lauantai 22. lokakuuta 2016

Heidi Mäkinen, Ei saa mennä ulos saunaiholla




Ei saa mennä ulos saunaiholla on Heidi Mäkisen esikoisromaani. Mäkisellä on myös samanniminen blogi.

Päällimmäinen ajatus kirjan luettuani on että kirjoittajalla on hyvin tunnistettava ikioma tyyli, jonka tunnusmerkkejä on sympatia kuvattaviin henkilöihin ja ironia, joka ei satuta. Siis ironiakin voi olla leppoisaa: nuo poloiset yrittävät selvitä parhaansa mukaan ja ovat ihailtavia sekä tavallisuudessaan että omalaatuisuudessaan. Mäkisen tekstissä on myös piiloironiaa, joka ei heti aukea. 

Päähenkilöitä on kolme, nuori vanhustenosastolla työskentelevä hoitaja Sini, kuusikymppinen Eeva, Sinin seinänaapuri, joka nyt vasta tässä vaiheessa elämäänsä pääsee valitsemaan, miten haluaa elää ja rotukissa Kyllikki, itsenäinen kuten kissat ovat, oman arvonsa tunteva vanharouva.

Maailmaan ei kaivata enää yhtään lasta. Niitä on jo riittämiin. Tulevat silittelemään turkkiani ja saavat sen sotkuun. Kun pikkuisen raapaisen, niin jo alkavat parkua. 
....  
Kannattaa hankkia rotukissa. Se tekee tarpeensa laatikkoon eikä vaadi ympärivuorokautista vahtimista. Sitä voi silittää silloin kun sille sopii ja se sulostuttaa emäntäänsä kehräämällä.
     Ei tarvitse röyhtäyttää. 

Pöydissä istui iäkkäitä naisia. jotka tekivät jotain kielen opiskeluun liittyviä tehtäviä. Naiset eivät korkeasta iästään huolimatta näyttäneet oikeilta mummoilta. Aito mummo käytti rintaliivejä vain juhlatilaisuuksissa, muisti kaukaistenkin sukulaisten syntymä- ja nimipäivät, aito mummo ei värjännyt harmaita hiuksiaan piiloon ja hän neuloi sukkia kaikki säilömiseltä ja matonpesulta jäävät luppoajat.
     Oikea mummo ei opiskellut ranskaa.

Nuo käsiteltävän asian tiivistävät lakoniset loppulauseet, röyhtäytykset ja mummoille ei ranskaa, ovat niin hykerryttäviä, että on pakko nauraa ääneen. Samanlaiset hauskat yhteenvedot ovat tyypillisiä myös Mäkisen blogikirjoituksissa.

Sini ja Eeva näkevät ympärillään paljon ajan ilmiöitä ja ovat niissä itsekin mukana. On morsiamia, joiden hääkuvista ei tule täydellisiä, koska vihkipappi ei suostu käymään samalla kampaajalla ja kosmetologilla kuin morsian, vaan esiintyy kuvissa luonnontilaisena. On hullua laihduttamista ja botoxia. On facebook-viestintää, jossa kerrotaan, että nyt ryhdyn leipomaan sämpylöitä ja myöhemmin kuvataan ne sämpylät, laitetaan kuvat faceen ja aletaan odottaa tykkäyksiä. 

Kyllikki on erityisherkkä ja erityisvaativa. Hän katselee sekä Siniä että Eevaa kriittisesti. Kyllikki on myös yöeläjä, Mensan jäsen ja kirjailija. Hänen kohtalonsa on elää monilahjakkaana keskinkertaisuuksien keskellä.
Minulta kysytään, onko Rotukissan kuuma elämä avainromaani. En kerro. 
Kyllikki tuo minulle mieleen näyttelijä Miitta Sorvalin sketsihahmon Tellervo von Appelgrenin, rakastettavan suorasuun. 
Seksiä se emäntä kyttää, mutta tuskin saa. Ainakaan kunnollista. Siihen tarvitaan nuoruutta, terveyttä ja itsekeskeisyyttä. Kiinteitä lihaksi ja hyvää verenkiertoa.

Mäkisen tyyli muistuttaa ihailemaani Mark Levengoodin tyyliä. Elämä koettelee tragedioilla, mutta kaikesta selvitään. Avain selviytymiseen on hakeutuminen toisten seuraan. Mitä epätavallisin kohtaaminen voi johtaa ystävyyteen.

Kirjan alku on napakka, se vie suoraan Sinin maailmaan. 
- Tahdon, Sini sanoi peilille.  

Loppu on haikea. En paljasta sitä. Kaikkien kolmen elämä muuttuu alun lähtökohdista, Sinin, Eevan ja Kyllikin, monen juonimutkan kautta. Lukija on myötäelänyt, liikuttunut ja suuttunutkin kulkiessaan naisten mukana heidän vaiheissaan.

Pidän kovasti tästä kirjasta.
Kiitos Heidi Mäkinen! Taidan hankkia pari kirjaasi pukinkonttiin. Tulin hyvälle mielelle kirjastasi ja hyvää mieltähän on hyvä jakaa eteenpäin. 



Mäkisen ilme kuvassa sisäkannella kertoo, että nokkelia huomioita, kirpeitäkin, on pehmennetty huumorilla. Sama tunnelma Mäkisellä on myös blogissaan. 

Kirjan kansi on on mahtava. En löydä tekijän nimeä, se jää minulla varmaan piiloon kirjaston tarran alle. 
Kiiltäväturkkinen Kyllikkihän se siinä kannessa katselee arvioivasti kahta luuseria. 

Hyi mikä kuva. Emäntä on kuvattu ilman vaatteita. Nuoret ja kauniit ovat eri asia, mutta tuollainen vanha nainen, jolta puuttuu toinen rinta. Mautonta sanon minä. Onneksi kuva on mustavalkoinen, joten iho näyttää siedettävämmältä.
    Naapuri, joka syötti minulle katkarapuja on paksuna.
...
    Raskaus pilaa vartalon. Vaikka kuinka juoksisi jumpissa ja voitelisi itseään. Yksinhuoltajalla ei ole varaa omaan aerobic-ohjaajaan niin kuin Madonnalla on. Se onkin säilynyt kohtalaisessa kuosissa toisin kuin eräät. 


------------------
Lisäys su 23.10.

Kävin Heidin blogissa. Siellä on mainio, oivaltava työkaverin pitämä onnittelupuhe Heidille julkkareissa Tampereen murteella. Klikkaa tästä! 

8 kommenttia:

  1. Kirjan kansikuva on kyllä ihana :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on parhaita kansia, mitä olen nähnyt. Pidän myös kirjan otsikosta, joka löytyy tekstistä. Odotin, milloin se putkahtaa, ja sieltähän se tuli.

      Poista
  2. Hei, Marjatta! Kirjoitin eilen illalla myöhään kommentin, mutta se katosi, työpöytä tyhjeni, enkä löytänyt sitä enää sen jälkeen. Olin juuri tullut 1-vuotiaan synttäreillä, josta tapauksesta oli kehitetty suuret juhlat, väkeä oli huoneisto pullollaan, kaiken ikäisiä vauvasta vaariin. Herkkuja oli pöytä täynnä. Tunnelma korkealla.

    Tuo kirja, josta kerrot, joutui tahtomattaan tähän samaan tunnelmaan. Se sopii siihen hienosti. Pidän sen kirjan kerrontatavasta, jota kuvaat mainiosti. Tuollainen lempeä ironia, vähän vino huumori yhdistettynä todellisuuteen on aina viehättänyt minua. Näillä synttäreillä, josta kerroin, oli myös arvonsa tuntevia vanhempia naishenkilöitä, maailman menossa uitettuja, mutta hyvin asioita seuraavia ja vahvoilla mielipiteillä varustettuja.
    Kissaa siellä ei ollut, mutta sen korvasi synttärisankarin saama lahja: isohko, valkoinen paksu olento, joka muistutti nallea, mutta kun painoi sen takajalkaa, siitä alkoi kuulua musiikkia, toisesta takajalasta tuli herevää naurua. Etukäpälät liikkuivat pyyhkien silmiä, väillä ne vetäytyivät levälleen kuin kutsuen syliinsä. Ihmismäisiä tunteita se esitti niin kuin kissa kirjassa.

    Heti kun saan pinoksi kertyneet lukemattomat kirjat luettua, alan metsästää tätä Heidi Mäkisen kirjaa. Luulen jo etukäteen pitäväni siitä, kiitos kirjoituksesi, Marjatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisu, onpa mahtava pehmolelu.

      Kirjailija saa itsevarman Kyllikin kautta kuvatuksi paljon naurettavaa, ja myös Kyllikki itse on itsekeskeisyydessään vinon huumorin kohde.

      Kissaihmisille tämä kirja on varmaan antoisa. Itselläni ei ole kissaa, mutta olen seurannut erään ystäväni ja hänen kissapersoonallisuuksiensa suhdetta. Äkäisen Hilja Riipisen (Lapuan liikkeen jäsen, kansanedustaja 30-luvulla) jälkeen ystäväni luo tuli (jätti kotinsa ja valitsi uuden, tunnisti kissaihmisen!) norjalainen metsäkissa Pöljä-Einari. Sen syyttävä katse, kun vien emännän metsään kävelylle... ja kohta jonkin puun takaa pistää pallopää ja kuuluu moittiva naukuna.

      Poista
  3. Olipas hyvä, kun tulin lukemaan arviosi. Sen myötä korjautui kaksi väärää käsitystä: 1) kyseessä ei olekaan runoteos 2) eikä vanha teos. Mistähän ihmeestä nuo virheoletukseni olivat syntyneet?
    Kiinnostavalta vaikuttaa, kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimi todella kuulostaa runon säkeeltä. Arvoituksellinen.
      Jonna, tämä kannattaa lukea.

      Poista

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...