Kouvostoliittoa ja Guggenheimia

Mieheni on kulttuuri-ihmisiä

Paikkakunnilla on oma imagonsa. Olen asunut lyhyemmän aikaa useilla eri paikoilla, joiden imago ei ole vielä siinä ajassa selkiytynyt. Kymmenessä vuodessa pääsee jo kunnolla sisälle kotipaikkakuntaan. Olen huomannut, että kolme paikkakuntaa, joissa olen asunut yli kymmenen vuotta, eroavat tunnelmaltaan toisistaan täysin.

Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni 18-vuotiaaksi asti Pomarkun Honkakoskella, pienen kirkonkylän laidalla Pohjois-Satakunnassa. Tätä paikkakuntaa hallitsi ja hallitsee edelleen hyväntahtoinen yhteisöllisyys. Nuorena se ahdisti minua, mutta nyt aikuisena se tuntuu viehättävältä. Isäni hautajaiset olisivat järjestyneet lähes ilman meitäkin, yhteisön toimesta. Hautaustoimisto oli jo ilmoitellut asiasta ja kutsunut vieraita muistotilaisuuteen, kun me vasta menimme sinne asioimaan. Kotitalon ja piharakennusten tyhjentämiseen ei tarvittu lehti- eikä netti-ilmoituksia, kun sana kulki ja pihaan poikkesi väkeä traktorien ostajista antiikkitavaroiden etsijöihin. Romulavan täyttämiseen tuli myös apua pyytämättä ja kaikki sujui juohevasti talkoohengessä. 

Kuhmo, jossa olen asunut toistaiseksi pisimmän ajan elämästäni, 23 vuotta, on hyvin kotiseutuylpeä paikka. On syytäkin! Upeat vaaramaisemat, puhtaat, isot järvet ja metsät, hiljaisuus, luonto yhdistettynä kulttuuriin. Paikkakunnalla on mainetta korkeakulttuurisena paikkana Kuhmon Kamarimusiikin sekä kalevalaista ja karjalaista kulttuuria vaalivan Juminkeko-informaatiokeskuksen ansiosta. Pieneksi paikkakunnaksi Kuhmolla on hienoja rakennuksia kirjastotalo Atalantesta kauniiseen Kuhmo-taloon. Kuhmon imagoon kuuluu tietty hartaus ja juhlavuus. Nälkämaan laulu lauletaan lopuksi seisten tilaisuudessa kuin tilaisuudessa, myös koulujen juhlissa. Äskeisen HS:n tekemän kaavion mukaan Kuhmo ja koko Kainuu kuuluu Suomen uskonnollisimpiin alueisiin. Kirkkoon kuuluu yli 86 prosenttia ihmisistä. Kuhmossa oli poikkeuksellista olla kuulumatta kirkkoon. Nykyisellä kotipaikkakunnallani, Kouvolassa, kirkon jäseniä on vain vähän päälle 70 prosenttia.

Kouvola, jonka kanssa minulla on 14 vuotta yhteistä elämää tähän mennessä, on imagoltaan ilkikurinen ja itseironinen. Maakuntalaulua ei täällä lauleta; jos niin tapahtuisi, sitä ei "vedettäisi" tosissaan, vaan sen laulaminen olisi paatosta ja vitsiä. Täällä vähätellään, mistä kertoo esim. Mentulan klaanimme jäsenen Aapo Mentulan kolumni, jonka voit avata tästä. 

Vähättelyhuumorin kukkana syntyi opiskelijoiden aloitteesta Kouvostoliitto, kaikkea kivaa betonista –ryhmä, joka on hieno vastaus valtakunnalliseen Kouvolan mollaamiseen. Joku oli huomannut yhtäläisyyden Tsernobylin ja Kouvolan ilmakuvien välillä, mistä on riittänyt hauskuutta. Paitoja, lätsiä ja kortteja on saatavilla Kouvolan Taidemuseossa, ja elokuvakin on tekeillä, Borat-tyyliin otaksun.

Kouvostoliitto-hengessä, itseironisena uhona, perustettiin Guggenheim Kouvolaan facebook-ryhmä, josta jollakin junamatkalla tehtiin yhdistys. Yhdistyksessä on jäseniä enemmän kuin Helsingin vastaavassa, ja he ovat järjestäneet mielenosoituksen eduskuntatalon edessä. Meillä olisi tosiaan tiloja useammallekin Guggenheimille, esim. entinen komea Anjalankosken kaupungintalo jäi tyhjilleen, kun Anjalankoski sulautui osaksi Kouvolaa. Minäkin asuin ensin Anjalankoskella ja nyt mihinkään muuttamatta olenkin kouvolalainen. Meidän ikkunasta näkyy Myllykoski Paper, joka ei enää toimi. Minä olen suunnitellut, että sen alueelle saisi yliopiston kampuksineen, mutta voisihan sinne taidettakin tuoda - tänne meille junteille.

Minulle tämä itseironinen understatement-kulttuuri sopii hyvin. Se tuo myös mieleen lapsuuden tunnelman. Satakunnassa pröystäily ja itsensä esiin nostaminen olisi ollut sosiaalinen häpeä. Mieluummin vähäteltiin: Jotakin verin päälle, nää on alesta, ei maksanu paljo; kymppi tuli kokeista, ihan vahingos, tuli toisillekki. Pomarkkulaisille oli sulattelun paikka, kun Museovirasto nosti kylänraitin esiin merkittävänä kultuuriympäristönä ja arkkitehdit valitsivat kylän Suomen kauneimmaksi kirkonkyläksi. Isäni kertoi minulle asiasta näin: Täälä ei nyt sitte saa mitään muuttaa. Tua sillankorvan purkukunnos oleva kirjakauppaki on kuulemma niin arvokas! 

Huono puoli tiiviissä yhteisyydessä on aina vieraan oudoksunta ja pahimmoillaan paheksunta. Kouvola on moniarvoisin näistä paikkakunnistani. Täällä en ole kuullut enkä kokenut 'ei semmonen sovi' -asennetta, minkä koin ajoittain edellisillä paikkakunnilla. Aikakin on toinen, ja ehkä itse olen sovinnaisempi.

Takanani yksi Kouvolan kouvostoliittolaisimpia rakennuksia, Pohjola-talo

Pika-arvosteluja: Jari Järvelä, Erik Axl Sund, Judy Golding, Birgitta Boucht

Jotkut bloggarit osaavat kirjoittaa lyhyesti. Viimeksi Löysin Lukumadon blogista Klassikkojen lumoissa kivan postausmuodon, pika-arviot. Tämä muoto alkoi kiinnostaa kahdesta syytä. Olen lukenut viime aikoina paljon kirjoja, joista haluaisin sanoa edes jotakin – minun bloginihan ei ole lukupäiväkirja, vaan kirjoitan vain, kun siltä tuntuu. Ja toiseksi: kirjoitukseni ovat olleet pitenemään päin, kokeilen lyhyempää muotoa harjoituksena ja kurinpalautuksena suulaalle itselleni. 

Jari Järvelä, Tyttö ja pommi (2014)

Tämä romaani muistuttaa Järvelän kirjaa Romeo ja Julia (2007), jonka olen aikonut lukea uudestaan, koska pidin siitä ilmestymisvuonna erityisen paljon. Molemmissa kirjoissa päähenkilöinä ovat nuoret, jotka kapinoivat aikuisten maailman typeryyttä kohtaan. Pidän Romeota ja Juliaa näistä kahdesta kirjasta ehjempänä. Tytössä ja pommissa on muutamia turhia vitsejä, mutta muutoin kirja on upea kuvaus monimuotoisesta graffititaiteesta ja sen harrastajista sekä heidän sodastaan vartiointiliikkeen väijyjiä vastaan. 

Kuuluisimpia Banksyn sapluunatöistä oli isoa pommia syleilevä pikkutyttö. Se on levinnyt ympäri maailmaa paidoissa, postikorteissa ja julisteissa. Tyttö ja pommi oli julisteena myös mun ja Rustin kodin seinällä. Alkuperäisen työn Banksy maalasi Lontoossa eastendiläiseen ulkoseinään. Joku rahanahne paska aarporasi koko seinäneliön irti ja kauppasi sen Sothebyn huutokaupassa ja tienasi myyntivoitosta itselleen oman talon.
   Mä olin se pikkutyttö joka halasi pommia. Graffiti oli mun pommi, jonka mä räjäytän. 
 
Tyttö Metro kasvaa romaanin tapahtuma-aikana Metrosta Mariaksi, joten kirjaa voi kuvata myös kasvukertomukseksi. Kirjan rakenne ja rytmi on onnistunut. Loppukappale on aivan huikean kaunis. 

Erik Axl Sund, Varistyttö (2014) ja Unissakulkija (2014)

Luin nämä dekkarit, koska niitä kehuttiin kovasti blogeissa. En kyllä ymmärrä miksi. Henkilöt ovat ohuita, kliseisiä ja tyypillisen dekkarimaisia, vaikka kirjasarjassa ja varsinkin sen mainostuksessa on viitteitä siihen suuntaan, että kyseessä olisi psykologinen rikosromaani.
Tarinaan on hyvin laskelmoidusti ympätty mm. lesbosuhde. Monipersoonallisuuden kuvaus ei tunnu ollenkaan uskottavalta. En odota kolmatta osaa. Luin toisenkin vain, koska halusin saada selville, mikä tässä on niin koukuttavaa.

Judy Golding, The Children of Lovers, A memoir of William Golding by his daughter (2011)

Mielenkiintoinen muistelma perheestä, jota hallitsee ja häiritsee lasten mielestä isän kirjoittaminen ja vanhempien liian kiihkeä rakkaussuhde, joka sulkee heidät, lapset, pois. Yleensä perheistä puhuttaessa ainakin meillä Suomessa päinvastoin korostetaan, että vanhempien romanttinen suhde on lasten koti ja varoitellaan, ettei vaan saa lösähtää elämään vain lasten kautta. Judy Golding on kokenut toisin. Hän on kirjoittanut kirjaansa alkulauseeksi syyttävän sananlaskun 'The children of lovers, says the proverb, are orphans'. 
Judy Golding etsii pohdiskeluissaan vastausta siihen, miten ja miksi opettajaisästä tuli kirjailija. Toinen, hyvin kipeä, kysymys on se, miten paljon vanhemmat muovaavat lapsiaan. William Golding ei totisesti säästellyt lapsiaan ivaltaan. Hän saattoi kutsua nuorta vasta mielipiteitä muodostavaa tytärtään poliittiseksi kolikkoautomaatiksi, kolikko sisään ja ulos tulee klisee. Molemmat lapset kärsivät mielenterveysongelmista.
Goldingista on olemassa myös toinen elämäkertateos, John Carey, William Golding, The Man Who Wrote Lord of the Flies (2009). Carey antaa tytärtä armottomamman kuvan kirjailijasta ja tämän itseinhosta. Hänellä ei ollut Judyn tavoin tarvetta yhdistää julma mies ja lempeä mies yhdeksi henkilöksi. 

Birgitta Boucht, Kiihkeä, palava katse ja 62 muuta kertomusta (2003)

Pienoisnovelleja, muistoja, miniesseitä, matkakuvauksia - kertomuksia, kirjoittajan itsensä määrittelemänä. Kaikissa kertomuksissa innoittajana on matkustaminen: matkaan lähdön ahdistus, matkalla olon vapaus, hauskat sattumukset ja kohtaamiset, ihmisten tarkkailu, keskustelut matkakumppaneiden ja tuntemattomien kanssa sekä matkan aikana oman pään sisällä tapahtuvat keskustelut. Kertomusten nimet ovat hauskoja ja arvoituksellisia: Kaikkien kasvoista tulivat esille toiset kasvot, Olen rikkonut pahan kierteen, Sama käsi peiton päällä.
Kirjailija osallistuu vuonna 1981 nelikymppisenä rauhanmarssiin, joka kulkee Kööpenhaminasta viiden maan läpi Pariisiin ja ystävystyy 16-vuotiaan sattumalta mukaan liittyneen tytön kanssa.
Paluumatkalla hän kutoo Vikingin lautalla, kun ystävällinen, loistavasilmäinen australialaismies liittyy seuraan. Hän osoittautuu hyväksi kuuntelijaksi.

   Sitten hän kysyi halusinko maata hänen kanssaan. Kieltäydyin. Hän sanoi uskoneensa, että vastaisin niin, mutta että hän halusi kuitenkin kysyä. Feministeistä ei koskaan tiedä, hän sanoi. Sitä haluaa olla kohtelias, hän sanoi.
    Minun täytyi nauraa. Moista miestä tapaa harvoin.
    Seuraavana aamuna, aamiaisella, hän huusi hyvin äänekkäästi: kaduttaako? 

Syracusessa tapasin miehen, joka halusi puhua Suomesta. Hän tiesi meistä ainoastaan sen, että meillä on erittäin vähän lähiystäviä. Meillä on vain 2,4 läheistä ystävää, kun toisten maitten ihmisillä on ainakin kymmenen ystävää, ja joskus enemmänkin. Hän oli lukenut asiasta äsken amerikkalaisesta lehdestä, muuten niissä ei yleensä kirjoiteta Suomesta koskaan.

Yhdistän tällaisen leppoisan kirjoitustyylin suomenruotsalaisuuteen. Pidän sen vaivattomuudesta. Kiihkeä, palava katse on Bouchtin 16. teos ja ensimmäinen suomennettu. Wikipedian mukaan hänen laajasta tuotannostaan on suomennettu vain kolme teosta. Miksi?

Kansiarvio
Parhaat kannet on Järvelän ja Goldingin kirjoissa. Erik Axl Sund -dekkareiden kansia on kehuttu, mutta minä en pidä siitä, että taideteoksia on muunneltu tällä tavalla. Bouchtin kirjan kansi on sekava.

Jaahas, loppua kohti aloin unohtaa, mitä otsikkoon tuli kirjoitetuksi: PIKA-arvioita. Kaikista muista haluaisin kirjoittaa lisää paitsi noista Sund-dekkareista. Mutta tässä siis vähän maistiaisia!

On toisia, joilla on vain yksi rinta ... Syöpäkertomus, osa 5

Otsikkoni viittaa Pekka Töpöhännän ja Mauri Mäyräkoiran viisaaseen vuoropuheluun puutteistaan, jota Garamit kävivät muunnellen Sirkan rinnanpoistoon sopeutuessaan. Siitä kirjoitin viimeksi kun kerroin omaa jatkokertomustani. Olen nyt numeroinut nuo tarinani osat, niin että ne on helpompi löytää, jos joku haluaa katsoa taaksepäin, miten tämä "kesäodysseiani" alkoi.

"Riittämättömät marginaalit kolmessa suunnassa", tämä oli se minkä vuoksi päädyttiin uuteen leikkaukseen, josta tulin viikko sitten perjantaina. Vaikka kasvain oli pieni ja lievä (hitaasti jakautuva, osittain varhaisastetta), niin se oli hankalassa paikassa tiiviiden kudosten sisällä, vaikea leikata joka puolelta 1 - 2 sentin marginaalein. Toisilla kasvain tuntuu ja näkyy, minulla ei. Olin ymmärtänyt, että toisessa leikkauksessa korjataan vain vähän, mutta se oli tietenkin mahdottomuus. Siis koko rinta pois, niin kuin olin alun alkaen halunnutkin. Ehdin kuitenkin jo tottua siihen, että rintani ei muuttunut paljon ollenkaan, joten on tässä nyt vähän miettimistä. Ja mitä minä noilla kauniilla liiveilläni teen!

Sairaalassa olo on erikoinen kokemus. Jotkut kärsivät ja haluavat äkkiä kotiin. Minä olen aina viihtynyt sairaalapotilaana. Opiskelijana jouduin Meilahteen vaikeasta keuhkokuumeesta kolmeksi viikoksi, ja tuntui ihan, että olen lomalla. Sain oman huoneen ja kaikki (eristyksessä, kun taudin syy oli epäselvä), kun normaalioloissa opiskelijana asuin toisen tytön kanssa samassa pienessä huoneessa.
Minusta on ihanaa, kun hoidetaan ja kysellään vointia, ja olen liikuttuneen kiitollinen hoitohenkilökunnalle - samalla tavalla kuin Kari Hotakainen on kuvannut potilasrooliaan kirjassaan Luonnon laki ja useissa haastatteluissa. Koen sairaalassa käynnit myös seikkailuna. Olin tällä kertaa kaksi yötä vuodeosastolla, kun piti odottaa, että pääsen irti tippatelineestä ja dreenistä. Lääkäri kysyi kohteliaasti kierrollaan, olisinko vielä toisen yön, ja minä heti, että kyllä kiitos, jos vain on tarpeen. Kolmen hengen huoneessa toisissa peteissä ehtivät jo potilaat vaihtuakin, joten vaihdoin ajatuksia neljän naisen kanssa, joista yksi oli myös rintasyöpäleikkauksessa. 

Olin nukutuksesta herättyäni pirteä ja menin heti yksin telineitteni kanssa vessaan. Hoitaja oli huomannut ja totesi hymyillen, että menit sitten yksin, vaikka olisi pitänyt saattaa. Mitä minä nyt hoitajia vaivaamaan, kun askel oli vakaa. Varmaan seurailivat ja luulivat, että minä lähden haahuilemaan sekopäissäni kotiin. Ruoka oli maukasta. Kun iltapalakärryä työntävä hoitaja kysyi, mitä saisi olla, niin minä vastasin, että kiitos kaikki tänne vaan, mitä annetaan. Olin oikea Kympin Potilas! Sairaalassa on helppoa ylittää odotukset, koska vaatimukset ovat niin vähäiset. - "Onkos pissat tullu?" - "On on, montakin kertaa!" Ei tämäkään tietysti ole pelkästään mikään hupijuttu, joskus joutuu odottamaan kotiinpääsyä, koska elimistö ei ala toimia nukutuksen jälkeen.

Katselen kuvassa sosiaalihoitajan tuomaa Amoena-liikkeen kuvastoa rintaproteesia käyttävälle. Hienoa, kauniita alusasuja! Etusormeni sojottaa Ibiza-bikineihin, jotka haluan.

Nyt olen saanut hoitosuunnitelman: 16 kertaa sädetystä leikatulle alueelle ja viiden vuoden antiestrogeenihoito. Sytostaatteja ei tarvita, helpotus! Sädetyksestä ei ole muuta haittaa kuin että siinä käyminen sitoo ja sädetetyn alueen iho voi hieman oireilla. Saunassa ei saa käydä. Joillekin kehittyy keuhkotulehdus puolen vuoden päästä hoidon lopettamisesta, jos sädetys on päässyt vaikuttamaan keuhkoon. Minulla tuo hoitokertojen määrä on ihan minimi, joten jospa ei. Hormonihoidosta voi tulla kuumia aaltoja (en välitä, minä entinen viluinen) ja nivelsärkyä. Sitä ei tarvitsisi tulla, kiintiö on siinä jo täysi. 

Mutta arvatkaapa, missä se sädehoito annetaan? Luulin, että lähimmässä tätä hoitoa antavassa sairaalassa eli Kotkassa, jonne meiltä on 40 km. Ei, siellä on pitkät jonot. Sain valita Lappeenrannan ja Helsingin välillä. Lappeenrantaan on 100 km ja Helsinkiin 130 km sekä enemmän liikennettä ja hankalampi reitti. Tietenkin valitsin Lappeenrannan. Käyn siis noin elokuun puolivälistä (tarkempi aika vielä saamatta) syyskuun ensimmäiselle viikolle joka arkipäivä sadan kilometrin päässä saamassa pari minuuttia sädehoitoa. Tiesin, että Kotkan KOKS eli Kymenlaakson keskussairaala ja Pohjois-Kymenlaakson PoKS Kouvolan Kuusankoskella tekevät yhteistyötä Carea-kuntayhtymänä, mutta että vielä joudutaan ostamaan palveluja Lappeenrannasta ja Helsingistä, sitä en tiennyt.
Sairaalalla on sopimus joidenkin taksien kanssa, jotka saattavat ottaa kyytiin useamman asiakkaan samalla reissulla. Ihan kuin koulutaksissa kulkisi! Katsotaas, millainen elämys sekin on! Minä yleensä nukun autossa, niinkin sen ajan voi käyttää. Varmaan välillä mies tai Kouvolassa asuva poika tai miniä lähtee kuskaamaan ja yhdistämme samaan reissuun muutakin elämystä. 

Ensi viikolla on sädehoidon suunnittelu (Kotkassa Lappeenrantaa varten) ja tikkien poisto (Kuusaalla) ja proteesien sovitus (Keskus-Kouvolassa). Kaikki eri paikoissa ja eri päivinä. Kyllä on hektistä tämä sairaudenhoito. Ei sitä sairaampi jaksaisi! Jos olisin työelämässä, niin vointini puolesta voisin hyvin olla töissä, mutta en kuitenkaan ehtisi näiltä kaikilta toimenpiteiltä. 

Viereisen petin rintasyöpäpotilas oli kotkalainen yrittäjä. Hän oli menossa heti viikonlopun jälkeen töihin ja ajatteli, että sädetyksetkin hoituvat sitten hyvin kotinurkilla. Vähänpä tiesi! Hänkin joutuu varmaan ajelemaan Lappeenrantaan, ja vastaan saattaa ajella Lappeenrannan rajalta Kotkaan joku, joka ehti saada sädetysminuuttinsa sieltä ennen häntä. Onkohan näissä keskittämisissä ajateltu, mitä se maksaa, että ihmiset joutuvat olemaan poissa töistä, kun palvelut viedään kauas vain muutamiin yksiköihin?  

Entä ne, jotka asuvat todella harvaanasutuilla alueilla? Luulen, että Lapissa sädetyshoitoa saavat joutuvat vuokraamaan asunnon Oulusta hoitoviikkojensa ajaksi. Vai kuljetetaanko heitä helikopterilla satojen kilometrien päästä päivittäin? Toivottavasti joku ei jätä niitä hoitoja ottamatta käytännön vaikeuksien vuoksi. 
 

Yhteiskunta tulee hyvin vastaan hoidon kustannuksissa. Matkoissa on 242,25 euron vuosittainen omavastuuosuus. Sehän tulee muutamassa päivässä näissä kilometreissä täyteen, nyt jo on pohjalla monta matkaa omalla autolla sinne sun tänne sukkuloiden eri terveysasemilla ja sairaaloissa. Hoitomaksuissa ja lääkkeissä on myös oma maksukattonsa, mutta ne eivät minulle kai täyty lähellekään. Hormonilääke tulee ilmaiseksi, ja kahden vuoden välein saan taskullisiin liiveihin laitettavan silikoniproteesin ja vielä erikseen uima-asun taskuun laitettavan uimaproteesin.

Heti kun ehdin, teen shoppailureissun Helsinkiin erikoisliivikauppa Amoenaan. Haluan kauniita liivejä, halliuimapuvun ja bikinit. Ajattelin hankkia myös turbaanin, jossa on hieno ruusuke sivussa, vaikka en menetäkään hiuksiani. Katselin kerran matkalla Tunisiassa naisilla tuollaisia huivilaitteita ja ajattelin, miten kaunis sellainen olisi ja käytännöllinen bad hair day -varalle. Siinä liikkeessä on myös mekkoja, joissa on liiviosa valmiina, kuin iltapuvuissa, miten kätevää!

Arpeni on kaunis, hymiöhymyn muotoinen. En todellakaan aio mennä uimahallin saunaan uimapuvussa, vaikka se sallitaan rintansa menettäneelle. Ei kai sitä vaadita? En näe mitään syytä peitellä tätä arpea. Voin näyttää sen asiasta kiinnostuneelle milloin tahansa, ihan kuten muitakin arpiani, eihän siinä enää ole rintaa.
En myöskään sure. Olen kyllä itkuherkkä muiden asioiden suhteen. Itkin juuri liikutuksesta, kun luin Antti Majanderin kiittävän arvostelun Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjasta.

Roosanauha-liikkeen avaimenperä. Minusta tämä on aika hieno; solmittu nauha, pinkki huisku ja Eiffelin torni. Se on kuulemma yleinen koruaihe, mutta sopii hyvin syöpää sairastavalle merkkinä siitä, että taas mennään, kun päästään. 

Minulla on nyt ollut arven vuoksi hiljaiseloa. Mutta tikkien poiston ja sädetyksen väliin jää pariviikkoinen, jolloin aion uida ja saunoa tulevienkin viikkojen  edestä. Uimavedet lämpiävät koko ajan ihan minua varten!

Heini Kilpamäki, Suomalaisen tyhmyyden ylistys (2014) - Tyhmyys, mitä se on?

Toimittaja Kilpamäki tapasi jouluostoksilla levykaupassa nuoren miehen, joka pahoitteli kovasti osaamattomuuttaan asiakaspalvelijana. Tämä ihan kelpo ja ystävällinen asiakaspalvelija kysyi, mitä asiakas tekee työkseen, ja kun Kilpamäki kertoi juuri kirjoittaneensa historian gradunsa suomalaisesta tyhmyydestä, niin nuori myyjä puhkesi nauruun ja vakuutteli, että haluaa todellakin lukea sen tutkimuksen, koska "sehän olis ihan meikäläiselle sopiva". Tapaaminen sai Kilpamäen oivaltamaan, että meiltä puuttuu populaari tietokirja, joka käsittelisi suomalaisen tyhmyyden kulttuurihistoriaa. Hän käytti 1880-luvun fennomaanipilalehtiä käsitelleen gradunsa taustatyötä apuna ja kirjoitti kivan kirjan, Suomalaisen tyhmyyden ylistys, jonka otsikko jo sisältää kirjan sanoman. Suomalaisille tyhmyys ei ole pelkästään kielteinen ominaisuus, vaan myös hyvä asia. Dave Lindholm esittää asian näin: Turhanpäiväinen älykkyys syö ihmistä rotan lailla.

Vesa-Matti Loiri Uuno Turhapurona, Duudsonit, Matti Nykänen ja Ville Haapasalo ovat kaikki tehneet tyhmyydestä taidetta. 

Suomessa on paljon vitsejä miesten tyhmyyydestä, vähemmän naisten, kun tilanne muualla maailmassa on usein päinvastoin. Meillä ei ole sipsuttavaa tyhjäpää-naishahmoa, vaan vahvoja ja omatoimisia naisia, jotka pistävät miesressukoittensakin asiat kuntoon. Tätä asemaa ei ole saavutettu helpolla. Kustavi Grotenfelt kirjoitti 1800-luvun lopussa naisten koulutusta vastaan: "Oppinut nainen on kodin kauhu. Eräs suuri filosofi - nimeä en muista - kiitti vanhoillansa siitä, että hänellä on tyhmin vaimo maan päällä. Ja jollemme noin jyrkkiä olisikaan, niin varma on kuitenkin, että tyhmä vaimo on parempi kuin viisas."

Kuka sitten on tyhmä?

Ennen vanhaan paitsi naiset niin myös lapset, maalaiset, mieleltään sairaat, kehitysvammaiset ja huonomman ulkomuodon omaavat olivat tyhmiä. Suurin kuperkeikka on tapahtunut viimeksi mainitun kohdalla; nykyään katsotaan että liian kaunis ei voi olla älykäs. 

Kilpamäen kysymykseen, mikä on tyhmää tuli mm. seuraavia vastauksia: yleissivistyksen puute, hidas reaktiokyky, sukupolvesta toiseen periytyvä huono-osaisuus, huonot käytöstavat, sisäänpäin lämpiävyys, tositv-ohjelmat, alastonkuviin pyrkivät julkkistyrkyt, korvessa asuminen, junttius, tyylitajuttomuus, uusavuttomuus, lukihäiriö, kaikki muut puolueet kuin vastaajan kannattamat, uskominen Euroopan Unioniin, Jumalaan ja niin edelleen.
Vastaukset näyttävät kertovan enemmän vastaajan arvostuksista kuin mistään muusta. Voi todeta, että tyhmyys on aika- kulttuuri- ja henkilösidonnaista, ei kovinkaan suurelta osin yleispätevää. Kannattaa tehdä oma lista ensimmäisenä mieleen tulevista tyhmistä asioista ja katsoa, minkälaista tyhmyyttä sieltä nousee esiin. 

Suomalaisten mielestä viisasteleminen, besserwisser -tyyli on halveksittavaa, maanläheisyys ja kansankielisyys taas kunnioitettavaa.  Me olemme myös aina tunteneet suurta sympatiaa ja anteeksiantoa möhlijöitä kohtaan. Mutta onko tässä menty jo liian pitkälle? Nykyään tietämättömyyttä pidetään melkeinpä hyveenä. Toimittaja Marko Ylitalo kirjoittaa Ylioppilaslehdessä, että punnittu asiantuntijuus tuntuu tyhmältä ja tunkkaiselta ja "dorkat ovat nousussa".

Kilpamäki kertoo kirjassaan varhaisista tyhmyyttä käsittelevistä kirjoista, kuuluisista kylähulluista, eksentrikoista, älykkyyskokeiden historiasta ja pakkosterilisointiajasta, jolloin niitä henkilöitä sterilisoitiin, joita oli leimattu tyhmiksi. Kilpamäki ottaa esiin myös älyn määrittelyn kallonmittauksella, jossa matalakalloisuus tulkittiiin tyhmemmäksi kuin pitkäkalloisuus.

Samoihin aikoihin kun lueskelin tätä kirjaa huomasin Suomen Kuvalehdessä nro 23 Jukka Ukkolan pakinan Me isopäät. Pakinan lähtökohtana ei ole Kilpamäen kirja vaan Maailman terveysjärjestö WHO:n tutkimustulos, jossa todetaan, että suomalaiset ovat maailman isopäisimpiä ihmisiä. Nauroin katketakseni Ukkolan selityksille. Meidän päämme ovat muka vuosituhansien mittaan hiljalleen kasvaneet, koska meitä ei ole ollut koskaan tungokseen asti.
Päisevyys on vaikuttanut myös kansanluonteeseen. Emme herkästi tunge päätämme muitten asioihin – yksinkertaisesti siksi, ettei se niihin mahdu, vaan jää viimeistään korvista kiinni. Tästä syystä meitä on ruvettu pitämään juroina, umpimielisinä ja vaatimattomina. 
Meillä ison viinapään omaavilla on Ukkolan mukaan varaa sanoa puikulapäille ”Iso pää, vähän järkeä”, mutta itse toki tiedämme paremmin. 

Kirjan nimi tulee hollantilaisen humanistifilosofin Erasmus Rotterdamilaisen (1466 -1536) kuuluisasta esseestä Tyhmyyden ylistys, joka painettiin ensimmäisen kerran 1511. Rikkauden jumalalla ja Nuorekkuuden jumalattarella on tytär nimeltä Tyhmyys. Tyhmyyden seurassa kulkee tyyppejä, joiden nimi kertoo, mitä asioita renessanssiajan Euroopassa pidettiin tyhminä: Juopumus, Tietämättömyys, Itserakkaus, Imartelu, Huonomuistisuus, Työnkaihtaja, Vähäjärkisyys, Aistillisuus, Ylellisyys, Mässääjä ja Kuolemankaltainen uni. Viimeinen seuralainen saa minut mietteliääksi. Ilmeisesti masennus nähtiin tyhmyytenä. Onneksi meidän aikamme ymmärtää masennusta Rotterdamilaisen aikaa paremmin.

P. S. Vai onko Kuolemankaltainen uni vain uneliaisutta, laiskuutta ja innostumattomuutta? Masennus ei varmaan ollut edes sanana olemassa 1500-luvulla. Tämä lisäys on alla olevan Ketjukolaajan kommentin ansiota. 

Mut mikä se on se "Lukumaratooni"?

Menin tänne Juha Hurmeen Nyljettyjen ajatusten (2014) taakse turvaan, kun vähän pelottaa tarkastella kriittisesti/epäilevästi ilmiötä, jossa niin moni on mukana, lukumaratonia. Olen lukenut tätä Hurmeen verkkaisesti soljuvaa kirjaa niin hitaasti ja syventyen, että jouduin palauttamaan sen kirjastoon ennen kuin sain loppuun. Ei se mitään, hyvä että toisetkin haluavat lukea näin ansiokkaan kirjan. Ja ei se mitään, koska minä tilasin kirjan omakseni nettikirjakaupasta. Tämä kirja ei yhdellä lukemalla kulu. Oikeastaan kannattaisi hankkia omaksi vain sellaisia kirjoja, jotka on lukenut ja  havainnut hyväksi.

Otsikossa matkin Eino Leinon runoa Kyltyyri, jossa myös ihmetellään tietyn sanan sisältöä.

"Kyltyyri! Kyltyyri" Kyltyyri"
Tuo huuto on Suomessa syyri.
Mut mikä se on se kyltyyri?
Kas, siinäpä pulma on jyyri.
(1. säkeistö runosta Kyltyyri, julkaistu kokoelmassa Tähtitarha 1912)

Minun pulmani on, etten ymmärrä, mikä vetää ihmisiä lukemaan yhtä aikaa vauhdikkaasti toisten kanssa vuorokauden putkeen. En kyllä myöskään ymmärrä kilpaurheilun päälle. Tarvittaisiinko tässä jotain samaa ominaisuutta? Siispä kyselen?

Mitä te lukumaratonia harrastavat saatte siitä maratonista?

Tuleeko onnistumisen tunne siitä, että on lukenut niin paljon lyhyessä ajassa?
Vai tuleeko hyvä olo yhteisöllisyydestä, siitä, että on luettu yhdessä, siis samanaikaisesti, niin paljon? Käsittääkseni kaikkien "juoksijoitten" lukusivut lasketaan yhteen eikä siis kilpailla. Vai kilpaillaanko?

Minä ymmärtäisin lukumaratonin, jos lukeminen olisi kiellettyä, kuten huiviton pää naisilla joissain maissa. Silloin tämä yhteisesti sovittu lukutempaus olisi mielenosoitus. Tukkani liehuu vapaana tuulessa. Ja hitto, minähän luen!

Nyt varoitus! Jatkossa en arvostele ketään (miksi niin tekisin!) enkä kiellä (miten voisinkaan!) järjestämästä lukumaratoneja. Minua kiinnostaa keskustella lukemisesta ja kerron, miten näen maratonlukemisen.Tämä varoitteluni johtuu siitä, että olen huomannut blogimaailmassa vallitsevan konsensuksen. Minusta olisi virkistävää joskus myös väitellä ja olla eri mieltä.

Näen maratonlukemisen lukemisen alennusmyyntinä. Se tuntuu minusta samalta kuin kirjojen kilokauppa tienvarsimyymälässä, kirjoja alentavalta. Jotkut maratoonarit laittavat kuvan kirjapinostaan ja kertovat, että tarttuvat johonkin kirjaan, ja jos se ei vedä, niin vaihtavat saman tien toiseen ja lukevat vähän kaikkea vuorokauden aikana kirjaten sivut tarkkaan. Miksi? Voiko sellainen lukeminen olla nautinto!

Maratonlukeminen on helppo nähdä syömisen termein ähkylukemisena tai jopa bulimiana. Useimmiten maratonarit suunnittelevat lukemisensa tarkasti, raskaan proosan väliin kevyttä ja lyhyttä, niin taas jaksaa painaa. Se kuulostaa ihan samalta kuin bulimikon syömäsession suunnittelu. Lukemisesta käytetään yleensäkin syömätermejä, puhutaan maistelusta, herkuttelusta ja nauttimisesta, mutta maratonpostauksissa esiintyvät usein myös sanat ähky ja ahmia. 

Jotkut maratoonilaiset kuvaavat blogiin kirjapinon lisäksi myös lukuvuorokauden ruokansa. Ja millaiset ruoat! Minusta on näyttänyt, että muutamissa kuvissa on ruokaa kuin pienelle perheelle tai afrikkalaiselle laajennetulle suurperheelle, siis samaan tyyliin kuin kirjoja, liioitellusti. Ja mitähän ravintoterapeutti sanoisi monen lukulautasen irtokarkeista ja kakuista? Varoittelisi varmaan ummetuksesta. 
Joku lukumaratoonilainen kertoi blogissaan lukujumista, joka sai alkunsa erään tempauksen ähkylukemisesta. Tällainen henkinen jumi on verrannollinen mahan tilaan pitkän paikallaan istumisen ja herkkujen mättämisen jälkeen. Silloin onkin syytä jättää sekä herkut että kirjat ja lähteä vaikka luontoon rentoutumaan. 

Pientä rajaa!

Onko tämä maratonlukeminen vitsi? 

Jotkut raportoivat ikään kuin se olisi, mutta toiset taas tuntuvat olevan  vakavissaan.

Nyt juolahti mieleeni, että koulullakin voi olla vaikutusta nopean lukutyylin suosioon. Monilla alakouluilla oppilailla on lukulistat, joihin kirjataan kaikki luettu. Hyviä eli nopeita lukijoita palkitaan. No, alakoulussa on tietenkin tarpeen kehittää lukunopeutta, mutta osataanhan me aikuiset jo lukea sekä nopeasti että hitaasti! Jos lukemista vielä yläkoulussa tai senkin jälkeen motivoidaan samoin keinoin, määrässä kilpailemisella, niin se ei kehitä sitä, mitä pitäisi, ajattelua. Ajattelun kehittymiseen tarvitaan hidasta lukemista.
 
Vai tarvitseeko nykymaailma juuri nopeita lukijoita?
Jos minä olenkin jäämässä kelkasta, kun olen luullut, että kaikki kirjallisuuden harrastajat suosivat hidasta lukemista. Minä olen jopa luullut, että se on ainoa kaunokirjallisen lukemisen tapa.  

Onko lukumaraton vain nuorten bloggareitten suosiossa vai osallistuvatko vanhemmatkin ihmiset, kuusikymppiset, tähän kestävyyslajiin?

Itse en pidä mistään listojen mukaisesta lukemisesta, saati sitten maratoneista. Luen hitaasti. Tarkoitan tässä hitaalla lukemisella pohtivaa lukemista ja nopealla ahmivaa lukutapaa. Kai jokaisella paljon lukevalla lukutekniikka on hallussa ja lukeminen sinänsä kehittynyt nopeaksi. Eihän kai maratonissa voi siitä olla kysymys? 

Sanoma- ja aikakauslehtiä silmäilen, harpon, menen pikajuoksua läpi, mutta kaunokirjallisuutta lukiessani pysähtelen miettimään, samoilen ja poikkean usein houkutteleville sivupoluille tuijottamaan jotain ihmettä. Usein etsin tietoa kirjan esiin nostamista asioista pian lukemisen aloitettuani ja googlailen kirjailijan henkilöhistoriaa. En voi kuvitella mitään muuta lukemisen tapaa itselleni. 

Tietokone ja sieltä nopeasti löytyvä tieto on syventänyt omaa lukemistani ja muuttanut sen ihan erilaiseksi kuin ohuempi lukemiseni ennen tietokoneita. Tietenkin silloinkin etsin tietoa, mutta vaivalloisemmin.
Olin onnellinen kun Ann Heberleinin kirjoja lukiessani löysin videotallenteen, jossa hän oli keskustelemassa mielenterveysaiheisen paneelin jäsenenä. Haastatteluja löytyy, ja vaikka mitä, kirjaohjelmia, blogipostauksia tietenkin, nobelisteja pitämässä Nobel-puhettaan. Mikä rikkaus tämä kaikki lisämateriaali onkaan!

Sairaalassa luin juuri  - olosuhteiden pakosta, en päässyt siitä sängystä mihinkään - melkein yhtä päätä William Goldingin tyttären Judy Goldingin muistelmateoksen The Children of Lovers (2011) ja kaduin, etten ollut perehtynyt vanhanaikaisen kännykkäni nettimahdollisuuksiin tai huolinut (lähipiiri aina tarjoaa minulle uutta tekniikkaa ja minä pöljä änkään vastaan) modernimpaa välinettä, kun niin olisi tehnyt mieli tarkistaa joitain asioita, mennä sinne sivupoluille jonkin lähteen äärelle. Kirjoittelin sitten muistiin vain ajatuksiani ja mietiskelin kirjan herättämiä kysymyksiä. En olisi voinut mitenkään aloittaa heti toista kirjaa perään. Se olisi ollut väärin Goldingejakin kohtaan!

Melkein kuulen korvissani, miten moni tähän asti päässyt/viitsinyt/ jaksanut lukija sanoo, että Marjatta pitää omaa lukemistyyliään parempana ja että täällähän on periatteena, että annetaan kaikkien kukkien kukkia. Niin pidänkin! Ja niin annankin!

Kyselen, koska en ymmärrä tätä vauhtilukemista.

Kertokaa, mikä maratonlukemisessa vetää puoleensa.
En ole mistään blogista saanut vastausta tähän. Yleensä kerrotaan vain, että nyt se alkaa ja ohjeet siitä, kenelle sivumäärät raportoidaan. Ja lopuksi, että olipas tosi kivaa tai tuli ähky ja jumi. Millä tavalla kivaa?

Tuleeko malli lukumaratoneihin ulkomailta vai onko tämä suomalainen keksintö kuten yletön saunominen?

Tiedän, että USA:ssa on joillakin yliopistoilla Marathon Reading -yleisötapahtumia, joissa yliopistoväki ja monesti myös julkisuuden henkilöt lukevat vuoron perään nonstoppina romaania yleisölle. Nämä ovat eri asia, lukutilaisuuksia, ei yksinään lukemista.

Vielä Leinon runon loppu. Kyltyyri on tuhatkarvainen. Niin kai se on sitten lukeminenkin.

Se on yhdelle ooppera-kyyri,
taas toiselle Tukholma-tyyri,
Duncan, Forssellin figyyri
tai Parisin polityyri.

Tuhatkarvainen on kyltyyri -
se on Kiinassa Kiinaan myyri -
mut Suomessa Suomen kyltyyri
tuon kaiken on karrikatyyri.

Eeva Kilpi, Kuolinsiivous (2012), kiitoskirjeeni kirjailijalle

Hyvä Eeva Kilpi!
 

Siivosit niin hyvin, että minäkin tein kirjaasi lukiessa oivalluksen tai pari. 

Rivissä kuollaan
mutta ei ikäjärjestyksessä ja pohdiskellaan miksi.
opitaan sairauksien nimiä,
tervehditään oireita,
tuttuja jo kaikki:
Kun ehtisi siivota sitä ennen.
(Huokaus.)
Kun jaksaisi.
Onkohan se edes mahdollista.
(Ote LOKAKUU -runosta)

Kirjassasi on hieno rakenne: muistiinpanoja ja runoja lähes kolmenkymmenen vuoden ajalta napakasti liitettyinä vuoden kiertoon niin, että olet kirjannut joihinkin päiviin muistiinpanojasi eri vuosilta ja joskus lisännyt nykyhetken kommentin ’Miksiköhän minä noin ajattelin?’. Kun yhtenä vuonna hehkutat omaa rooliasi taistelijana ja näkijänä, niin toisena toteat ’Taas hybris-kohtaus!’, ja kun vuonna 1993 huomaat, että puhut yksin eläinten puolesta, voitkin vuonna 2000 sanoa ’Ei enää ole näin!’.

 26.2. Tiistai klo 8.40 Meidän vanhojen vanhuus on tämän ajan rikkautta. Että on elossa ihmisiä, jotka itse muistavat sotia edeltäneen ajan ja ovat kokeneet historiamme rajut ajat ja vaihtelut, kokeneet hädän, ahdistuksen, surun ja selviytymisen. Kokeneet koti-ikävän ja jaksaneet elää siitä huolimatta. Muisti on rikkautta. Se lahjoittaa meille historian kaikkine tuskallisine kokemuksineen, se neuvoo meitä tulevaisuuden suhteen ja lujittaa persoonallisuuttamme. Muisti on sekä ihmiskunnan että yksilön kulttuurin ydin. (2002)

Olen lukenut useita hienoja romaanejasi. Käsittelet ainakin seuraavia teemoja: luonto, eläinten oikeudet, politiikka, evakkous, erakkous, ihmissuhteiden vaikeus, erotiikka oma luonne ja kirjailijuus.
 
Tämä kirja käsittelee myös vanhuutta ja on eräänlainen sovinnonteko. Toteat, että sinua eivät ole hyväksyneet muut kuin isäsi, lapsenlapset ja ehkä yksi rakastettu, mutta yrität ymmärtää kärsimättömiä poikiasi ja olet oppinut ymmärtämään myös edesmennyttä äitiäsi ja aviomiestäsi. 

29.11. Riemu täyttää mieleni:
minä en ole onnistunut pilaamaan lapsiani!
He ovat välttäneet kasvatukseni.
kiitoksia, poikani,
te vapautatte minut syyllisyydestä,
erinomaiset miehet.
Minä: onnellinen äiti.
(1993)

5.7. On kaipaus:
jokainen elää kaipauksena
kahden sukupolven ajan,
jotkut kolmen.

Äitini, isäni, poikani.

Olen muisto vanhemmistani,
olen kaipaus, jossa poikani elää.
(1998)

Muistelet vanhempiesi luonteita, isän ja äidin sanontoja, äidin tarvetta riidellä, minkä nyt tajuat olleen läheisyyteen pyrkimistä. Äitisi koki sovun ja rauhan kalseaksi tunteettomuudeksi. Olette olleet kaikki kolmessa sukupolvessa vaativia toisianne kohtaan. 

Tein sen oivalluksen kirjaasi lukiessa, että huoli saattaa pilata ihmissuhteet lähimpiin taakse- sekä eteenpäin, vaikka se onkin rakkautta. Lähimpiin sukulaisiin pitäisi suhtautua kuten ystäviin, uteliaana ja avoimena, ei suitsien.

Minäkin olen ollut vaativa ja kärsimätön oman isäni suhteen. Kun hän sen jälkeen, kun hänet lähes yhdeksänkymppisenä oli ryöstetty ikävällä tavalla nöyryyttäen, ilmoitti minulle tapahtuneesta leikkisästi ’mut on ny sitte ryöstettyki’, niin mitä tein minä: aloin naama vakavana motkottaa turvalaitteiden hankkimisesta ja keskustaan ihmisten ilmoille muuttamisesta. Huoli tuli päällimmäiseksi ja syyllisyys (mitä minustakin ajatellaan, kun annan isälleni tapahtua tällaista!), vaikka minun olisi pitänyt ihailla isäni itsehillintää. Hän oli tarkoituksella valinnut tämän kertomistavan, niin että minä en kantaisi huolta hänestä, luonnossa viihtyvästä yksineläjästä (kuten sinä, Eeva Kilpi), vanhasta sotajermusta. Ryöstäjien uhatessa ja uhitellessa isää "eikös äijä pelkää", hän oli todennut puhelimen johto kaulansa ympärillä, että kyllä hän pelon tietää, onhan hän ollut Vuosalmen taisteluissa. Minä ajattelin silloin, että ei olisi kannattanut ärsyttää arvaamattomia tyyppejä; nyt ajattelen, että isäni oli urhea ja nujersi arvokkuudellaan roskasakin. 

Ja sitten nuorempi polvi. Tämä oivallus on, kuten äskeinenkin, kypsynyt mielessäni jo jonkin aikaa, ja sinun kirjaasi tallettamasi mietteet, Eeva Kilpi, vahvistivat asian: minun ei tarvitse kantaa huolta omista pojistani. Olen tajunnut, että he osaavat kaikki asiat minua paremmin, lukuun ottamatta silitystä, joka on minun lempikotipuuhiani. En siis enää soita aikuisille perheellisille miehille ja kysele, onko huomattu, että sää on muuttunut ja tarvitaan pitkät kalsarit. Ja kun annan elämänohjeita, annan ne ehdotuksina.   

22.6. Kirkko pakotti Galilein peruuttamaan oppinsa (1633)

Sunnuntai. ihmiskeskeisyys on yhtä suuri erehdys kuin käsitys, että maapallo on maailmankaikkeuden keskus.
(1985)                                                                                                                                                                                 
18.2. Tiistaipäivä. Olen saavuttanut 75 vuoden iän (2003)

Perjantai. ”Kyllä minä haluaisin sinua, vaikka olisit 18-vuotias”, mies sanoo. (2005)

Haluaisin esitellä yhä lisää sitaatteja kirjastasi. Tekstisi on niin tiivistä, että sen joka sana on tärkeä. Muutama ajatus kirjailijana olemisesta vielä.
·    Kirjoittaminen on mielikuvituksen ahneutta.
·    Kirjoittaminen on eräs yritys signeerata maailmankuvansa omakseen.
·    Kirjat ovat parasta mitä olen aikaansaanut - lapseni on luonto
     synnyttänyt.
·    Kas, siinä selitys miksi minusta tuli kirjailija: että saan omistaa edes ne  

     kirjat jotka itse kirjoitan.
·    On kirjoitettava vain silloin kun on valmis panemaan itsensä alttiiksi.

Sen sinä olet tehnyt, pannut itsesi alttiiksi hauskalla ironisella tavalla, mikä näkyy kirjasi ilkikurisessa nimessäkin. Et sinä mitään kuolinsiivousta vielä tee! Olet eroottinen nainen ja kettutyttö; sinä kirjoitat vielä paljon lisää, sinä olet ahne kirjoittamaan. Paitsi kantaaottava, olet myös nuorekas ja lyyrinen.


KESÄKUU

Linnut kylpevät minussa,
sudenkorennot risteilevät ylläni,
hirvet juovat minua.

Olen auerta.
Olen hämärää.
Olen pilvi jonka lampi hengittää syliinsä.

Olen haihtumisillani.

Sada minut alas, ihminen.


Kiitos hyvästä kirjasta, Eeva Kilpi!
Terveisin, lukijasi Marjatta Mentula

                ..............................................................................

Eeva Kilven kuva on kirjan kannen sisäsivulta. Hänen esikoisteoksensa Noidanlukko on vuodelta 1959 ja viimeisin, Kuolinsiivous, vuodelta 2012.
Mikä pitkä ura!

P.S. Blogger on temppuillut ja iskenyt postaukseeni hulluja välejä. Tätä lopun tyhjää en pysty poistamaan. Käytä, Hyvä Lukija, se mietiskelyyn, kiitos!