Olimme mieheni kanssa Tallinnassa parin päivän reissulla. Mieheni käy Virossa useinkin kieliharjoittelussa, mutta minä lähden mukaan vain, jos matkaan löytyy kiinnostavaa ohjelmaa. Nyt houkutti Titanic-näyttely, joka on enää maaliskuun loppuun. Vieläkin enemmän kiinnosti kokeellisen Von Krahli -teatterin näytelmä Life Is Very Hard.
Alkukuva on lastenvaateliikkeen näyteikkunasta. Se ei liity mihinkään tässä muuten kuin kielensä veikeyden puolesta. Jos muuttaisin blogini nimen, niin se voisi olla juuri tämä Minun pikku maailmani.
Von Krahli Teater on Viron itsenäisyysajan ensimmäinen yksityinen teatteri. Se harrastaa uusia ja erilaisia produktioita. Teatterin esittelymonisteessa näkyi myös suomalaisia nimiä, mm. Kristian Smeds ja Tero Jartti. Sekä näyttelijät että yleisö olivat nuoria.
Life Is Very Hard on kolmen ohjaajan yhteistyö, amerikkalaisen Robert M. Johansonin, virolaisen Marit Sirgmetsin ja liettualaisen Simona Biekšaiten. Se on luokiteltu absurdiksi komediaksi.
Näytelmä alkaa voimakkaalla musiikilla ja hämärässä heikosti erottuvilla, alastomilta näyttävillä, peruukkipäisillä hahmoilla. Yhtäkkiä taivaalta tömähtää keskelle lavaa iso säkki perunoita, jota nämä kymmenen luolaihmishahmoa käyvät ihmettelemässä. Puhettakin alkaa kuulua, puheen pätkiä, jotka keskeytyvät tai vaihtuvat aiheeltaan kesken kaiken, joku vastaa, joku puhuu aivan muuta. Kuulostaa samalta kuin olisi ihmisjoukossa salakuuntelijana. Näyttelijät muodostavat vaihtuvia, hetken paikallaan pysyviä muodostelmia, joissa joku puhuu, muut ovat hiljaa tai vastaavat yksitavuisesti. Ilmeet vaihtuvat, yleisimpänä on valtava, puhkuva into ja odotus, silmät tuikkivat innosta. Jotenkin tämä kaikki tuntuu hyvin merkitykselliseltä.
Näyttelijöiden puheita ohjataan korvakuulokkeisiin tulevilla ohjeilla. He puhuvat välillä viroa, jolloin kattopalkkiin ilmestyy sama englanniksi ja välillä taas toisinpäin. Kyllä vain, he puhuvat juuri tekstin mukaisesti, myös kaikki öh-öh ja ja mm...mm -mutinat tulevat kohdalleen kuten tekstissä. Välillä voimakasääninen ohjaaja jylisee täyttäen sanomallaan koko teatterin, kuin jokin jumalainen mestari.
Jotkut kohtaukset saavat yleisön ulvomaan naurusta, kuten joukkoitsetyydytys. Kohtaus alkaa vähäisellä hiusten ja jalkoväleihin kiinnitettyjen peruukkien kieputtelulla ja yltyy vähitellen hurjaksi tumputukseksi, kullakin hahmolla tyylinsä mukaisesti. Kohtaus ei ole missään nimessä rivo. Minulle tuli mieleen lämmin yhteisöllisyys; tällaisia koomisia tumputtajia me "inimesed" olemme.
Viron kieli tuo oman hauskan sävynsä suomalaiselle katsojalle. Se kuulostaa arkaaiselta, kuin joltain peikkojen kieleltä.
Näytelmän puvustus on väritykseltään yhtenäinen ja maanläheinen. Näyttelijät ovat välillä rumissa beessinhaaleissa alusvaatteissa ja välillä säkkikankaasta ommelluissa taidokkaissa asuissa, jokainen omanlaisessaan. Lopuksi he pukeutuvat myös osittain omiin arkivaatteisiinsa ja jättävät peruukit pois. Alusvaatteet ovat miehillä lerppulahkeisia boksereita ja naisilla kulahtaneita, muotoilevia alushousuja ja kartiomaisia rintaliivejä ajalta ennen tukikaaria. Säkkikangasmekot, tunikat ja housut ovat kuin designer-kilpailujen tuotoksia, hyvin istuvia ja kantajansa tyylisiä. Simona Bieksaite, yksi ohjaajista, on toiminut myös puvustajana. Hänelle kiitokset! Myös hänelle!
Titanic-näyttely tuo kiinnostavasti esiin kolmen kerroksen väen. Ensimmäisen luokan matkustajien astiat olivat hienoa posliinia taidokkaine monivärisine kukkakuvioineen, toisen luokan matkustajien lautaset olivat paksumpia ja kuvitus oli niissä yhdellä värillä, kolmannen luokan lautasissa oli vain keskellä lautasta pieni laivafirman logo. Museokierrokselle lähtiessä saa matkustuskortin, jossa on ihan oikea henkilöllisyys. Lopuksi voi sitten tarkistaa seinältä, miten kävi. Minä olin kakkosluokassa matkustava Mrs William Rowe Hocking, omalta nimeltäni Eliza Neads Cornwallista ja - jippii, minä pelastuin! Mieheni hukkui. Mutta saan olla tyytyväinen. Hän on ollut ritarillinen ja päästänyt naiset ensin toisin kuin laivayhtiön johtaja, joka tunki väkisin naisten ja lasten joukossa pelastuslautalle ja vaati pelastuslaiva Carpathialle päästyään itselleen yksityishytin.
Kulttuurisia kohtaamisia matkallamme oli muutamia. Raitiovaunussa mies, jolla oli toinen käsi siteessä, nousi ja antoi minulle paikan jääden itse heilahtelemaan käytävälle. Hän pahoitteli, että virolaisnuoriso ei anna paikkoja, koska ovat neuvostoliittolaisen kasvatuksen tuote. Ymmärsin hänen puheensa ja sanoin, että "eei, ei Suomessakaan!". Hän ei meinannut uskoa sitä.
Titanic-näyttelyyn tallatessamme eräs toinen ystävällinen mies huomasi meidän tutkivan reittiä kartasta ja tuli avuksi. Hän tarjoutui kävelemään kanssamme ja veikin meidät oikoteitä kätevästi museon portille asti. Hän puhui suomea hyvin, kertoi oppineensa kieltä Suomen Yleisradiosta ja keskusteluista suomalaisten kanssa. Oli hauska kuunnella, kun tämä Leonard puhui suomea ja mieheni viroa. Minäkin heitin väliin jotakin suomeksi. Saimme mieheltä käyntikortin. Hän oli ollut vaaliehdokkaana ja jakanut silloin näitä Kõik muutub, isamaa jääb -kortteja. Mukava mies.
Niistä nuorista. Ainakin tämän käynnin huomioiden perusteella virolaisnuoret ovat todella herttaisia. Nuoret tarjoilijat ja hotellivirkailijat olivat erittäin kohteliaita, monet jopa viehättävästi hieman ujoja. Nuorisopukeutuminen näytti monipuolisemmalta kuin meillä. Hiusmalleissa oli myös iso kirjo. Onko meillä Suomessa nuorilla ankarampi yhdenmukaisuuden pakko?
Ja vielä naisten tyylistä. En nähnyt yhtään vahvasti meikattua, korkokengissä taiteilevaa naista, kuten joskus ennen. Kaikki painelivat järkevissä kengissä ja mukavissa vaatteissa.
Loppukuvassa olen Viru-keskuksen isossa kirjakaupassa mielipuuhassani kirjoja selailemassa. Hillitsin itseni, kun muistin molemmissa päissä työtasoani huojuvat kirjatornit. Matkalukemisena luin Pamela Druckermanin amerikkalaista ja ranskalaista lasten kasvatusta vertailevan kirjan Kuinka kasvattaa bébé, joka herätti kovasti ajatuksia ja halun järjestää ajatuksiani kirjoittamalla.
