Ahmad Khalid Tawfiq, Utopia (2013)

Egyptiläinen Tawfiq, englannin kielessä myös muodossa Towfik, on merkittävä ja erittäin tuottelias  arabiaksi kirjoittava kirjailija. Ennen romaania Utopia hän on kirjoittanut kauhu- ja fantasia -kirjasarjoja nuorille ja samalla avannut aivan uusia genrejä Egyptin kirjallisuudessa. Kirjoittamisen ohessa hän toimii edelleen lääkärinä ja sanoo saavansa paljon kirjoitusmateriaalia päivätyöstään, jossa näkee ihmisiä paljaimmillaan kuoleman pelon edessä. 

Utopia on dystopia, katastrofikuvitelma 2020-luvusta. Merkittävää on, että teos julkaistiin arabiaksi jo vuonna 2009, ennen arabikevään kansannousua. Kirja ennustaa tulevaisuuden, jossa keskiluokka on häipynyt ja Egypti on jakautunut kahtia.  Toimeton yläluokka elää aidatussa amerikkalaisten sotilaiden vartioimassa Utopia-valtiossaan, ja aidan ulkopuolella elävät rutiköyhät, joilla ei ole edes sähköä eikä vettä. Infrastruktuuri ei toimi enää millään tavalla, ihmiset elävät kuin eläimet. Tähän tilanteeseen on jouduttu, koska Yhdysvalloissa on kehitetty 2010-luvulla uusi polttoaine pyroil, jolloin Lähi-idän öljyvarat ovat menettäneet merkityksensä.  Molemmissa yhteisöissä vallitsee moraalinen rappio; köyhillä, koska heidän on taisteltava kynsin hampain olemassaolostaan, ja rikkailla, koska he ovat degeneroituneet ylettömässä yltäkylläisyydessään. 

Utopian nuoret viettävät päivänsä väkivaltaviihdettä, muotihuumeita ja seksiä kuluttaen. Kaikki on koettu ja saatu. Uusi houkuttava asia on miehuuskoe, jossa hakeudutaan aidan toiselle puolen Toisten alueelle etsimään äärimmäistä kokemusta, josta tuodaan myös tuliaisia, saalista. Jos tilanne käy täpäräksi pirautetaan äidille, joka järjestää taisteluhelikopterin hakemaan. Kaksi nuorta, kirjan minä-kertoja ja hänen tyttöystävä Germinal lähtevät myös omaan seikkailuunsa, mutta kaikki ei käy aivan suunnitellusti. Toisten maa on julmempi ja arvaamattomampi kuin nämä ylimieliset kerskanuoret pystyvät kuvittelemaan.

Kirjassa on vain yksi henkilö, köyhien puolen Gabir, joka ei halua suostua elämän rumuuteen.  Lukijalla herää positiivinen odotus, mutta kirjailija haluaa näyttää, että tällaisella ihanteellisuudella ei ole äärimmäisessä kahtiajakoyhteiskunnassa enää toivoa. Utopian juoni on jännittävä ja loppu erittäin onnistunut. Juuri tähän tilanteeseen sen pitää loppua.

Utopian rakenteessa on kiehtovaa rytmiä, joka on aikaansaatu toistoilla. Utopia-nuoren sivun mittainen tylsän päivän kuvaus kirjan alussa toistuu kirjan lopussa kuin runon säe. Kerronnan ja dialogin oheen on sijoitettu otteita uutisista sekä pitkiä sana- ja lauselistoja. Kirjan viisi osaa on nimetty vuoroin Saalistaja ja Saalis. Joidenkin lukujen alussa on runo, joka on joko vanhalta arabirunoilijalta nimeltään Abd al-Rahman al-Abnudi tai uusmusiikin Orgasmi-bändiltä. Molempien aiheena on kuolema, vanhalla runoilijalla kuolemaan alistuminen ja nuoressa musiikissa tappamisen euforia . Kirjan alussa tekijä siteeraa komeasti Brechtin runoa, joka päättyy  ”Mitä aikaa on tämä?”

Yksi asia, jossa aavistan menettäväni lukijana jotakin, koska minulla ei ole tuntumaa egyptiläiseen elämään, on kirjan henkilönimet. Köyhien maailmassa on perinteisiä nimiä, kuten Atiyya ja Safia, joille Utopian nuoret nauravat, koska ne ovat heille tuttuja vanhoista elokuvista ja jotenkin hassuja. Heillä taas on uusia nimiä, kuten Larin, Germinal ja Riri. Ovatkohan nämä täysin keksittyjä? Ja onko niillä jotakin merkityksiä egyptiläisille?
Kirjan julma kertojanuorukainen jää vaille nimeä. Eräässä kohtauksessa hän valehtelee olevansa Ali, mikä ei ole uskottava nimi hänelle. Ilmeisesti se kuuluu köyhien nimiin. Miksi kertojan nimeä ei kerrota? Nimetön pahuus?

Nimien kääntämisestä

Kun luen käännösromaaneja, katson aina myös alkuperäisen nimen ja mietin, onko suomalainen nimi toimiva, huono vai jopa alkuperäistä parempi.  Viimeksi ajattelin tätä asiaa Diana Websterin kahden kirjan kohdalla. Finland Forever on suomennettu Ikuisesti Suomi, mikä ei mielestäni vastaa englantilaista nimeä, sanatarkasti kyllä, mutta ei merkitykseltään. Minulle Dianan ”Finland forever” kuulostaa samalta kuin esimerkiksi ”Suomelle rakkaudella” tai ”Suomi se on!”. ”Ikuisesti Suomi" on liian juhlava ja pateettinen, kun ottaa huomioon tekstin kodikkaan tyylin. Jos kirjoitettuun kieleen saisi vitsailevan äänen värinän, niin silloinhan se kävisi.

Websterin toinen omiin kokemuksiin perustuva kirja, yhdessä tyttären Victoria Websterin kanssa tehty So Many Everests on suomalaiselta nimeltään Niin monta Mount Everestiä. Joku näytti neuvovan Dianaa tämän blogissa, että laittaisi kirjan nimeksi ”Läpi harmaan kiven”, koska suomalaiset eivät ylitä vaikeuksissaan vuoria vaan menevät kiven läpi. Minusta tämä valittu nimi on juuri oikea. Kiven läpi meneminen on liian kulunut sanonta, sen sijaan Everest kuulostaa salaperäiseltä ja on tuore metafora. 

Englantilaisen Chris Cleaven ansiokas romaani The Other Hand ilmestyi USA:ssa nimellä Little Bee ja suomeksi Little Been tarina. Kyllä ”Toinen käsi” olisi ollut parempi nimi. Little Bee on kirjan päähenkilö, se on selvä, mutta kun ajattelee, mitä kirjassa tapahtuu, niin käsikohtaus on se, mistä kaikki lähtee liikkeelle.
Amerikkalaiset olivat halunneet helpon nimen. Miksi me Suomessa matkimme amerikkalaisia mieluummin kuin olemme uskollisia kirjan tekijälle?

16 tarinaa toivosta, toim. Päivi Koivisto (2013)

Kustannusyhtiö Tammi tilasi kuudeltatoista naiskirjailijaltaan novellin toivosta. Mukana on lisäksi Eeva-liisa Mannerin kolme ennen julkaisematonta runoa ja kirjallisuudentutkija Tuula Hökän essee toivon teemasta Mannerin tuotannossa. Kirjan kuvituksena on neljä Katja Tukiaiselta tilattua kuvaa kolmesta lettipäisestä tytöstä, niitä Tukiaisen söpöliinejä nukketyttöjä, joita hänellä on ollut myös näyttelyissään. Ensimmäisessä kuvassa tytöt askeltavat rusetit solmittuina, toisessa he purkavat lettejä toisiltaan, kolmannessa riehuvat hiukset vapaina ja neljännessä poistuvat  kantapäät vilkkuen, vain yksinäinen silkkinauha jää maahan. Antologia on Tammen ja Syöpäsäätiön Roosa-nauha kampanjan yhteistyöhanke. Kampanjan symboli on roosa silkkinauha, minkä Tukiainen on ottanut hienosti huomioon. Kuvat ovat todella upeita ja sitovat novellit sujuvasti yhteen. Muutoin en pidä kirjan ulkoasusta yhtään. Kansi on outo sekamelska sitä sun tätä.  

Novellit ovat sekä aiheiltaan että tyyliltään hyvin erilaisia. On herkkää ja ronskia, vakavaa ja absurdia. Pidän erityisesti Pauliina Vanhatalon avioliitossaan pettyneen nuoren äidin kuvauksesta novellissa Aalto korkea kuin talo ja Pauliina Suden hulvattomasta novellista Voimme varmasti selvittää tämän puhumalla, jossa Jade Linnean isä pitää puolustuspuhetta jouduttuaan välinpitämättömien hirviönuorten ja heidän nössöjen vanhempiensa syyttelyn kohteeksi, koska on mennyt sanomaan pahasti kotihipoissa tuhotöitä tehneille pahantekijöille. Varmasti aiheutin mielipahaa. Varmasti loukkasin heidän tunteitaan. Aiheutin herkille murrosikäisille traumaattisen stressireaktion kirosanoillani ja asiattomalla arvostelullani. Sielullisen vamman. Itsetunnon invaliditeetin. . . . Minulta on mennyt talo. Minun vaimoltani on mennyt keuhkoista kolmasosa. Meidän perheen koko omaisuus meni, valokuvat ja muistot ja kaikki. Ja tytär. . . . Häipykää minun tontiltani. Haastakaa rosikseen. Minua väsyttää. Jotenkin tästä tulee mieleen Alppilan koulun irtisanottu erityisopettaja Antti Korhonen, joka  meni työntämään pois ruokalasta tottelemattoman, räkyttävän 16-vuotiaan - ja eihän nyt sellaista traumaa saisi lapsukaiselle aiheuttaa! On alkanut tuntua vahvasti siltä, että aikuisten tehtävänä on olla nyrkkeilysäkkinä pahantuulisille teineille! 

Vanhatalon novellissa nuori äiti avaa lopulta silmänsä näkemään, ettei aviomies välitä hänestä.  Totuuden myöntäminen helpottaa. Iina hengitti meri-ilmaa keuhkoihin ja asettui maailmaan uudelleen. Mitään ei täytynyt enää padota.  Ajatukset kulkivat vapaina ja valtoimenaan Iinan sisällä, eikä se tuntunut hänestä kovin erilaiselta kuin onni. Hienosti muotoiltu lause! Kokoelman nimi on 16 tarinaa toivosta; monesti juuri onni ja toivo kulkevat yhdessä, toivova ihminen on onnellinen ja onnellinen ihminen toivottaa toisellekin onnea.

Nuoren Voiman Liitto on nimennyt tämän vuoden novellin vuodeksi. Novelli palaa!-hanke näkyy ainakin juna-asemien Matkaan-lehdessä, jossa on joka numerossa maineikkaan suomalaisen kirjailijan novelli aiheena matka. Matkat ovat hyvin erilaisia, sekä fyysisiä että mielen matkoja. Vuoden lopussa julkaistaan antologia, jossa on jo julkaistujen lisäksi toinen mokoma matkanovelleja. Mielestäni tällaiset jonkin aiheen ympärille kootut kokoelmat ovat hyvin mielenkiintoisia. Kiehtovia aiheita löytyy vaikka kuinka paljon. Miten olisi seuraavat:häpeä, nuori, vanha, suru, etäisyys, nälkä, koti?

Toivottavasti novelli nousisi sellaisen asemaan, ettei tarvitsisi mitään teemavuosia tuekseen. Tämän blogini aiheeseen viitaten:toivossa on hyvä elää!

Siegfried Lenz, Kiusattu (2001)

He antoivat minulle tehtäväksi pakata Arnen jäämistö. Lenzin kirjan alkulause kuvaa hyvin kirjan tyyliä. Kerronta on korutonta, hiljaista, yksityiskohtaista ja hienostuneen vaatimatonta. Nautin tavattomasti tämän romaanin tyylistä, ikään kuin kertoja sanoisi: "Pysähdy kuuntelemaan, tämä on tärkeää, älä kiirehdi."

Arne tulee kertojan, Hansin, perheeseen, koska koko muu perhe on menehtynyt ja Arnen edesmennyt isä oli Hansin isän ystävä. Sopeutuminen uusiin oloihin surutyön ohella ei ole helppoa lahjakkaalle, mutta sosiaalisesti taitamattomalle esimurrosikäiselle pojalle. Arnen kaltainen hyväuskoinen ja puhdasotsainen tyyppi ärsyttää kyynisempiä kavereita. Arne haluaa kuulua joukkoon hinnalla millä hyvänsä. Hän menestyy tahallaan koulussa huonommin kuin hänen todelliset kykynsä edellyttäisivät. Kun hänet ylilahjakkaana siirretään ylemmälle luokalle, hän alkaakin osata vähemmän. Kotona hän opiskelee suomen kieltä ja haaveilee tulkin ammatista - ei mitenkään muodikasta 12-vuotiaiden joukossa. Pahaksi onneksi hän ihastuu sijoitusperheensä tyttäreen, Wiebkeen, joka katsoo parhaaksi pitää yhtä koulun koviksen kanssa. Muutamaa vuotta Arnea vanhempi Hans huomaa Arnen ahdingon ja tarpeen olla hyväksytty ikäistensä joukossa, mutta ei pysty puuttumaan Arnen ikätovereitten tiukkaan ryhmäkäyttäytymiseen. Perheen kolmas lapsi, pikkuveli Lars, on paljon suoraviivaisempi kuin veljensä eikä pysty tuntemaan samanlaista myötätuntoa. 

Kiusattu ei ole kirja koulukiusaamisesta. Suomalaisessa nimessä on vain korostettu yhtä puolta Arnen elämässä. Alkuperäinen saksankielinen nimi Arnen jäämistö on parempi, koska juuri jäämistön läpikäymisestä on kyse. Hansin selvitellessä Arnelta jääneitä tavaroita, hän pohtii Arnen persoonaa, Arnen henkistä jäämistöä. Hansin tapa kertoa tapahtuneesta on koruton. Hän ei esimerkiksi kerro itsestään mitään. Saamme tietää vain sen, että hän arvosti suuresti varhaiskypsää, vilpitöntä Arnea. Hans ei syytä ketään. Kukaan ei aavistanut, miten syvästi Arne koki epäonnistumisensa nuorten yhteisössä. Kukaan ei myöskään saanut tietää, miten suuri osa hänen lohduttomuudestaan johtui perheen menettämisestä kauheassa teossa, jonka isä oli tehnyt yrittäessään hävittää koko perheen omien taloudellisten vaikeuksiensa takia. Silloin siinä ympäristössä ajateltiin, että aika parantaa haavat ja että pahasta on paras vaieta. Hyvin paljon jää selittämättä. Lenz ei psykologisoi; hän antaa Hansin kertoa sen, minkä tämä näki. Kirja päättyy kauniiseen kohtaukseen, jossa reipas Lars-veli liittyy Hansin seuraan tämän pakattua Arnen tavarat ja alkaa laittaa niitä päättäväisesti takaisin paikoilleen. Kumpikaan meistä ei maininnut Arnen nimeä, mutta silti tiesin, että me molemmat toivoimme, että hän olisi yhä ollut meidän luonamme siinä suuressa hiljaisuudessa, joka meitä nyt ympäröi.