Kiitos kirjoistanne Tomi Norha, Amélie Nothomb ja Vigdis Hjorth!

Olen jo jokin aikaa sitten lukenut kolme kirjaa, joita yhdistää pieni koko ja suuri sisältö. Tarkastelen nyt sitä, mikä minua näissä kirjoissa miellytti ja oliko mitään, mikä ei.

Tomi Norhan romaani Naarasperho (2024) on musiikinopettajan esikoisteos. 
Kirja kertoo kolmesta sisaresta kesänvietossa 50-luvun alussa heille tutulla huvilalla Hämeenkyrössä. 
 
He eivät ole enää nuoria mutta eivät vielä vanhojakaan, he elävät eräänlaisessa ajattomassa välitilassa, jossa heitä eivät kiusaa nuoruuden houkutukset eivätkä vanhuuden vaivat. Vaikka aurinko ja vehreyttä uhkuva puutarha asettavat leppeän ja suotuisan raamin heidän elolleen, nostavatpa toisinaan hymynkin kasvoille, ihmisen mieli ole kuitenkaan yhtä suoraviivainen ja mutkaton kuin luonto on. Syynä asiantilaan on se, että toisin kuin luonto, ihminen ei kykene elämään kulloinkin käsillä olevassa hetkessä, vaan kurkottaa alati niin menneeseen kuin tulevaan.

Ollaan Frans Eemil Sillanpään maisemissa sekä konkreettisesti että tekstin tyylissä. Käypä Taata vierailullakin "arvon neitien" luona.
Viisikymmenluvulla eläneenä pidän tekstiä hyvin aikaansa istuvana. Pidän tästä kirjasta muutoinkin. Yllätyin positiivisesti sekä tyylistä, että aihevalinnasta; ei autofiktiota eikä aikamme ongelmia vaan hyppy vuosikymmenten taa, jolloin moni asia oli toisin ja ongelmat erilaisia.  
Filosofiset pohdinnat naisten elämän kuvauksen ohessa luovat viipyilevän tunnelman ajasta ennen laitteita, joilla me nykyään huvitamme itseämme ja täytämme tyhjät hetket. 
Pian käy ilmi, että sisaret seuraavat Elliä huolissaan. Ellissä on jotain vikaa. He kaikki ovat sen ikäisiä, että saavat osakseen virnuilua vanhaksipiiaksi jäämisestä, mutta Ellin kohdalla asia on ongelmallisempi kuin toisilla. Virkeällä, luovalla ja innostuvalla Ellillä on stigma, joka pitää sisarukset varuillaan. Nykyään Ellin tilaa osataan hoitaa. 

Naisten kesänvieton rinnalla kulkee toinen tarina musiikkialan miehistä ja lopussa tarinat yhdistyvät, jolloin myös kirja nimi saa lisää merkitystä.
Kirjan alussa Elli seuraa perhosten leikkiä, ja niiden sukupuolelle ominainen käyttäytyminen jää askarruttamaan häntä. Vaaran uhatessa perhosuros alkaa uhota, naaras jää paikoilleen. 

Toinen vaan paikoillaan
se istuu, hiljaa lepattaa

Ei intoa, ei uhmaakaan
koe naarasperho matkallaan.

Kaunis, mieleenjääpä, valoisa teos.
Pieni miinus minulta siitä, että mielestäni tuo toinen tarina, ajankuvaa kyllä sekin, on tarpeeton. Ellin tarina on jo itsessään niin vahva. 
Toivon saavani lukea lisää Norhalta.

Ranskassa asuva, belgialaistaustainen Amélie Nothomb on hyvin persoonallinen ja tuottelias kirjailija. Hänen kirjojaan on suomennettu turhan vähän. 
Nothomb on elänyt elämän, josta riittää aiheita yhä uusiin kirjoihin.
First Blood (2023) on saanut inspiraationsa tositapahtumasta. Kirjailijan isä Patrick Nothomb toimi nuoruudessaan diplomaattina Kongon tasavallassa, joka kipuili erilaisten ryhmien pyrkiessä valtaan. Pahin tilanne tapahtui vuonna 1964, kun kapinalliset kaappasivat panttivangeiksi 1500 valkoihoista Nothomb heidän joukossaan. Hän neuvotteli neljä kuukautta kaappaajien kanssa vankien elämän puolesta käyttäen kaikki diplomaatin taitonsa samalla kun joukosta vietiin satunnaisesti ihmisiä ammuttavaksi.  

Kirja alkaa tilanteesta, jossa toisten puolesta neuvotellutta miestä kuljetetaan mestauspaikalle. Hän on väsynyt puhumaan ja on alkuksi vain huojentunut siitä, että enää hänen ei tarvitse yrittää. Kuljetuksen aikana auton ikkunoista katsellessaan hän oivaltaa kirkkaasti, miten intohimoisesti rakastaa elää, ja kun kaksitoista asetta on osoitettuna häntä kohti, hänelle tapahtuu se, minkä niin usein on kuvattu tapahtuvan kuoleman edellä, elämä vilisee kuin nauhana mielessä. Nuori, vasta 28-vuotias, mies on kiinni elämässä enemmän kuin koskaan. 

Lopussa saamme lukea, miten tilanne kehittyi. Patrick Nothomb kuoli vasta vuonna 2020, joten tiedämme, että hän selvisi.
Yhdeksän kymmenestä panttivangista selvisi lopun verilöylystä, jonka vangitsijat järjestivät kuultuaan, että belgialaiset laskuvarjojääkärit ovat laskeutuneet pelastamaan vangittuja. 
Kirjailija toteaa, että ei pidä aliarvioida ihmisen kiihkeää halua elää. 
 

Olen ennenkin todennut Nothombin kirjoista kirjoittaessani, että pidän hänen tavastaan kuvata lapset toisaalta kuin pieninä aikuisina toisaalta oman villin maailmansa jäseninä.
Viisivuotias Patrick lukee maailmankirjallisuuden klassikkoja, ajattelee suuria ja selviää erinäisissä tilanteissa neuvokkuudellaan. Lasten laumassa ollaan luovia ja eletään jännittävää elämää. Siellä myös autetaan heikompia ja löydetään keinot selvitä mitä kauheimmissa olosuhteissa. Murrosiän tulo on kokonaisen maailman loppu. Mystiikan sävyttämästä maailmasta, jossa kaikki on mahdollista, on pakko siirtyä aikuisten maailmaan, jossa eletään rajoitusten mukaan ja valitaan tylsiä asioita. 

I felt like hanging myself. Being fifteen years old was turning into a nightmare. My horizons were shrinking.

Enkö saa valmista aikaan. En. Toistan ja palautan mieleeni ja elän uudestaan ja kerron uudestaan ja annan takaisin samalla mitalla, sillä lapsuus kestää, nuoruus kestää, lapsuus ja nuoruus kestävät tulevaisuuden, ja tulevaisuus alkaa aina alusta.

Norjalainen Vigdis Hjorth julkaisi romaanin Gjentakelsen vuonna 2023. Se sai kotimaassa ylistävän vastaanoton. Pohjoismaisista kielistä loistavia suomennoksia tehnyt Katriina Huttunen suomensi kirjan, ja sen nimeksi tuli Toisto. 
Hjorthin laajasta tuotannosta on suomennettu aiemmin yksi lastenkirja ja kaksi romaania, Perintötekijät ja Onko äiti kuollut. Hjorth jatkaa Toistossa näissä kahdessa käsittelemäänsä teemaa, yhden perheenjäsenen hylätyksi tulemista perheessä. Tässä kirjassa Hjorth kertoo, miksi hänen on pitänyt niin paljon toistaa ja miten hän löysi lopulta salatun totuuden. 

Vanha nainen kävelee koiransa kanssa pimeässä metsässä ja kokee oivalluksen. Hän muistaa itsensä lapsena ja epätoivoisena nuorena. Hän muistaa, miten epänormaalin intensiivisesti äiti vahti häntä ja miten isä väisti hänen katsettaan.
Hän on koko elämänsä etsinyt vastausta raskasmielisyyteensä ja kokemiinsa ihmissuhdeongelmiin uskaltamatta nähdä sellaista, minkä hän nyt arvelee olleen kirjojensa lukijoillekin ilmiselvää.
Perhe karttaa häntä ja pelkää uusien kirjojen ilmestymistä, koska ne saattavat viedä vaarallisen lähelle paljastumista, joka särkisi perheyhteisön. On mukavampaa uhrata yksi kuin kaikki.
Naiselle on tapahtunut 16-vuotiaana sellaista, mikä on raottanut porttia, mutta sen jälkeen on kulunut 48 vuotta ennen kuin hän pystyy ottamaan vastaan koko totuuden. Muisto, josta hän on kertonut kirjatapahtumissakin ja aina leikkisästi, nuorten sähellys ensimmäisessä seksikokemuksessaan, aikuisten dramaattisesti suurentelema, onkin äärimmäisen vakavaa, koska se on aiemmin tunnustamatta jääneen maanjäristyksen jälkijäristys. 

... ja sitten hän tulee, kuusitoistavuotias, seisoo paljain jaloin lumessa terassin oven ulkopuolella, ja olin unohtanut että hän näytti sellaiselta, niin kalpealta, mutta oli marraskuu, niin laihalta, mutta hän oli lakannut syömästä, hänellä ei ollut kieltä, hän oli lakannut puhumasta ja kirjoittamasta, seisomassa oven ikkunan ulkopuolella, niin palelevan yksin ja orpona, enkä uskaltanut avata, sitten avasin kuitenkin, ja hän astui sisään silloisessa yöpaidassaan, sinikukkaisessa, melkein maata viistävässä, olin unohtanut sen. 

Hjorthin teksti on sellaista, että sitä pitää lukea useampaan kertaan, niin kaunista se on rytmiltään.
Trauman pohdinta on kiinnostavaa ja hyvin perusteltua.  

Ilmeisesti Hjorthin kuvaama tilanne perustuu melko paljon hänen omaan elämäänsä. Se on jakanut perhettä ja herättänyt kirjallisen keskustelun virkelighetslitteratur -genren oikeutuksesta. Karl Ove Knausgård on aukonut tietä tämäntyyppiselle kirjallisuudelle, jossa kuvataan läheisiä tunnistettavasti, mutta kaikki ei kuitenkaan ole yhtä todellisuuden kanssa. 
Norjassa perhe-elämän pimeitä puolia paljastavalla kirjallisuudella on pitkä perinne, siihen on totuttu, mutta on selvä, että jos kuvataan karmeita perheessä tapahtuneita asioita vailla todellisuuspohjaa, niin onhan se väärin perhettä kohtaan. Toisaalta - jos oikeasti on se tilanne, että raskaan kaltoinkohtelun tai muun pahan traumatisoima saa oikeutta vain teostensa avulla, niin antaa palaa.