Kirjabloggaaja kriittisenä

Tuoreessa HS:n Nyt-liitteessä  7 – 13.6. on toimittaja Antti Bergin artikkeli kirjabloggaajista Kustantamoiden uudet bestikset.  Berg näkee muotiin nousseessa kirjabloggauksessa muutamia ongelmia, joista suurin on kustantamoiden kiinnostus ja amatöörien kasvanut vaikutusvalta.

Uutena bloggaajana olen ollut jo vähän aikaa hämmästyksissäni samoista asioista toimittajan kanssa. Minä viaton kun luulin, että kaikki bloggaajat kirjoittavat vain kirjoittamisen ilosta ja käyvät keskustelua keskenään vähän samaan tapaan kuin lukupiireissä. Bloggauksessa on se etu lukupiiriin nähden, että saa käyttää niin pitkän puheenvuoron kuin haluaa eikä tarvitse odottaa, että porukan hölösuu antaisi tilaa. No, nyt olen sitten saanut huomata, että bloggaajat ottavat rennosti vastaan kustantamojen näytekappaleita ja käyvät näiden järjestämissä pippaloissa. Kustantamot itse asiassa sitouttavat näin bloggareita. Nyt-liitteen artikkelissa haastatellaan Tammen lasten- ja nuortenkirjallisuuden markkinointipäällikköä Petra Majanderia, joka toteaa, että markkinointiosasto on alkanut profiloida, mistä missäkin blogissa saatetaan tykätä. Eikö tämä pitemmän päälle yksipuolista kirjallisuutta, varsinkin kun bloggaajat ovat paljolti samantyyppisiä henkilöitä? Sen vähän mitä olen ehtinyt blogimaailmassa seikkailla olen pannut merkille facebook-tyylisen tykkäämisen ja pikaisen komppaamisen. 

Hyvän bloggaamisen eettisiä ohjeita ollaan valmistelemassa, mikä on hyvä asia. 

Muutama vuosi sitten jotkut tahot ehdottivat  hoitajapulaan sellaista käytäntöä, että vapaaehtoiset lähtisivät sairaaloihin tekemään perushoitajan töitä ilmaiseksi palkatun väen joukkoon. Joku innokas vapaaehtoinen änkesi jo psykiatrian poliklinikallekin odotushuoneeseen ”auttamaan” psykiatria tämän vaikeassa työssä. Hoitajat älähtivät aivan aiheesta! Minä näen vähän samaa huvittavaa piirrettä tässä bloggaajien innossa olla oikeita toimittajia. Ja onhan asiassa vakavampi puolikin: toimittajilla ei mene kovin hyvin, monessa toimituksessa käydään yt-neuvotteluja.  Ei pidä mennä tekemään ilmaiseksi työtä, joka on toisen leipä. Ja minkä toinen alaa opiskelleena osaa tietenkin paremmin. Tätä monen bloggaajan on jostain syystä vaikea myöntää. Tottakai bloggaajissa on kaiken tasoisia harrastajia. Myös motiiveja on monia. Jos kustantaja lähettää näytekappaleita kuukauden päivät bloganneelle nuorelle henkilölle ja ottaa tämän kirjoittaman arvostelun vakavasti painaen sen mainoksiinsa, niin mielestäni tämä johtaa vain pinnallisuuteen. Kirjallisuudesta tulee ”siististi cool”, kuten Sanna Kangasniemi on otsikoinut kolumnissaan, joka on bloggausjutun kanssa samalla sivulla Nyt-liitteessä.

Kangasniemen kolumnissa pysähdyin seuraavaan: ” . . . jos täytyy valita, niin se ( toimittaja itse, yksin lukeva erakko) valitsee mieluummin lukemisen kuin kirjablogin lukemisen. Jotkut bloggarit ovat todella ahkeria ja nopeita käymään toisten blogeissa ja kommentoimaan. Itse olen ymmälläni runsaan tarjonnan edessä. Joinakin iltoina olen käynyt lukemassa kymmeniä blogeja ja ihmetellyt mitä luovempia blogien nimiä.  Mutta tällaisen session jälkeen tulee usein juuri sama olo kuin kolumnistilla, mieluummin kirjoja kuin mielipidevyöryä ja tykkäämistoistoja niistä. En myöskään tunne mitään tarvetta luetella kaikkea lukemaani. Jotkut näyttävät lukevan ähkyssä ja ikään kuin blogia varten.  Tuntuu siltä, että on menossa jopa kilpailuja kuka lukee eniten. Rauhoitutaan  – ei tuollainen tohotus ole mistään kotoisin eikä se varsinkaan sovi lukemiseen. Lukeminen on mietiskelyä ja rauhaa. Siksi siihen ei myöskään sovi kaupallisuus. Toivottavasti kirjabloggaus ei mene yhtä tuotteistetuksi kuin muotibloggaus. Odotan pelisääntöjä.

Minä haluan. Minä otan.

Terveiset Kouvolan Dekkaripäivien ensimmäisestä päivästä. Tietoa tapahtumasta löytyy www.dekkaripaivat.fi ja www.kyyti.fi. Tämä kirjallisuustapahtuma järjestetään nyt jo 17. kerran, mutta on mennyt minulta, 13 vuotta paikkakunnalla asuneelta, ohi erinäisistä syistä. Tämänkertaisten päivien aiheena on Ahneus. 

Arkkipiispa Kari Mäkinen, innokas dekkareiden lukija ja itsekin runokirjan kirjoittanut, lainasi alustuksessaan Brechtiä: ”Mitä aikaa on tämä, jolloin puhe puista on melkein rikos, koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.”
Mäkinen piti ahneutta pahasti yhteiskuntamme sisään imeytyneenä. Ahneus asuu kuluttamisessa ja luonnonvarojen ylikäytössä. Sitä pidetään myönteisenä, dynamiikkaa tuottavana tekijänä ja kilpailuyhteiskunnan moottorina. Uskonto voisi olla radikaali vastavoima tälle elämäntavalle. Vanhuus tuo Mäkisen mukaan usein oivalluksen, että elämä ei tule kokonaiseksi ahnehtimalla vaan tyytymällä. 

Muissa puheenvuoroissa käsiteltiin ahneutta monitahoisesti. Ahneutta ei ole pelkästään rahan hamuaminen, vaan mm. kiihkeä elämysten metsästys, narsismi, jossa muut ovat minua varten, syöppöys, juoppous ja seksuaalinen hillittömyys. Kaiken selittämisen tarvekin voi olla ahnehtimista.

Saana Saarinen alusti aiheenaan "Tappava itsekkyys". Hän on käsitellyt trilogiassaan mm. pätkätyötä ja yt-neuvotteluja. Kirjojen nimet ovat Siirtolapuutarhan varjoissa, Sietämätön uhri ja Kuolema sanoo irti.

Heleena Lönnroth oli otsikoinut puheenvuoronsa dramaattisesti "Minä haluan. Minä otan. Pederastia. Salattu synti." Hän käsittelee romaanissaan Salaisuus eli sininen Motelli uskonnon varjolla harjoitettua lasten hyväksikäyttöä. 

Esikoiskirjailja Vepe Hänninen kertoi haastattelussa romaanihenkilöstään Reko Laulumaasta, jonka ammatti näkyy kirjan nimessä Minä Vakuutusetsivä. Reko vaikuttaa houkuttelevalta veijarihahmolta, johon voi tutustua myös syksyllä ilmestyvässä Hännisen toisessa dekkarissa Hämärämies.

Dekkaripäivillä palkittiin ja esitettiin rikosaiheisia runoja ja lauluja. Runoja oli lähetetty kilpailuun 249 ja lauluja 39 eri puolilta Suomea. Ostin antologian Metsässä makaa kuollut mies, johon on koottu paikallisten raatien valitsemat 33 runoa ja 15 laulua. Näiden joukosta päätuomari muusikko Samuli Putro oli valinnut molempien sarjojen voittajatyöt, jotka ovat huikean hyviä.
Runokilpailun voitti Petri Rautiaisen runo Vapautus.

Vapautus

Liikuntavaraston ovi on raollaan

Maanantaina joku tulee säikähtämään

Kamppailuvälineiden keskellä,
vailla kamppailun merkkejä
makaa velttoutta vihannut mies
voimatta ja veltostuneena

värikkäät sählymailat korissa
kuin mykät muovikukat maljakossa
näkivät tätäkin kauheampaa,
mutta eivät koskaan kerro

Ulkona on ulkoilukeli
tuhat latua, tuhat katua
ihmisen paeta

Maanantaina oppilaat tuovat
vapautuslappujaan
turhaan

Kärkipään lauluissa oli taidelaulua, räppiä ja Esa Pakarisen tyylistä jenkkaa. Vanhemmanpuoleinen yleisö oli aivan otettu Jaakko Markus Seppälän räppikappaleeesta Routa ja Rohee. Oman kappaleensa esittänyt nuori kaveri olisi ehkä kuitenkin mielellään nähnyt yleisössä myös nuoria. 

Myllyojan takakujan tarjoilulista
Keittiökemiaa kuin Macgyverista
Rohee on walkkeri, Subutexasista
Roudall on stäshissä suippolakkista
koksua, kukkaa, e-kauppajauhoja
puuterii, pöllyä, outoja nauhoja
spiidiä, sirkkoja, happoo ja horoi
täällei – spotata poroi

Huomenna kohti uusia seikkailuja! Dekkaripäivien toisen päivän aiheina on ainakin rasismia ja taloutta.

Kirjan houkuttamana matkalle

Kiiruhdin lukemaan Jari Järvelän romaanin Zombie heti sen ilmestyttyä v 2010. Pidän Järvelän tyylistä, joka on absurdia, runsasta ja leikittelevää.  Zombiessa ollaan vuoroin Alamaassa eli Italiassa ja Ylämaassa eli Suomessa. Mafia on uhkaavana varjona mukana tapahtumissa. Järvelän kuvaus Palermon katakombeista sai minut päättämään, että katakombeihin on minunkin päästävä, päiväkävelylle sisilialaisten kanssa tervehtimään muumioita ja luurankoja. Nyt se matka on edessä, lomamatka Cefalùn kaupunkiin Palermon lähelle.

Paitsi katakombeja, käyn ainakin kiipeämässä La Rocca -vuorelle ja patikoimassa  Madenien luonnonpuistossa, mutta puolet ajasta pitää kyllä makoilla meren rannalla kirjan kanssa.  

Matkalukemisen valinta on vähintään yhtä tärkeää kuin matkapuvustosta päättäminen. Väärä kirja hiertää kuin väärät kengät.  Mietinnän alla ovat seuraavat:

1.   Karin Fossum, Harriet Krohnin murha

-          luen vähän dekkareita, mutta jostain syystä yleensä matkalla yhden

-          blogilaisten suosittama

-          Fossumin Rakas Poona on yksi suuren elämyksen tuottanut kirja

-           

2.   Tua Harno, Ne jotka jäävät

-          kehuttu esikoisromaani

-          mielenkiintoinen teema periytyvästä orpouden tunteesta

3.   Lionel Shriver, Game Control

-          Shriverin We Need to Talk About Kevin on kirja, joka vaikutti

-          takakannen esittelyssä lause: With a deft, droll touch, Shriver highlights the hypocrisy of lofty intellectuals who would “save” humanity but who don’t like people.

4.   Anne Enright, What Are You Like

-          kiinnostava irlantilaiskirjailija

5.   Tony Danza,  I’d Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had:My Year as a Rookie Teacher at Northeast High

-          koulu ja kasvatus kiinnostavat, vaikka en työvuodet opettajana ovat ohi

-          luin tästä hyvän arvion jostakin

6.    Nicholas Carr, How the Internet is Changing the Way We Think, Read and Remember

-          VERY interesting!

-          jos minua ei matkan jälkeen täällä blogissa näy, niin olen ottanut tämän kirjan viestin vakavasti

     

Lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, että en ole koko matkaa nenä kirjassa, vaan katselen ympärilleni ja keskustelen matkakumppanini ja muiden ihmisten kanssa. Kirjat ovat vakuus siitä, että ei tule tylsää, vaikka lento myöhästyisi vuorokauden. 

Ulkomailla on myös ihana käydä kirjakaupoissa ja kirjastoissa, jos mahdollista (kaikkialla ei pääse vapaasti kirjastoihin). Kirjojen tuoksu ja tuttu tunnelma kiehtovat. Tulee katselluksi ulkomaalaisia kirjatoukkia: Ai tuollaisia ovat tämän maan lukevat ihmiset.

Ciao, amici! 

P.S. Eiliseen postaukseeni maatalouskoneiden myymisestä siskoni kanssa vielä hauska lisäys.  Myimme eräälle isäntämiehelle traktorin peräkärryn. Hän sanoi, että oli jo monta vuotta kysellyt sitä isältäni, joka ei enää viljellyt maata, mutta isäni oli vastannut:” En mä sitä voi pois myyrä, ko tua Alatalon Jussi sitä joka vuasi multa lainaa. Mistä se sitte kärryn ottais?” Siinä esimerkki pienen satakuntalaisen kylän täydellisestä yhteisöllisyydestä. Sisilia-oppaissa myös korostetaan pikkukylien yhteisöhenkeä. Pistäydymme ehkä Corleonen kylässä. Saapa nähdä . . .

 

Historian siipien havinaa

Olen ollut selvittämässä lapsuudenkotini tavaroita. Isäni kuoli maaliskuussa pitkän elämän eläneenä.  Löytyneitä paperiaarteita katsellessa on tullut mieleen, että olisi pitänyt kysellä enemmän. 

Ketä mahtavat olla kauppakirjassa vuodelta 1923 esiintyvät vanhukset Simson ja Miina, jotka myyvät talonsa ja jäävät itse syytinkiläisiksi. Asiakirjassa mainitaan tarkkaan, miten paljon kermaista maitoa, rukiita ja ohria heille pitää maksettaman. Eräs kohta kauppakirjassa kertoo siitä, että sosiaalihuoltoa ei vielä silloin ollut: Sittenkuin me vanhukset tulemme vanhoiksi ja kykenemättömiksi itseämme hoitamaan, niin pitää tilan omistajain pitämän meidän hoinnostamme ja puhtaudestamme hyvän huolen, kuin myöskin toimittaa paikkakunnan tavan mukaan hautaan.

Oman isoäitini vanhemmat Iisakki ja Amanda lunastivat 13 hehtaarin torpan kodikseen keväällä 1920. Jo puolen vuoden kuluttua he myivät talon omalle tyttärelleen Alma Josefiinalle ja hänen kihlatulle yljällensä Juho Arvidille. Heiltä löytyy myös testamentti, jossa he varoittavat, että voivat myös määrätä erikseen heille maksettavan eläkkeen, jos sattuisi käymään niin, että eivät vanhoina saisikaan riittävää ylläpitoa. Torpan mukana tuli irtainta omaisuutta seuraavasti: 1 hevonen, 1 lehmä, 3 lammasta, rattaat , reet, hevoisvaljaat, keittiökalusto, peltokalusto, 1 senkki ja kolme tuolia sekä 1 wiskuri. Alman ja Juhon poika, nuori-isäntä eli isäni, osti sodasta selvittyään lisää metsää ja raivasi peltoa vanhanisännän, Juho-pappan kanssa. Omaisuus kasvoi, elämä oli eteenpäin menoa. Isä löysi naapurikylästä kauniin vaimon emännäksi ja elämänkumppaniksi. Isovanhemmat asuivat samassa taloudessa edellisen sukupolven tapaan, erotuksena vain se, että heidän ei tarvinnut huolehtia hoidostaan, koska he saivat jo kansaneläkettä ja heillä oli mahdollisuus päästä vanhana vanhainkotiin.

 

Isäni elämä sai muutaman hyvän vuoden jälkeen synkän käänteen. Äitimme kuoli vain 36-vuotiaana meidän neljän lapsen ollessa 5 – 15 -vuotiaita. Täytyy sanoa, että äitini kuoleman jälkeen laadittu vuoden 1964 perunkirja on paljon seikkaperäisempi kuin nykyiset. Silloin olivat esineet vielä arvossaan. Irtainomaisuudessa on lueteltu viljojen ja kotieläinten lisäksi mm. matkarario, seinäkello, vainajan pitovaatteet ja kenkät sekä lesken pitovaatteet ja kenkät.

 

Minulla on tuossa henkarissa ”vainajan leninki”, tyylikäs, itse ommeltu, vintagea 50-luvulta. Löysin sen aitan vintiltä ja aion ottaa pienten korjausten jälkeen juhlakäyttöön. 

Lattialla on levällään käsin ja huonolla kirjoituskoneella kirjoitettuja asiapapereita ja yksi rakkauskirje. Voi, miten arvokkaasti ennen vanhaan kirjoitettiinkaan! 

Myymme siskoni kanssa maatalouskoneita. Se onkin meille aivan uusi aluevaltaus. Vanhasta talosta on löytynyt tappuri, välttejä, viskuri, vikatteita, lampaankeritsemispenkki  –  harvinaisempia mainitakseni.

Yläkuvan nahkakantisesta  Raamatusta löytyy omistuskirjoitus: Amanda Wilhelmina Wilén, Porissa 10/1 1880. Isänäidinäiti? Joku on kirjoittanut hänen puolestaan, koska asiakirjoissa hän on vahvistanut nimensä puumerkillä. Avattu kirja on uudempi, isäni sotavuosilta. Historian siipien havinaa.. .

Taskunovellit, toim. Vilja-Tuulia Huotarinen (2013)

On kiva idea koota taskuun mahtuva novellikirja, jossa on hyvin erityyppisiä novelleja. Uskon, että jokainen lukija löytää näistä lyhyistä tarinoista muutaman suosikin. Jos kirja mahtuu taskuun, se sopii erityisen hyvin myös käsilaukkuun bussi- tai junalukemiseksi tai odotushuoneeseen ajankuluksi.

Taskunovellien tekijöinä on yksitoista kirjailijaa ja yksi sarjakuvataiteilija. Pidän erityisinä helminä Rosa Meriläisen novellia Pieni naiskaartilainen ja Laura Lindstedtin novellia SLAM BOOK eli kertomus siitä, kuinka sinun isäsi nussi hänen äitiänsä.

Meriläisen teksti on hiottua, välillä niukkaa, välillä taas kuvailevaa ja runsasta. Alku käy esimerkiksi niukasta tyylistä:” Eräs äiti Johanneksen kirkolla söi tyttärensä kaartinkirjan. Äidin piti tehdä tehty tekemättömäksi: pelastaa tyttärensä henki.”  Ja esimerkki vahvasta kuvakielestä: ”Istuinluut kyntivät äidinsyliä kuin vasiten teroitetut aurat. Kiiltävät silmät muljahtelivat aivoja kohti puolitangossa värähtelevien luomien takana. Ripsien väri taittoi hiekkaan. Kuume.”

Lindstedt vie novellissaan lukijan teinien armottomaan maailmaan, jossa kaivataan kipeästi kuulua joukkoon ja nolataan toista ajattelematta seurauksia. Tapahtumapaikka on tunnistettavine paikannimineen Sotkamo, mikä antaa tragedialle toden tuntua. Nuoret käyvät Tenetin koulua ja viettävät vapaa-aikaansa Huparilla. 

Jollekulle toiselle voi kolahtaa esimerkiksi Petri Tammisen myhäilevä Erään ihailijan päiväkirjasta tai Tiina Raevaaran mystinen Puutarhurin tyttäret. Muita novellisteja ovat Anu Holopainen, Ville Hytönen, Riku Korhonen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Eino Santanen ja Taija Tuominen. Kuvanovellin tekijä on Tommi Musturi. Tasokasta lyhytproosaa sekä kiireisen että joutilaan kesälukemiseksi.