hyvät henkilöhahmot, hieno tyyli ja rakenne, koukuttava juoni ja purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Suomalainen käännös on erinomainen, kiitos kääntäjä Kirsti Eran. Venäjällä kirjan suosiota on kasvattanut sen näkeminen avainromaanina. Kirjan kirjoittajan, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, näyttelijä, kääntäjä Pavel Sanajevin äiti ja isoisä ovat näyttelijöitä, sama tilanne kuin kirjan pienen pojan, Sašan perheessä. Kirjalle on tullut myös jatko-osa, tämän vuoden myydyin venäläinen kaunokirja, Hunsvotin kronikat.

Kansikuvassa poika on kuplan sisällä. Niin on tarinassakin. Epävarma äiti on jättänyt poikansa isovanhempien kasvatettavaksi, voisi myös sanoa, että baabuska on kaapannut pojan. Poika joutuu elämään omituisessa ympäristössä kuin unessa. Tämä tuo mieleen Emma Donoghuen  lapsuudenkuvauksen The Room, jossa lapsi sopeutuu ja pitää maailmanaan kellarikoppia. 

Kirjan kauhistuttava, dominoiva hahmo on mummi, joka haukkuu ja väheksyy kaikkia ihmisiä ympärillään. Hänen sosiaalisen kanssakäymisen aseensa ovat  valkoiset valheet ja pakollinen rakastettavuus. Hän laskelmoi, mielistelee, kiristää ja lahjoo. Hän pakottaa ja uhkaa. Viimeisenä keinona oman tahdon läpiviemiseksi on teeskennelty hysteria. Saša on sairaalloinen, mutta hänen sairastaminensa saattaa hyvinkin olla myös mummin keksintöä. Hoitaessaan mummi saa tuntea itsensä tarpeelliseksi. Perinteistä venäläistä kasvatustyyliä on pojan istuttaminen läksyjensä parissa, ankaruuden ja hellän paapomisen vuorottelu ja raaka vertaaminen muihin lapsiin. Mummi on katkera, dramaattinen ihminen. Hän tuo mieleen Dostojevskin henkilöhahmot, joilla rakkaus ja viha kietoutuvat toisiinsa yhtä teatraalisesti. 

Minulle tuli mummin hahmosta mieleen vähän aikaa sitten Anjalankosken teatterissa (harvinaisen hyvä harrastajateatteri) näkemäni Niskavuoren Heta.  Hetasta oli tehty paljon monipuolisempi hahmo kuin monissa muissa tulkinnoissa, joissa Heta on yhtä kuin ahneus. Sanajevin mummi on Hetan tavoin surullinen ja yksinäinen ihminen, joka purkaa loukatuksi tulemistaan kuin lapsi, joka itkee ja potkii ja jähmettyy raivotilaansa sätkimään. 

Minä vihaan tätä Moskovaa! En neljäänkymmeneen vuoteen ole kokenut täällä muuta kuin murhetta ja kyyneleitä. Kun asuin Kiovassa, olin joka asiassa  etunenässä, niin leikkiessä kuin laulaessa. 

Senkin kuvotus! Rupeat tuolla tavalla pilkkaamaan! Mikä verenimijä! Montako kertaa tolkutin äidillesi: ”Opiskele, niin olet riippumaton:” Montako kertaa olen tolkuttanut sinulle samaa, mutta kaikki on turhaa...

Mummo ennustaa, että Saša kuolee ennen kuin täyttää 16, mätänee. Ei ihme, että pojalle tulee pelkoja ja hän keksii itselleen hautausmaata paremman hautapaikan, jalkalistan, jonka raoista voisi katsella ohi kävelevää rakasta äitiään.  

Kun mieleeni tuli tällainen loistava idea – tulla haudatuksi äidin jalkalistan taakse – epäilytti enää vain se, ettei mummo ehkä antaisi minua äidille. Mummoa taas en halunnut jalkalistan takaa katsella. Ratkaistakseni ongelman kysyinkin mummolta aivan suoraan: ”Kun kuolen, niin käykö, että minut haudataan äidin luo jalkalistan taakse?” Mummo vastasi, että olen toivoton ääliö ja minut voidaan haudata vain mielisairaalan takapihalle.

Rankasta aiheesta ja rankasta kielestä huolimatta kirjan tyyli on koominen, tragikoominen, jopa iloitteleva ja burleskimaisen rehevä. 

Mummon kontrollista löytyy aukkoja, jolloin Saša karkaa mukaan toisten kaupunkilaispoikien seikkailuihin, juoksee ja telmii, vaikka ei muka saisi hikoilla. Sanatoriossakin lapset keksivät omia metkujaan. Lapsen mielikuvitus ja sen tuottamat leikit on kuvattu hurmaavasti. 

Kirjan keskiössä ovat Saša ja mummi. Isoisä, mummin rääväsuisin litanioin ilmaistuna petturi, piiskuri ja munaton kolli, pakenee kalaan. Tytär, lumpustelijaksi ja ilotytöksi nimetty, on traumatisoitunut äitinsä käsittelyssä. Naapurit ja lääkärit alistuvat hekin myrskyn raivotessa. Löytyy sentään yksi henkilö, äidin uusi mies Tolja edustamaan tervettä järkeä. Kirja on omistettu isäpuolelle Rolan Bykoville, mikä saattaa tukea avainromaanikäsitystä.

Juonivetoisille lukijoille tiedoksi: tämä kuvaamani on henkilöasetelma, en ole paljastanut juonen käänteitä. Kirja kannattaa lukea myös jännittävänä taisteluna lapsesta ja lapsen manipuloinnista.

Venäjällä on mummoilla ollut perinteisesti paljon valtaa lastensa perheissä. Nuoret äidit antavat yhä lapsensa pitkiksi ajoiksi mummojen kasvatettavaksi. Meillä on oltu huolissaan, miten lapset saattavat pulskistua mummolan herkkujen äärellä ja että isovanhemmat vesittävät lasten kanssa sovitut säännöt. Venäläisten äitien luulisi olevan huolissaan mummojen ankaruudesta ja pelottelusta. Mummot saattavat kilpailla lastenlastensa nopealla kehityksellä, kuuliaisuudella ja kunnollisuudella.

Sašan sairastaessa mummi soittaa joka päivä luokan parhaalle oppilaalle ja kysyy läksyt. Hän kehuu tytön maasta taivaaseen ja panee Sašankin kuuntelemaan tämän viulun soittoa.
– Kuuntele nyt, mikä aarre se tyttö on. Onnellinen se, jolla on tuollainen lapsi.
- Entä sitten? Kitisee kuin oven sarana, höh.
- Vai oven?! Kitisisitpä sinäkin paska kuin ovi! Se tyttö soittaa viulua! Opiskelee musiikkikoulussa. Hän on älypää ja sinä ääliö, etkä ole hänen sontansakaan arvoinen! 

Haudatkaa minut  jalkalistan taakse on käännetty ainakin saksaksi ja ranskaksi. Se on saanut Oktyabr-lehden vuotuisen esikoispalkinnon 1996. Se oli myös Venäjän Booker Prize –ehdokas 1997. Kirja on filmatisoitu vuonna 2009. Suomalainen käännös on valmistunut vasta tänä vuonna. Mutta missä viipyy englanninkielinen käännös? Luulisi, että myös englannin kielistä maailmaa kiinnostaisi pienen venäläispojan kurimus. Sitäpaitsi, kyllä näitä Saša-lapsuuksia on valitettavasti kaikkialla maailmassa.   

  

Uusi profiilikuva, vanhenemisesta ja ulkonäöstä, syövistä osa 8

Päätin päivittää profiilikuvani. Entinen otettiin sinä päivänä jolloin aloin blogata maaliskuussa 2013. Siinä minulla on kädessä Sanna Eevan romaani Olot, josta pidin kovasti, mutta josta jäi kirjoittamatta. No, onhan se ollut kuitenkin esillä koko ajan. Näyttääkö siltä, että uudessa kuvassa ei ole kirjaa? On, kaksi. Korvakoruissa! Ostin ne kirjamessuilta ihan tätä kuvaa varten. Ehkä puen ne joskus johonkin kirjallisuustapahtumaan.

Vanhassa kuvassa olen vielä ruskeahiuksinen, värjäyksen ansiosta. Nyt tukkani on saanut kasvaa omanvärisekseen kesäkuusta asti. Jätin värjäyksen pois, kun en tiennyt, joudunko sytostaattihoitoon ja kaljuunnun. Kun en sitten joutunutkaan, huomasin, että harmaa oli alkanut tulla esiin nätisti ja kävin uteliaaksi. Tuli myös mieleen, että ähäkutti vainko miehet ovat sharmantteja harmaina. Minä haluan olla tyylikäs, harmaa vanha nainen. Luin jostakin hiusjutusta, että ruskeahiuksisista tulee harmaantuessa hopeaketun värisiä, vaaleahiuksisista lumikkoja. Hopeakettu, vau! Tässä muutoksessa säästän noin 80 euroa joka kampaajakerralla, siis 6 - 7 viikon välein, ja ajassa säästän toista tuntia. Kampaaja näpräsi minun hiusteni kanssa ennen pitkälti yli kaksi tuntia, ensin tyvivärjäys, sitten latvaväri, pesut ja hoitoaineet, lopulta leikkaus ja föönaus. Voihan turhuuden markkinat! Tämä kaikki vain, että olisin hiusteni värin osalta vanhentumatta.

Inna Vaaran blogissa Mummin matkassa kummastellaan vanhojen julkisuudessa esiintyvien naisten kuvia. Ne ovat usein niin käsiteltyjä, että kuvassa näyttää olevan joku nuori etäisesti kuvan kohdetta muistuttava sukulaisnainen, tytär tai jopa tyttärentytär, jos nainen on kuvakäsittelyn lisäksi puettu mainoskuvaan revittyihin farkkuihin ja converse-tossuihin.

Paitsi ikääntymistä, niin naisten kuvissa halutaan parannella kaikkea muutakin ihanteesta poikkeavaa. Näyttelijä Keira Knightley julkaisi juuri kaksi kuvaa itsestään. Ensimmäisessä on poikamainen rintamus ja toisessa, elokuvamainokseen muokatussa kohotettu, B-kuppi –povi. Miksi Keira ei kelvannut itsenään? Hyvä Keira, että nostit asian esiin ja julkaisit aidon kuvan. Sinä olet kauniimpi ilman tällaista kuvankäsittelyä.

Jos joku vaatealan ihminen eksyisi tänne – mitä epäilen - niin tässä pyyntö: valmistakaa hameita ja mekkoja eri pituisina. Minä olen kokoa 36 - 38, vähän alle 170 cm ja kohta 65 vuotta. Minun uuteen harmaahapsityyliini sopisi useassa mallissa tyylikäs polvipituus, ei mini. Jos olisin muutaman sentin lyhyempi, olisin valmismekoissa chic. Housuissa on eri lahjepituuksia, sama hameisiin, kiitos!

Stressaava aika panee kirjoittamaan kevyistä asioista. Yleensä kirjoitan ihmisoikeuksista ja ihmisten välisistä suhteista, usein surusta. Mutta - minäpä olenkin monta! John Irving, In One Person, Minä olen monta -sainpahan tähänkin mukaan kirjaviittauksen.
Sain illalla loppuun harvinaisen kiinnostavan romaanin, Pavel Sanajevin juuri käännetyn Haudatkaa minut jalkalistan taakse. Kirjoitan siitä seuraavaksi ja myös paikkakuntamme taidenäyttelyistä, joissa kuljimme miehen kanssa eilen.

Nyt syöpäasiaan.
Elimme yhdeksän päivää huolestuneina, epäillen, että miehelläni on levinnyt syöpä. Tarkempi tulkinta: se on paikallinen, pinnallisesti leviävä melanooma.

Ensimmäiseksi lausunnon tulkinnut, taitavasti luomen leikannut terveyskeskuslääkäri sanoi puhelimessa, että on paha, nyt on vain odotettava rauhallisesti kutsua kirurgia tapaamaan ja mahdollisesti vartijaimusolmukkeen poistoon, kiiretapaus, ja tarjosi diapamia. Hän puhui myös millimetreistä, joiden luulimme tarkoittavan syvyyttä. Ne olivatkin pintamittoja, ovaalinmuotoisen luomen pituus ja leveys. Jos melanooma olisi 4 mm syvä, se olisi luokituksissa toiseksi pahimman ja pahimman rajalla, hyvin todennäköisesti levinnyt sisäelimiin.
Väärinkäsitys johtui osittain lääkärin huonosta suomenkielen taidosta, mikä puhelimessa korostui.

Minä aloin etsiä huolissani netistä vastausta, tietenkin. Löysin Käypä hoito -sivuilta huojentavan tiedon, että raajoissa oleva melanooma on vaarattomampi kuin vartalossa sijaitseva. Mutta heti seuraavassa lauseessa luki, että yli 60-vuotiailla miehillä tämä syöpä on vaarallisempi kuin muilla. Siirryin äkkiä eteenpäin, mutta tämä lause alkoi vaivata minua.

Kun ei alkanut kuulua kutsua kirurgille, mieheni soitti ja kyseli, milloin hänelle on varattu aika. Hoitaja vastasi että maaliskuulle. Mitäh - eikö tämän pitänyt olla kiireellinen, syvälle ulottuva...? Ei, tämä on melanooma in situ, paikallinen, ei tarvitse muuta kuin tarkkailla. Hoitaja kysyi vielä, haluaako mieheni kirurgin soittavan hänelle. No, kiitos, ilman muuta! Kirurgi vahvisti hyvän uutisen, paha sairaus, mutta ei niin paha. Hoitona luomien tarkka syynääminen ja muutaman kuukauden välein kontrollikäynti lääkärillä. Ei tarvitse tutkia imusolmukkeita, koska syöpä oli pinnassa. Luomien tarkkailussa on huolestuttava silloin, jos luomi kasvaa, muuttaa väriä tai alkaa kutista. Jos tällaista tapahtuu, niin ko luomi on heti leikattava ja tutkittava patologilla.

Mieheni soitti vielä erikseen ja pyysi patologin lausunnon itselleen. Miksi sitä ei anneta automaattisesti? Toisaalta korostetaan, että potilaan on oltava aktiivinen oman sairautensa hoidossa. Totta kai hänen on myös silloin – ja joka tapauksessa - saatava kaikki itseään koskevat tutkimustulokset.

Kyllä näemmä saa olla sairastuessa erittäin omatoiminen. Jos mieheni ei olisi ryhtynyt soittelemaan, häntä olisi pidetty epätietoisuudessa kuukausikaupalla. Monen tahon hoitaessa asiaa, on ehkä jäänyt sopimatta, kuka mitäkin tekee.

Uskon, että kaikki tekevät kyllä parhaansa, mutta potilaita on nykyään kunnallisessa terveydenhoidossa liikaa, ja siksi lääkäreillä sekä hoitajilla on ainainen kiire.

Pakostikin vertaan miehen syöpäkokemusta omaan rintasyövän hoitooni. Siinä kaikki on mennyt juoheasti, mutta rintasyövän hoitoon onkin suunniteltu hoitopolku, jossa aina tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. On myös rintasyöpähoitaja, jolle voi soittaa, jos on kysyttävää.

No, hyvää tämä uhan alla eläminen vain meille teki. Tuli syvä hetkessä elämisen –tunne ja arkisen elämän arvostus. Onpas ihanaa, kun saa elää.

ARVISTA ELÄMÄ KOOSTUU
JA SILMÄNISKUISTA.
(Sirkka Turkka) 

Hyvää isänpäivää kaikille isille ja isoisille, ja kaikille, joilla on isä, mies tai poikakaveri (tuleva isä)! Minähän halusin meillä juhlia äitienpäivää jo sinä yhtenä keväänä, jolloin olimme yhdessä ennen lapsia. Isänpäivää ei silloin tainnut vielä ollakaan.

Kauppareissulla aamuhämärässä näppäämäni kuva Muotitalo Lehdon
ikkunasta. KIITOS kaamosvaloista!