sunnuntai 4. elokuuta 2019

Orhan Pamuk, A Strangeness in My Mind



Turkkilaisen Orhan Pamukin teos Kafamda bir tuhaflik julkaistiin alkukielellä vuonna 2014 ja seuraavana vuonna englanniksi nimellä A Strangeness in my Mind. Kirja on suomennettu vuonna 2017 ja saanut suomeksi nimen Kummallinen mieleni.

Kirja kertoo katumyyjä Mevlut Karatašin ja hänen sukulaistensa ja ystäviensä elämästä ja antaa samalla kuvan Istanbulista monine muutoksineen vuodesta 1969 vuoteen 2012.
Mevlut saapuu kaupunkiin maalta isänsä kanssa kuten monet muut leivän perässä. He asettuvat asumaan halpoihin rinteelle kyhättyihin hökkeleihin. Isä on bozan ja jugurtin myyjä ja poika jatkaa tätä perinteistä ammattia. Boza on lievästi alkoholipitoinen juoma, jota tarjoiltiin ennen rakia, usein sen alkoholipitoisuus kieltäen. Bozan myyjän piti paitsi pystyä kävelemään kilometrikaupalla raskaiden kantamusten kanssa, niin myös mainostamaan tuotettaan tietyllä surumielisellä huutelulla. Kun ajat muuttuivat myös bozan myynti harvinaistui ja sen tilalla alettiin myydä jugurttia ja katuruokaa, jota hinattiin kätevästi köydenpäähän sidotuilla koreilla ikkunoiden kautta talojen yläkerroksiin.

Kirjan lopussa on valokuva nuoresta katumyyjästä. Vuosilukua ei ole ilmoitettu, kuvaaja on kuvajournalisti Ara Güler.



Pamukin kerronta tuo esiin turkkilaisten elämän erityispiirteitä ja ongelmia ja sijoittaa ne yhteiskunnalllsiin tapahtumiin maan sisällä ja muualla. Honeckerin ja Brezhnevin historiallinen suudelma mainitaan, samoin New Yorkin Kaksoistorneihin kohdistunut terroriteko.
Mevlut on 12-vuotias muuttaessaan Istanbuliin. Kun hän varttuu nuoreksi mieheksi, hänelle tulee ongelmaksi, miten löytää rakastettu ja saada varattomana tämän isältä suostumus avioliittoon. Mevlut on romanttinen luonteeltaan ja haluaa itse valita vaimonsa. Hän ihastuu eräissä häissä muutaman sekunnin ajan katsomiinsa silmiin ja kirjoittaa kolmen vuoden ajan kaipaavia rakkauskirjeitä silmien omistajalle, jonka nimen on saanut selville ystävänsä kautta. Kun sama kaveri järjestää rakastavaisten karkaamisen illan pimeässä ja Mevlut kuiskailee rakkaansa nimeä tämän siroa kättä hamuillen, hän on pakahtua onnesta, mutta salaman valossa hän huomaa, että silmät eivät olekaan samat, joita hän on kirjeissään ylistänyt. Nuorempia tyttöjä ei ole tapana naittaa ennen kuin vanhemmat sisarukset ovat aviossa, ja olisiko takana myös ystävän laskelmointia, eihän tällä itselläänkään ollut vielä vaimoa.
Tässä hetkessä Mevlut kokee elämänsä ensimmäisen oudon pysähdyksen. Hän jatkaa kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut, vain vähän vaiteliaampana. Nämä hetket toistuvat hänellä aika ajoin ja saavat hänet tuntemaan itsensä yksinäiseksi.

I had melancholy thoughts...
a strangeness in my mind,
A feeling that I was not for that hour,
Nor for that place.
- William Wordsworth, The Prelude
(Ai niin, en voi olettaa, että kaikki lukijani osaavat englantia, siispä käännän, joten kuten.
Minulla oli alakuloa... 
outous mielessäni,
Tunne etten kuulunut siihen aikaan,
Enkä paikkaan.)


Ylläoleva ote Wordsworthilta on yksi kirja alun lainauksista.
Elämä ei ole helppoa kenelläkään. Ihmiset kipuilevat perinteiden puristuksessa ja elantonsa raapimisessa. Naiset kärsivät ahtaissa rooleissaan. Kaupungin rakentaminen kiihtyy, alueita kaavoitetaan, rakennetaan kerrostaloja, tulee sähkö ja muita mukavuuksia. Mevlut kokee, että kaupunki on hänen miljöönsä enemmän kuin vanhoillinen maaseutu.
In a city you can be alone in a crowd, and in fact what makes the city a city is that it lets you hide the strangeness in your mind inside its teeming multitudes.
(Kaupungissa voit olla yksin ihmisjoukossa, ja itse asiassa, mikä tekee paikasta kaupungin on juuri se, että se sallii sinun kätkeä mielesi outouden kuhisevaan väenpaljouteensa.)

Kiinnostavin kohta minulle tässä kirjassa on keskustelu siitä, pitäisikö tuleva aviopuoliso tuntea etukäteen vai ei. Nuoret miehet kääntyvät oppineen hadjin (Mekassa käynyt uskovainen) puoleen ja saavat mielenkiintoisen vastauksen.
There are two kinds of love in our land. The first kind is when you fall in love with someone because you don't know them at all. In fact, most couples would never fall in love if they got to know each other even a little bit before getting married. This is why our Blessed Prophet Muhammad did not think it was appropriate for there to be any contact between the boy and the girl before marriage. There is also the kind that happens when two people get married and fall in love after that, when they have a whole life to share between them, and that can only happen when you marry someone you don't know.
(Meidän maassamme on kahdenlaista rakkautta. Ensimmäinen on sitä, kun rakastuu johonkuhun, koska ei tunne häntä ollenkaan. Itse asiassa useimmat parit eivät ikinä rakastuisi keskenään, jos he saisivat tutustua toisiinsa vähänkään ennen naimisiin menoa. Tämän vuoksi siunattu profeettamme Muhammed ei pitänyt sopivana, että tyttö ja poika tapaisivat toisiaan ennen avioliittoa. On myös se laji rakkautta, mikä syntyy, kun kaksi ihmistä menee naimisiin ja rakastuu sen jälkeen, jolloin heillä on koko elämä jaettavana, ja näin käy vain, kun menee naimisiin tuntemattoman kanssa.)

Mevlut ei tosiaan tuntenut Rayihaa, mutta ei hän olisi tuntenut vuotta nuorempaa kaunissilmäistä Samihaakaan, ja hadji on aivan oikeassa siinä, että vasta yhdessä eletyt vuodet näyttävät, kestääkö ja syveneekö rakkaus, oli sitä alussa tai ei.

Kirjassa on kiinnostava lukijalle puhuvan kertojan tyyli. Myös henkilöt työntyvät välillä puhumaan suoraan lukijalle ja jopa käyvät korjaamassa yksityiskohtia ja kertojan väitteitä itsestään... itse asiassa se oli näin.... tämän vain halusin tehdä selväksi. Tämä tyyli voisi vieraannuttaa, mutta tässä se ei tee niin, vaan tuo tarinaan kivaa vanhahtavaa sävyä.

Kirja on paksu, lähes 600 sivua, suomeksi enemmän, koska suomi on englantia pitempää. Tekstissä on minun makuuni jonkin verran tyhjäkäyntiä, mutta annan ne anteeksi, koska aina palataan Mevlutin mielen outouksiin. Lopussa hän on jo vanha mies, joka edelleen meditoi kävelemällä lyhentyneitä bozakierroksiaan kerrostalojen puristuksessa ja näkee meditoinnin tuloksena elämänsä kaikkine vaiheineen hyvänä ja onnistuneena.   


Istanbul, 2012

Olen viettänyt keväisen viikon Istanbulissa toukokuussa 2012. Tutustuin eri kaupunginosiin ja ihmettelin, miten toisistaan poikkeavia ne olivatkaan. Joissain oli hienoja suihkulähteitä ja kaikki moderni tekniikka, bussipysäkeillä sähköiset valotaulut ja ihmiset pukeutuneina länsimaisittain ja toisissa kaikki oli vanhaa ja kulunutta, kapeita kujia, joilla kulki vanhoillisesti pukeutuneita ihmisiä. Kaikkialla oltiin todella ystävällisiä ja luontevan tuttavallisia, ja se on se, mistä turkkilaisissa pidän. 

Pamukin kirjaa lukiessani sain kiinnostavaa tietoa kaupunginosien historiasta. Koko ajan tuli vastaan tuttuja nimiä Eminönü, Sirkeci, Beyoğlu, Taksim-aukio, Galata, Üsküdar.

Ostin tuolla Turkin matkallani kaksi Ayşe Kulinin kirjoittamaa kirjaa. Last Train to Istanbul on historiallinen romaani ja Face to Face kertoo turkkilaisen toimittajan vierailusta kurdivangin luona, molemmat naisia. Luin nämä matkani jälkeen ja ihastuin yhä enemmän Turkkiin, joka on monikasvoinen kuten USA. 




Loppuun vielä muutamia matkakuviani ihanasta, monipuolisesta suurkaupungista Istanbulista, jossa voi kokea lännen ja idän tuulia saman kaupungin sisällä.  

Istanbulin suuri basaari, 2012

Istanbul, 2012

Derviššien tanssi, Istanbul 2012

Istanbulia iltavaloissa, 2012


4 kommenttia:

  1. Ihana kun voi kuvata matkoilla ja sitten voi palata vuosien päästä kuvien avulla takaisin matkalle. Olen käynyt Turkissa, mutta en Istanbulissa. Ihmiset olivat ystävällisiä.
    En ole muistaakseni lukenut Orhan Pamukin kirjoja, joten kiitos esittelystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en ole lukenut Pamukilta muuta kuin nyt tämän. Ilman noita muistojani kirja ei olisi niin sytyttänyt.
      Istanbulin ohella olen käynyt rantalomilla Bodrumissa, Alanyassa ja Marmariksessa. Eniten tekisi mieli mennä uudelleen kaupunkilomalle Istanbuliin ja rantalomapaikoista Marmarikseen, jossa haluaisin myös seurata biitsillä olon lisäksi kaikkea muuta elämää, niin viehättävä pieni kaupunki.

      Poista
  2. Kävimme Istanbulissa ja Ankarassa sekä Kappadokiassa vuonna 1984. Istanbul jätti kyllä kaikin puolin mukavan muiston, samoin turkkilaiset ihmiset. Mieheni veli asui perheineen Ankarassa kaksi vuotta ja hän kehui aina - suomalaisesta näkökulmasta - turkkilaisten poikkeuksellista ystävällisyyttä. Siellä kai aika yleisesti pidetään suomalaisia sukulaiskansana, kielen perusteella tms. Aika yllättävää.
    Orhan Pamuk sen sijaan ei ole minun kirjailijani, olen lukenut vain osan jostain romaanista, jota en enää muista. Maistui puulta, kuivakiskoinen ja turhan monisanainen minusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei Pamuk minuakaan kyllä kauheasti innostanut. Itse asiassa nuo Kulinin kirjat ovat paljon vetävämpiä. Istanbul-kiinnostukseni sai lukemaan tämän loppuun.

      Turkkilaiset osaavat huolehtia matkailijoista. He ovat aina mukavia lapsille. Kerran kun olin matkalla 12-vuotiaan kuopuspojan kanssa niin perhehotellin porukka otti hänet infotiskin taa "töihin" ja huomioi aina jollain erityisellä tavalla. Yksinmatkailukin on Turkin lomapaikoissa kivaa, missään ei tehdä numeroa siitä, miksi olet yksin matkalla. Olen kaikilla Turkin matkoilla kokenut turkkilaiset helpotsi lähestyttäviksi ihmisiksi.
      On se hyvä, että meille löytyy muitakin sukulaiskansoja kuin unkarilaiset, koska hehän nyt meitä vain haukkuvat, kun emme puolusta heidän EU-jäsenyyttään eurooppalaisten arvojen lyttääjinä.

      Poista

Koronasta, sydämestä ja lukemisista (aina!)

Lumi Dele, 7v Tämä ansiokas teos on yksi vuosi sitten järjestetyn Lasten Hesarin koronakuvakilpailun satoa. Elämme toista koronatalvea. Pah...