Hyviä kirjoja luettu, syksyn värejä ihailtu ja oltu toistaitoisena

 

Olin kävelyllä metsässä ja nappailin kuvia syksyn värikylläisyydestä. Sade oli kirkastanut värit satumaisiksi. Pohdin yksinäisellä kävelylläni kahta viimeksi lukemaani kirjaa, jotka kumpainenkin ansaitsisivat oman tarkastelunsa. Tässä vain jotain päällimmäiseksi mieleen jäänyttä. 

Kuvattuani nämä kirjat yhdessä huomasin, että niiden kansien naisilla on sama katse ja nyt kun laitoin kuvan tähän huomaan että siinähän on syksyn ruskan värejä. 
Italialais-kuubalaisen Alba de Céspedesin Kielletty päiväkirja -romaanin kansi on Mirjami Marttilan suunnittelema ja USA:ssa syntyneen italialaisen Claudia Durastantin teokseen Tuntemani vieraat kannen on suunnitellut Pauliina Mäkelä. Arvostan sitä, että Suomessa ei kaikkiin kirjan kansiin paineta mainoslaueista, jotka tekevät kansista halvan näköisiä. Durastantin kirjan kannessa on yksi kehu, sekin voisi olla sisäkannella.

Näitä kirjoja yhdistää siis myös italialaisuus. 

Kielletty päiväkirja on vuodelta 1951 ja kirja on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran 1956. Kirjoittamisesta on siis yli seitsemänkymmentä vuotta, mutta ajatuksissa on yllättäen paljon sellaista mikä pätee myös meidän aikaamme. Toisaalta mikä yllätys se on - ihminenhän on pysynyt paljolti samana koko ihmiskunnan historian ajan, vain olosuhteet ja reagointitavat asioihin muuttuvat.

Työssä käyvä perheenäiti Valeria ostaa päiväkirjan ja alkaa kirjoittaa sitä salaa muulta perheeltä, mieheltään ja edelleen kotona asuvilta parikymppisiltä lapsiltaan. Valeriasta on alkanut tuntua, että kukaan ei näe häntä, hän on vain palvelija perheelleen. Mieskin puhuttelee häntä äidiksi. Hän on levoton, tuntee haikeutta omasta vanhenemisestaan (vaikka on vasta nelikymppinen, tässä näkyy aika!) ja murehtii lastensa valintoja. 

Céspedesiä pidetään italialaisen feministisen liikkeen pioneerina. Minua tässä kirjassa viehätti se, että Valeria ei syytä miestään ja miehiä ylipäänsä omasta kriisistään, vaan näkee kaikki perheenjäsenet mukaan lukien isovanhemmat oman aikakautensa perinteiden ja omaksuttujen normien muovaamina ihmisinä. Hän tuntee hellyyttä miestään Micheleä kohtaan, joka kärsii siitä, että ei ole pystynyt ylenemään työssään, kuten miehelle asetettuihin vaatimuksiin kuuluu. Hän ymmärtää äitinsä vanhanaikaiset käsitykset tämän taustaa vasten ja lastensa vapaamielisyyden uuden ajan synnyttäminä asenteina. Äiti on paheksunut tyttärensä työssä käyntiä ja oma tytär taas saarnaa äidilleen, miten tämä laiminlyö itseään palvelemalla ja nauttimalla sitten omasta uhrautumisestaan. Valerian tekisi mieli myöntää, mutta hän valitsee ironisen suhtautumistavan tyttärensä huolehtimiseen. Valeriasta tuntuu, että hän on pelkkä välivaihe, äiti ja kohta isoäiti, joka ei tarvitse edes uutta takkia, koska on jo nelikymppinen. Silti hänessä kytee kaipaus saada ihailua naisena, Valeriana, mutta kun tilaisuus tulee, niin kumpi painaa vaa'assa enemmän perinteinen turvattu elämä vai uusi mahdollisuus?  
 
Kun aloin pitää tätä päiväkirja, uskoin tulleeni siihen pisteeseen, jossa tehdään johtopäätöksiä omasta elämästä. mutta kaikki kokemukseni - nekin, jotka olen saanut tänä aikana, kun olen eritellyt itseäni päiväkirjan lehdillä - opettavat minulle, että koko elämämme kuluu siihen, että tuskaisesti yritämme tehdä johtopäätöksiä siinä kuitenkaan onnistumatta. Ainakin minun laitani on niin. Kaikki näyttää minusta samalla kertaa hyvältä ja pahalta, oikealta ja väärältä, vieläpä katoavalta ja ikuiselta. Nuoret eivät tiedä sitä ja siksi he ovat sellaisia kuin Mirella, elleivät ole sellaisia kuin Ricardo. 

Valerian erittelyt ovat teräviä ja viehättäviä, jopa ilkikurisia. Kun parikymppiset lapset valtaavat kaiken tilan vanhempiensa kodissa ja kaiken lisäksi sanovat kylmästi ikävystyvänsä näiden seurassa, niin Valeria miettii, että kenties häntäkin ikävystyttää heidän läsnäolonsa, mutta onko hänellä äitinä koskaan oikeutta sanoa se ääneen vaikuttamatta luonnottomalta.  

 

Claudia Durastanti kertoo kirjassaan vanhemmistaan, jotka ovat tuttuja, mutta samalla vieraita, koska heillä ei ole yhteistä kieltä. Syntymästään asti kuurot vanhemmat eivät ole ylpeytensä vuoksi opetelleet viittomakieltä, vaan keskittyvät hermonsa pinnistäen lukemaan huulilta ja puhuvat omalla tavallaan, jolloin heidän tulkitaan olevan hieman puhevikaisia tai ulkomaalaisia. Elämä vanhempien kanssa on Claudialle ja hänen veljelleen kaoottista, köyhää ja sekavaa. Vanhemmat, jotka eivät suostu olemaan oikeasti kuuroja eivät myöskään halua kuulua maahanmuuttajina toisten samassa tilanteessa olevien joukkoon eivätkä anna köyhyyden rajoittaa itseään vaan tuhlaavat rikkaiden tavoin, jos joskus sattuvat saamaan rahaa kokoon. Tämä on ymmärrettävää uhmaa, mutta ei omille lapsille. 
 
Kiinnostuin siitä, miten Durastani kertoo kuurouden vaikuttaneen vanhempiensa kielen tajuun. Nämä eivät ymmärrä ironiaa ja metaforia. Joidenkin tutkimusten mukaan metaforat aukeavat kuuroille ja kuuleville nuorille samassa iässä, mutta ironia kuuroilla hitaammin, koska sävyjä on vaikea erottaa ilman puhetta. 
Kun kuvakieltä kirjailijana paljon käyttävän Claudian äiti ymmärtää ensimmäisen kerran ironisen vitsin viidenkymmenenviiden vuoden iässä, Claudia ja hänen veljensä kokevat suurta kiitollisuutta uudesta kohtaamisesta äitinsä kanssa. Isä huitoo vihaisena, kun tytär avioeron jälkeen antaa hänelle lahjaksi pyyhekumin, joka pyyhkisi pois ikävät muistot. Isä ei ymmärrä sellaista pyyhkimistä. 

Jos vanhemmat elävätkin köyhyyttään jonkinlaisena performanssina, niin lapsille sellainen ympäristöstä poikkeava elämä on stigma. 

Köyhyys ei ole ainoastaan yhteiskunnallinen olosuhde, se on biologisella tasolla vaikuttava sairaus. Se siirtyy sukupolvelta toiselle solujen välityksellä ja odottamattomissa muodoissa ja ehdollistaa ruumiin tavalla, jota edes mahdollinen tuleva vaurastuminen ei välttämättä pysty korjaamaan. Kaikkien juoksuun osallistuvien asettaminen samalle lähtöviivalle ei aina riitä, sillä kätkössä heidän sisällään on eroja jotka jäävät usein huomaamatta. 

Tasa-arvoisessa juoksussa lähtöviivalla odotteleva köyhä saattaa päättää jäädä paikalleen, jos siinä on turvallista ja mukavaa, tai hän päättää astella metsään. Parempaan asemaan päässellä entisellä köyhällä esiintyy usein myös itsetuhoisutta, petturuuden tunteita ja perustelematonta nostalgiaa. 
Keskiluokkaan noussut Claudia muuttuu säpsähteleväksi. Hän huomaa kiintyvänsä liikaa työnantajaansa, koska häneltä puuttuu oikea, keskenään kommunikoiva perhe. Taustan salailu on turhaa. Työnantaja kysyy, miksi Claudia valitsee aina ruokalistan halvimman annoksen ja syö kuin köyhä. 

Durastantilla on erittäin hyviä ideoita kuurojen huomioimiseen. Yksi on elokuvien ja sarjaohjelmien yksitotisen tekstityksen muuttaminen luovemmaksi. Sen sijaan että sulkeissa kerrotaan äänistä niitä voisi kuvata käyttämällä erilaisia fontteja, liikettä tai väriä, kirjoittaessa kirjaimet ilmestyisivät kirjoituksen tahdissa, huutaessa ne suurenisivat ja pomppisivat.

Durastantin tekstiä voisi lukea aina uudelleen ja löytää siitä eri asioita. Minulle nousee hänen tyylistään mieleen Joan Didionin omaan elämään pohjautuvat esseet. 

Tällä kertaa minuun kolahti se kohta kirjassa, jossa Durastanti toteaa, että meistä kaikista tulee ennemmin tai myöhemmin vammaisia. 

Vammaiset - mikä tahansa heistä käytetty sana on puutteellinen, sopimaton - ovat näkymätön enemmistö. Huolimatta laitteista ja apuvälineistä, joilla yritetään todistaa, ettei kuolemaa ole olemassa, melkein  kaikki menettävät ajan myötä jonkin tärkeän kyvyn, olipa se sitten näkö, käsivarsi tai muisti. 

Tämä teksti puhutteli minua paitsi ikäni vuoksi, niin erityisesti siksi, että olin kirjaa lukiessani kokonaisvaltaisesti huonovointinen uuden verenpainelääkkeen sivuvaikutusten vuoksi. Lopetin sen käytön kymmenen päivän jälkeen, koska oireet vain pahenivat. Maanantaina on soittoaika lääkärille. Olen puolustuksekseni listannut paperille kaikki kokemani haitat ja kirjoittanut loppuun dramaattisen teesin: mieluummin lyhyempi ja tasokkaampi elämä kuin pitkä elämä sumussa. 
No, olen myös päättänyt alentaa verenpainetta kotikonstein liikkumalla enemmän eri tavoin päivittäin. Nyt on aivan ihana patikoida, koska kaikkialla on kaunista katseltavaa ja ilma on happirikasta ja vielä melko lämmintäkin. 

 

PS  Vielä on mainittava hyvät suomentajat: Alba de Céspedesin kirjan on suomentanut Anna Louhivuori ja Claudia Durastantin Taru Nyström. 

PPS Kieltäydyn pohtimasta, onko Durastantin kirja omaelämäkerrallinen, fiktiivinen vai autofiktiivinen.