Vanhan kirjan arvostuksen päivä

Kirjabloggareilla oli Vanhan kirjan arvostuksen päivä 9.4.! Hyvä! Juuri sopiva aika juhlia vanhoja kirjoja päivänä, jolloin liput liehuvat Agricolan, Suomen kielen kehittäjän muistoksi. 

Minun vanhat kirjani ovat ruotsinkielisiä,1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Tuossa pinossa alimpana on Jack Londonin Kärlek till Lifvet, keskellä Sabatinin Slaghögen ja päällimmäisenä kolme romaania samoissa kansissa, Vivan Réenstiernan Förste violinisten, Norman Innesin En kyss ja Algot Sandbergin Maskstungen. Nämä kuuluvat niihin kirjoihin, joita lapsuudenkodissani piipahdellut romukauppias Niilo Nikanor Korhonen minulle lahjoitti kymmenen vuoden aikana. Kasvoin hänen kirjojaan lukien pikkutytöstä teiniksi asti. Korhonen polki perinteisellä leveärenkaisella, vaihteettomalla polkupyörällään ympäri Pohjois-Satakuntaa tosi pitkiä päivämatkoja tehden ja huusi tavaraa kuolinpesien huutokaupoista. Ostamansa aarteet hän pakkasi pyöräänsä, joka näytti samalla tavalla lastatulta kuin turistikuvien intialaisten pyöräkuskien menopelit. Korhoselta saamani lukuisat suomenkieliset, Minna Canthit ja Juhani Ahot, ovat valitettavasti hävinneet. Olen ilmeisesti säilyttänyt nämä ruotsalaiset luettavaksi siihen päivään, jolloin opin ruotsin kielen tarpeeksi hyvin. Häpeäkseni tunnustan, että en ole lukenut, vaikka yksi yliopistossa opiskelemistani aineista oli juuri pohjoismainen filologia. Nyt lueskelin Ernst Björckin runokirjaa ja ihastuin. 

Lahjakas piispan poika Ernst Björck Göteborgista eli lyhyen elämän 1838 - 1868. Hän opiskeli Upsalassa filosofiaa ja estetiikkaa, jonka jälkeen otti vastaan papin viran ja kirjoitti siinä ohessa runoja, mutta ei ehtinyt julkaista paljonkaan. Tämän kokoelman Dikter af E. Björck on koonnut hänen kuolemansa jälkeen runoilija ja kirjallisuuskriitikko C. D. af Wirsén, ja se on tukholmalaisen Bonnierin kustantamon julkaisema kolmas painos vuodelta 1893. Kirja on esineenä kaunis, kullanvärisine koristeineen ja lehdenkärkineen. Kirjan 56 runoa on jaettu sisältönsä mukaan luontorunoihin, sekalaisiin (blandade dikter och poetiska berättelser), tilausrunoihin (tillfällighetsstycken) ja uskonnollisiin runoihin.

Kopioin tähän ihastuttavan runon, jossa leskenlehti ja sinivuokko käyvät vuoropuhelua. Tämän runon valitsin siksi, että juuri tänään huomasin kävelylläni kevään ensimmäiset sinivuokot.

Tussilago och Blåsippan

"Blåa sippa, hvet du hvad jag brutit,
Att naturen har sitt barn förskjutit?
Intet blad min gråa stängel kläder,
Ingen vän jag tjusar eller gläder.

Dig, o syster, som i lunden spirar,
Hvarje fogel med sin lofsång firar;
Och om flickan eller skalden ser dig,
Hon en kyss och han en visa ger dig.

Slår du opp ditt blåa öga, blomma,
Hörs ett jubel:"nu lär våren komma!"
Du är älskad, ty i dig man skådar
Första ängeln, som hans ankomst bådar.

Men på gula blomman ingen tänker,
Ej en blick, ett ord man henne skänker;
Ej från sorg och smälek hon förlossas,
Förr´n af vandrarns fot den arma krossas.

Dock var hon den första här på stället:
Än låg snön och glimmade på fjället,
Än låg du och drömde under kullen,
Då mig solen väckte opp ur mullen.

O, att än jag sofve lugnt derunder!
Ack, ty korta voro glädjens stunder:
Mycket har jag lidit, föga njutit -
Blåa sippa,  vet du hvad jag brutit?" -

Så den ena blomman till den andra,
Ty de båda älska dock hvarandra;
Så den ena hörs sin sorg förklara -
Så den andra från sin tufva svara:

"Fråga hellre: hvad har sippan brutit? -
Knappt min stängel ur sitt gömsle skjutit,
Förr´n man grymt tog bort min späda syster:
Se´n är dagen lång och skogen dyster.

Här i lunden stodo vi tillsamman
Alla systrarna i fröjd och gamman -
Men allt flera sippor tärnan plockar,
Att bekransa sina rika lockar.

Dock jag vet att det är kärlek bara!
Blomma, det är godt att älskad vara:
Stark är kärleken och ljuflig är han,
Men - till offer våra lif begär han.

Skönt är allt, som är af himlen gifvet,
men det skönaste af allt är lifvet;
Ljuset, lifvet vill jag högre prisa
Än båd´ flickans kyss och skaldens visa.

Blomma, säg, hvad klagar du väl öfver?
Mer än lif och ljus du ej behöfver,
Och, när blomningstiden är förfluten,
Blir i friska blad din stängel sluten.

Äfven jag har ingen sorg af nöden;

Den som lifvet gaf ger äfven döden -
Pris ske honom för den tår vi gjutit,

Pris för hvad vi lidit, hvad vi njutit!"

Kaksi nuortenkirjaa vertailussa

Luin juuri hyvän nuortenkirjan, Maria Aution romaanin Varjopuutarha (2014). 

Kreetta Onkelin kirjan Poika joka menetti muistinsa (2013) olen lukenut jo jonkin aikaa sitten. Odotin kirjaa kovasti, mutta se tuotti pettymyksen.

Varjopuutarha kertoo lievästi autistisesta lukiolaisesta Pihlasta. Kertojana on Pihla itse. Hän kirjoittaa itsestään kuvitellulle poikaystävälle, Kronokselle.

 

 Yöpöydällä on korvatulppia. Olen ruuvannut kahvan huoneeni ovesta niin, ettei sitä voi avata. Oveen on jäänyt reikä, mutta en viitsi tukkia sitä. Kuulen, kun kaksoset hipsivät eteisessä ja tirkistelevät siitä. Heillä ei ole kuitenkaan mitään näkemistä. Läppäristä tihkuva valo riittää piirtämään minulle ääriviivat ja leikkaamaan pimeästä kuin kummallisen, mustan paperinuken. Kyhjötän selin oveen pehmeiksi vanuttuneet rievut päälläni. Sormeni liikkuvat koskettimilla kuin soittaisin äänetöntä sävelmää.
       Kuuletko sinä sen, Kronos? Ja viihdytkö sinäkin hiljaisuudessa?

En tiennyt, että varaamani kirja luokitellaan nuortenkirjaksi ennen kuin kirjastovirkailija jätti perimättä varausmaksun ja mainitsi, että kirja on nuorten hyllystä. Eräs tämän kirjan ansioita onkin, että se ei mitenkään mielistele nuoria "selkokielisyydellä" tai tyypillisillä nuorten kriiseillä. Pihlalla ei esimerkiksi ole mitään äitiongelmaa. Suhde äitiin ja hänen huolenpidostaan irrottautuminen on kuvattu kauniisti.

Pihlan maailma tulee kuvatuksi sekä Pihlan itsensä kokemana että toisten kautta. Kaksi vuotta nuoremmat sisaret harmistuvat usein isonsiskon kömpelyyteen, mutta tuntevat kohta syyllisyyttä tunteistaan. Pihla kohtaa kiusaamista joka kouluasteella, mutta päättää pärjätä. Lopussa junassa vastapäätä istuu hiljaisuuden jakava Kronoskin.
       - Kronos? Kuka se on? Voinhan mä ollakin, sovitaan vaikka niin!

Autismin piirteet tulevat esiin Pihlan elämässä ja muistoissa. Autio ei alleviivaa niitä, vaan ne ovat osa elämää.
Pihla kärsii melusta ja joutuu siksi alaluokilla eristyksiin sermin taa. Välitunnit hän viettää yksin avustajan seuratessa ja keinuu. Jos keinu on varattu, hän on aivan hukassa.
Kiusattuna alakoululaisena Pihla reuhtoo ja raivoaa itsensä aivan hikiseksi ja vaipuu lopulta parantavaan uneen. Myös isompana hän uupuu pettymyksen koettuaan.
Vaatteet eivät saa kiristää, Pihla ei todellakaan halua pukeutua mihinkään muotivaatteisiin, vaan aina samoihin, mukaviin.
Pihla on ilmeettömämpi kuin muut ja liikkuu eri tavalla.
Eräs autismin ihanimpia puolia on syvä keskittyminen siihen, mikä kiinnostaa. Pihlaa kiinnostaa lähellä oleva umpeenkasvanut barokkipuutarha. Siitä hän kirjoittaa perinpohjaista esitelmää. Hän ei vain etsi tietoja vaan myös viettää aikaa puutarhassa sen tunnelmaan uppoutuen. Joillekin muille teineille hänen puutarhansa on vain pusikko, joka tarjoaa näkösuojan välituntitupakoinnille, Pihlalle paikka on lumottu. 

Autio nostaa lasten ja nuorten kiusaamisen kuviot esiin. Ne ovat monesti paljon mutkikkaampia kuin, mitä aikuiset luulevat.

Vielä yksi kehuja ansaitseva asia: kirjan kansi! Upea yksityiskohta Pihlan kuvitelmien puutarhasta.

 .............................

Onkelin kirjan asetelmassa on edellytykset vaikka mihin. Esimurrosikäinen Arto herää Helsingissä puistossa muistinsa menettäneenä. Hän hortoilee keskustaan ja tapaa ikäisensä Kimon, jonka kanssa matkustaa pummilla kaupungin itäosiin. Ennen kuin Arton seikkailu on ohi ja hän on taas onnellisesti keskiluokkaisessa kodissaan, hän on ehtinyt tutustua monenlaisiin alempien sosiaaliluokkien ihmisiin. 

       

Jokaisessa kaupungissa on paikkoja, jonne kerääntyy hieman hukassa olevaa väkeä. He eivät ole sillä tavalla hukassa kuten Arto, että olisivat menettäneet muistinsa. He ovat hukassa sillä tavalla, että he eivät tiedä, mikä on oikein, mikä on väärin. He ovat meluisia, riidanhaluisia, toivonsa menettäneitä ihmisiä. He hakeutuvat toistensa seuraan, koska vain silloin he eivät koe olevansa epänormaaleja. Kaltaistensa joukossa ei tarvitse ajatella, että toisinkin voisi elää. 

Tottahan tämä on, mutta kuulostaa hyvin tätimäiseltä, kuin joltain valistusmateriaalilta. Jos Onkeli olisi kirjoittanut Ilonen talo -tyylillä, hän olisi näyttänyt, ei selittänyt ja osoitellut. Minusta tuntuu myös, että nämä selitykset ovat omiaan jopa lisäämään ennakkoluuloja, vaikka tarkoitus on päinvastainen. Itä-Helsingissä ollaan syrjäytyneitä ja Pohjois-Karjalassa Kimon mummolassa ollaan lupsakoita ja pönäköitä.  

Pidän Onkelin Ilonen talo -romaanista niin paljon. Olen sen julkaisusta 1996 asti odottanut häneltä jotain samanlaista. Siksi odotukseni olivat korkealla tämän kirjan suhteen. Tuntuu ikävältä kirjoittaa, että en pitänyt. Mutta toisaalta minun pitämiseni on vain yhden henkilön mielipide, makuasia. Kirjahan sai viime vuoden Finlandia Junior -palkinnon. Ei se voi niin huono olla! Valitsijana oli Duudsonien Jarno Leppälä, joka piti varmaan varsinkin siitä, että kirjassa korostetaan kaverien merkitystä. 

Kotona ei ymmärretty, että Arto ei ollut enää pikkulapsi. Ainakin Artosta tuntui joskus siltä. Ja silloin hän suuttui vanhemmille silmittömästi, haukkui isää ja äitiä sellaisilla nimityksillä, joita ei edes tiennyt tietävänsä. Hän, joka oli aina ollut rauhallinen ja harkitseva, alkoi yhtäkkiä huutaa täyttä kurkkua, paiskoa ovia ja uhata muuttavansa pois kotoa.

Kaikilla ei ole unelmiensa vanhempia. Ja vaikka olisikin, ei kukaan jaksa pelkästään vanhempiensa seuraa. Meidän on etsittävä seuraa toisistamme. Meidän on etsittävä kavereita.

Nämä tekstit sopisivat yläkoulun terveystietoon murrosiän piirteistä keskusteltaessa. Romaanissa ne ovat liian alleviivaavia. Tuntuu siltä, että nuoria aliarvioidaan. Kyllä he ymmärtävät asioita myös fiktion kautta. Sitäpaitsi, kiinnostuuko 10 - 13 -vuotias Potter-lukija tällaisesta tekstistä?

Ja lopuksi, kansi: liian kirkas lakananvalkoinen pohja ja omituisia ihmisiä kuin hahmoja venäläisestä kansansadusta.

Lars Huldén, Ei tähtiä tänä yönä, sir (2014)

Toisinaan tulet ovelle
oikeaan aikaan, ja se on suljettu.
Kukaan ei ota lukuun
että sinä olet tulossa, kun kaikki
mukaanluetut ovat tulleet.
Ja ovi lukitaan.
Sellainen on vanhuksen osa,  
jos hän on elänyt liian kauan.

Kun kaikki ne ovat poissa joiden kanssa
sinä saatoit puhella,
kun sinun täytyy huutaa korvaan
jäljelläoleville, kun kukaan niistä jotka puhuvat
ei osoita puhettaan sinulle,
kun sinun täytyy myöntää ettet
koskaan oppinut tanssimaan hidasta foxia
niin että se näyttäisi kauniilta - 

Omituinen vanha mies risteilyllä. Hän ei ole kiinnostunut esityksistä eikä tanssisalista. Sen sijaan hänet on nähty kyselemässä neuvonnasta, olisiko mahdollista päästä yläkannelle katselemaan tähtiä. Ei tähtiä tänä yönä, sir. Mies viettää aikansa hytissä muistellen ja miettien maailmanmenoa. Ravintolassa hän sentään käy syömässä ja kirjoittamassa. Takataskun lompakko tippuu, ja purseri nostaa sen. Pitää auttaa missä voi. Joku on nähnyt ukkelin vilkuttamassa valkoisella nenäliinallaan pimeyteen, mutta perillä hänen ei nähdä nousevan maihin. Ei siksi että se meille kuuluisi.

Huldén on kirjoittanut runomuotoisen vanhan ihmisen tilannekatsauksen, jossa on paljon henkilökohtaista. Matka on yleinen elämän metafora, tässä se tuntuu tuoreelta. Huldén kertoi eräässä haastattelussa saaneensa idean kirjaan junaa odottaessa. Loppurunoissa kuljetaankin junassa, ja kirjoittaja näpäyttää itseään, ettei pitäisi sekoittaa merimatkaa ja junasta avautuvia näkymiä.

Iltahämärä laskeutuu pehmeästi
yli Isonkyrön pellon ja Limingan niityn,
hellävaroen kuin peitellään
sairasta lasta.

On huhtikuu
ja hämärä lupaa
että pian tulee kesä.
Ensin pitää vain vähän nukkua. 

Runot ovat selkein kuvin rakennettuja. Tyyli vaihtelee leikkisästä vakavaan, leppeän itseironisesta nöyrään. Matkalla tulee arvioiduksi niin oma rappeutuminen ja pian koittava kuolema kuin luonnonvarojen ehtyminen ja kirjallisuuden tila.

Rakkaus on melkein ainoa asia, jossa vanhus ei luovuta, vaikka joutuukin tyytymään vain päänsilitykseen rakastetultaan silloin tällöin. Hänen korkein päämääränsä on palvoa rakastaan lahjoittamalla tälle vielä kerran taljansa vuodematoksi. 

Hieraise sylkeä tukkaani, rakas,
se ei tahdo silitä,
se vähä mikä on jäljellä,
suolaheinätupsu Kalaharissa.
Sylkäise siihen.
Silitä sitten ruohikkoani
vasemmalla kädelläsi.
siellä ei ole käärmeitä enää. 

Runoilija antaa hyväksi kokemiaan ohjeita vanhuuteen. Nämä ohjeet kuulostavat koomisilta - vielä - ehkä ei  yhdeksänkymppisenä. Rullaportaissa pitää keskittyä, niissä kulkeminen on vanhalle haasteellinen tekniikkalaji, ja keskusteluissa pitää valita kysymyksensä huolella, ettei paljasta erehtymistään.

Kaikkein pahinta on erehtyä henkilöstä
ja kiittää mukavasta seurasta Kiinassa,
kun henkilö on itse asiassa
ollut naapurisi Porvoossa vähintään 20 vuotta

...
Valitse varoen kysymyksesi. 

Vanhus muuttuu ulkonäöltään. Hän pienenee ja lytistyy.

Korkea ikä?
Vanhuus ei ole koskaan korkea!
Se on matala kaikin tavoin.
Sinä kutistut, sinäkin
joka olit täysikokoinen.
Takki roikkuu löysästi harteillasi.
Kohta olet kuin sormustin
tai parsinneula.

Selkäranka lyhenee.
eikä vain siksi
että rustolevyt kuluvat
ja ohenevat;
koko lantio
antaa periksi
selkärangan painon alla.
se päättyy yleensä siihen
että häntäluu raapaisee lattiaa
kun vanhus tanssii. 

Tanssiminen toistuu elämisen metaforana, ja se käy vanhukseltamme vaappuen.

Tämä kirja sai minut muistelemaan kahta vanhaksi elänyttä miestä, isänisääni Juho Arvidia ja isääni Fransia, joilta myös voisin ottaa oppia vanhenemisessa. Muistan, miten vein Papan, jo silloin pienenneen, puolisokean ja puolikuuron, kokeilemaan kuulolaitetta. Minä (perheen tomera tyttö, lukiolainen) olin painanut päälle, että Papan korvat on tutkittava. Niinpä sitten matkasimme linja-autolla maalta Poriin. Laite ei sopinut Papalle. Istuimme lääkäriltä tultua kauppahallin kahviossa, minä pahoilla mielin Papan puolesta ja Pappa tyynenä kuten aina. Myöhemmin hän vietti monta vuotta halvaantuneena vanhainkodissa. Hän makasi tyytyväisenä sängyllä kuin vanha intiaani ilman muuta viihdettä kuin omat ajatuksensa. Hänen sänkynsä päälle oli ripustettu kopio Akseli Gallen-Kallelan teoksesta Poika ja varis. Hän ilahtui aina kun kävimme ja kyseli kiinnostuneena pelloista ja niituista, mitä millekin hänen raivaamalleen vainiolle on istutettu ja onko jo oraalla. Miten ihmeessä hän pysyi niin ajan tasalla? Ja miten hän oli niin hillitty?  

Isäni oli poikamainen ja ryhdikäs teräsvaari loppuun asti. Hän kävi yksin traktorilla hakemassa metsästä tuulen kaatamia puita vielä lähes yhdeksänkymppisenä. Hänkin oli hyvin tyytyväinen ja kiitollinen ja tuskin ehti pitää itseään vanhuksena. Hän yllättyikin lopussa matkan lyhyydestä, kuten Huldénin risteilymatkustaja.

 

Juuri kun olin oppinut käsittelemään

hytin radiota, näppäämään sen päälle ja pois,
matka oli lopussa. Me olimme satamassa.
Kaikki oli hiljaista.

Lastenkirjaviikko III, Barbapapat, muuttumisen ihme

Maijumyöhäinen se täällä vielä lastenkirjojen parissa. Olin muutaman päivän poissa blogimaailmasta enkä ole vielä lukenut kaikkia toisten postauksia lastenkirjoista. Äsken vilkaisin nopeasti bleuen päivityksen ja näyttää ihan siltä, että kukaan ei olisi kirjoittanut barbapapoista. Pakkohan se on minun nyt esitellä nämä suloiset touhutyypit!

Barbapapat -kirja tuli meille 80-luvun alussa lahjoituksena tuttavaperheestä, jossa oli kasvettu irti lastenkirjoista. Pojat ihastuivat kirjaan oitis.

Ranskalainen Annette Tison opiskeli arkkitehtuuria Pariisissa. USA:sta kotoisin oleva Talus Taylor opetti samassa kaupungissa biologiaa ja matematiikkaa. Heistä tuli pari, ja yhdessä he kehittelivät värikkäät satuhahmot, Barbapapa-perheen. Ensimmäinen kirja ilmestyi 1970 ja sen jälkeen niitä onkin ilmestynyt valtavasti: perinteisiä kuvakirjoja, sarjakuvia, puuhakirjoja, tarrakirjoja, opetuskirjoja, kolmiulotteisia kirjoja, palapelikirja, vauvakirja. Kirjoja on käännetty yli 30 kielelle. Tuoteperheeseen kuuluu myös mm. animaatioita ja pehmoleluja. Yhteen aikaan Viking Line myi näitä pehmoja erikokoisina. Minä ostin eräällä Tukholman reissulla kaksi kaverusta, Barbapinkon ja Barbapojun, jotka poseeraavat kuvassa. 

Barbaperheeseen kuuluu vaaleanpunainen Barbapapa ja musta Barbamama sekä seitsemän barbapientä, joilla kaikilla on jokin oma osaamisalueensa. Poikien Barbapaavon, Barbapinkon, Barbapojun ja Barbapörrön harrastuksia ovat urheilu, tiede, luonto ja kuvataide. Tytöt Barbalala, Barbapupu ja Barbatipu ovat kiinnostuneita musiikista, muodista&kauneudesta ja lukemisesta - hyvä Barbatipu! 

Barbapapa-nimi viittaa hattaraan "barbe à papa". Hattaramaisia tyyppejä barbapapat ovatkin, pehmeitä ja muovautuvia, jopa niin muovautuvia, että ne voivat muuttua tarpeen tullen vaikka myllynrattaaksi, uruiksi tai painokoneeksi. Luulen, että barbapapojen suosio on tässä muuttumisessa. Lapsista on kiehtovaa kuvitella, että on joku muu. Sitähän leikki on!

Barbapapat työn touhussa, (1981), ranskankielinen alkuteos Barbapapa artisan (1979) sisältää 12 tarinaa: Barbapapa myllärinä, Barbatipun kirjapaino, Barbapörrö savenvalajana, Barbapupu pitsinnyplääjänä, Barbapojun kasvihuone, Barbapaavo seppänä, Barbapapa helmenkalastajana, Barbamama puuseppänä, Barbapinko kelloseppänä, Barbalalan lasinpuhaltamo, Barbapoju paimenena ja Barbalalan soittimet. Lähes 130 sivua, vinyylilevyn kokoinen kirja. Koko kirja on tullut luetuksi lapsille ja lastenlapsille monta kertaa kannesta kanteen.  Tarinat ovat täynnä pieniä teknisiä yksityiskohtia. Olen itsekin oppinut yhtä sun toista! 

Eräässä tarinassa on yllättävän feministinen ote. Perheen miespuoliset vain huvittelevat sillä välin kun mama ja barbatytöt korjaavat pesukatosta. Mutta lopuksi poikaparat joutuvatkin pyykinpesuun, koska tyttöjen aika meni rakennustöissä. Kuva kertoo hauskasti, mistä on kyse. Pojanpallukat eivät mahda mitään tilanteelle. Katsokaa tyttöjen ilmettä! Siinä pikku mademoisellet niin viehkeinä ja niin voitonriemuisina.

Lastenkirjaviikko II, Pieni lapsi elää ironian ulkopuolella

Kun ihmisen lapsi syntyy, hän puskee vaivalloisesti lihan läpi kohdun yksinäisyydestä ihmisten yhteyteen. Ensi kuukautensa hän elää ironian ulkopuolella. Minkäänlainen iva ei häneen yllä. Mitä pieni Josefiina tekee? Syö, nukkuu, nauraa, päristelee, kääntyy vatsalleen ja takaisin selälleen, kiertää leikkimatolla kokonaisen ympyrän kuin viisisakarainen tähti.  Ei häpeä mitään, ei vielä osaa pelätä mitään paitsi äkkiarvaamatta avattavaa kohisevaa hanaa ja naapurin koiran haukkua. Ja ennen muuta: hän ei osaa teeskennellä tai esittää mitään muuta kuin on.

       Jos aikuinen eläisi kuin vauva, hän ei koskaan pilkkaisi toista, ei pyrkisi toisen kustannuksella maailman katolle, ei uhmaisi, ei vihaisi ei epäröisi tutustua maailmaan pelkoa vailla.

Tämä on Riikka Pulkkisen romaanista Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, alkukappale luvusta Alussa oli rytmi ja ääni. Blogien Lastenkirjaviikon kunniaksi!