 |
| Päällys: Hannu Taina Kuvan ottajaa ei kerrota. Minusta tämä kuva kertoo jotain tärkeää kohteensa luonteenpiirteistä. |
Pääsiäiseni oli sosiaalinen sunnuntai-iltapäivään asti, loppuaika tuttua kaksinoloa mieheni kanssa, retkeilyä ja lukemista.
Sosiaaliseen osaan kuului ajanviettoa kahden pojan perheitten kanssa peräkkäin. Tarjosin molemmille porukoille samat pääsiäisateriat: lammaspihvejä, vegevaihtoehtona kasvisstroganoffia, muusia, salaattia ja maustelimppua sekä jälkiruokakimaran, johon kuului mangorahka (sekoitin kaksi purkillista maustettua mangorahkaa ja yhden purkillisen kermavaahtoa, koristelin mandariininlohkoilla), mämmi vaniljakastikkeineen, suklaakarkkeja ja kahvi. Kolmen sukupolven kesken juteltiin, päivitettiin kuulumisia ja käveltiin.
Yökylään jääneen pienimmän kanssa maalasin vesiväreillä ja kävin katsomassa uuden suomalaisen lastenelokuvan Prinsessa Pikkuriikin, jonka aikana harmikseni nukahdin hetkeksi. Elokuva on hyvä, se ei ollut syy torkkuihini, vaan ikä. Näin käy, kun kaiken hyörinän ja yhteisiin asioihin paneutumisen jälkeen istuu paikallaan mukavasti pimennetyssä tilassa.
Tänään patikoimme mieheni kanssa kotiseudulla. Polkuja pystyy jo suurimmaksi osaksi kävelemään. Muurahaiset olivat heränneet aurinkoisessa paikassa sijaitsevassa keossaan ja kävelivät vielä kankeina aivan toisissaan kiinni kuin liikkuvana mattona. Näimme telkkiä ja joutsenia. Luonto on vielä pääväriltään harmaa, mutta vihreän määrä lisääntyy.
 |
| Jättiläisstrutsin koivet |
Sinivuokot heräilevät kotimme vieressä olevassa pikkumetsässä. Käyn tarkkailemassa niitä päivittäin.
 |
| On siellä jo pari kolme nuppua. |
Alkukevät on ollut minulle aina jotenkin psyykeä koettelevaa aikaa. Kevään kokemista ankaraksi ja vaativaksi ajaksi vahvisti työni opettajana ja jokakeväiset ponnistelut oppilaiden motiivin säilyttämiseksi. Monet pääsiäislomat kuluivat valtakunnallisia kokeita tarkastaessa ja kun kesäloma alkoi olin aluksi aivan saamaton, levoton ja kärsimätön.
Olen muistellut paljon koulua ja oppilaiden auttamista heidän arjessaan lukiessani Aino Leppäsen kolmatta kouluelämään sijoittuvaa romaania Odottamattomin terkuin ope. Tässä kirjassa on yllättävän hienosti käsitelty moraaliongelmia, joita opettaja saattaa kohdata. Ihmistyössä virallisesti väärin toimiminen on joskus oikein.
Leppäsen kirjan jälkeen kääntelin pariakymmentä kirjastosta lainaamaani kirjaa enkä innostunut yhdestäkään. Aloin tutkia omia kirjahyllyjäni ja poimin sieltä Pentti Saarikosken teoksen Ihmisen ääni.
Ihmisen ääni oli WSOY:n vuosina 1976 - 1983 julkaisema tunnustuksellisten teosten sarja, jossa kirjailijat ja muut kulttuurielämän vaikuttajat kertoivat elämästään ja ajatuksistaan. Kirjojen muoto oli vapaa. Niissä on mm. muistelmia, haastatteluja ja esseekokoelmia.
Ensimmäisenä vuonna sarjassa julkaistiin neljä kirjaa, joista yksi on tämä Saarikosken kesämuistiinpanojen kollaasi. Muita vuonna 1976 kirjoittaneita olivat Elina Karjalainen, Eeva Kilpi ja ranskalainen Roger Garaudy.
Kaikkiaan sarjassa julkaistiin 29 teosta. Se sai jatkoa vuosina 2001- 2004, jolloin julkaistiin 9 kirjaa lisää, ensimmäisenä Juha Turkan Huutoja hiekkalaatikosta. Olen lukenut tämän traagisen kirjan, joka kertoo lapsen kasvusta kurjissa oloissa. Jouko Turkka ei ollut kummoinen isänä.
Pidin kovasti tästä sarjasta ja luin silloin heti tuoreeltaan monta sarjan kirjoista.
Nyt alkoi kiinnostaa Tommy Tabermann. Hän on kirjoittanut kirjan vuonna 1979 ja toisen vuonna 2003 nimellä Kirje nuorelle rakastajalle, jossa hän kommentoi aiempaa kirjaansa. Miten viisikymppinen näkee kolmikymppisen itsensä - miten mielenkiintoista lukea.
Jatkosarjassa kirjoilla on nimet, vanhemmissa vain Ihmisen ääni ja joissain lisäotsikko, kuten esim Jörn Donnerin vuonna 1980 julkaistussa kirjassa Ihmisen ääni: mietekirja aikuisille.
Saarikoski oli yksi minun nuoruuteni suuria nimiä. Hänen kielensä kauneus on lumoavaa.
Saarikosken Ihmisen ääni kertoo kesästä 1976 Kerimäellä. Hän on jakanut kirjansa kahteen osaan.
Osa I Omakuva koostuu päiväkirjamerkinnöistä 12.7. - 4.8. Valoisa, aktiivinen ja ulospäin suuntautunut vaimo Mia on Savonlinnassa ja milloin missäkin, Pentti yksin välillä kipeänä ja surullisena, välillä enemmän voimansa tunnossa. Hän kirjoittaa kaiken aikaa, katuu sovittua suunnitelmaa kirjoittaa yhteinen kirja Mian kanssa ja pelkää Mian reagointia, kun hänen on peräännyttävä siitä, koska pystyy kirjoittamaan vain itsenäisesti. Yksinäinen mies tapaa joitain mökkinaapureita ja hätistää toisia pois työntekonsa alta. Kesä kuluu.
22.7.
Kirja valmistuu hitaanpuoleisesti, mutta kiirehtiä ei voi, minä en halua tehdä tästä kirjasta mitään välityötä, vaikka itse asiassa useimmat kirjat ovat välitöitä, tai vanhan kertaamista. Sellaisia kirjoja jotka ovat kuin keksintöjä ei synny noin vain. Mutta että tämä kirja olisi jotain enemmän kuin vain osoitus siitä että minä olen hengissä.
Puoli kahdelta on Lammaspata valmis. Se ei ole huono. Joku Honkanen tuli tervehtimään ja pyysi illalla savusaunaan. Lupasin tulla, en kuitenkaan pystyisi keskittymään kahteen eri aiheeseen samana päivänä.
Osa II käsittää ajatuksia eri aiheista, pisin yli kymmensivuinen ja lyhyin kaksi virkettä.
Saarikoski kirjoittaa aihelmia kirjallisuudesta, uskosta, politiikasta, ihmiskäsityksestä, onnesta, luovuudesta ja paljosta muusta. Päiväkirjassa mainittu Lammaspata on osa Usko-nimistä pienoisesseetä. Kirjoitusten joukossa on upea henkilökuva Honkasesta (hän myös päiväkirjasitaatissa), joka on niin itseensä ja saavuttamaansa tyytyväinen, että saa edustaa onnea ilman mitään selityksiä. Tulos on hämmästelevän sarkastinen olematta ilkeä, ehkä myös toisen elämänhalua hieman kadehtien esittelevä.
Kun luen esseetä seksuaalisuudesta hämmästyn, miten konservatiivisia ajatuksia Saarikoskella olikaan naisen ja miehen roolista ja nuorten seksuaalisen pidättäytymisen tarpeellisuudesta.
Mies suunnittelee ja katsoo kauas, nainen työskentelee valmiin äärellä, hoivaa ja vaalii. Työ on miehelle kutsumus, naiselle työ kodin ulkopuolella vain ansiotyötä, johon hän suhtautuu miestä kevyemmin ja siksi sietää paremmin yksitoikkoistakin työtä.
Luin tämän kirjoituksen moneen kertaan, mutta ei - ei se ole ironiaa, Saarikoski on kirjoittanut ihan tosissaan. Mitäh - nuorena ivaparodioita konservatiivisuutta vastaan Ylioppilaslehteen kirjoittanut pakinoitsija Nenä! Aikansa radikaalina pidetty superjulkkis, no ei radikaali enää tässä vaiheessa, ei ainakaan näissä asioissa.
Nainen tajuaa asiat välittömästi ymmärtäen, vaistomaisesti oivaltaen niiden kasvunomaisen, luonnollisen yhteenkuuluvaisuuden, kun taas mies harkitsee ja päättelee johdonmukaisesti asiasta toiseen näitä järjellään eritellen. Tämä kaikki kuuluu Luojan luomaan elämänjärjestykseen ja olemassaolon rikkauteen. Naisen on hyvä tämä muistaa, kun mies ehkä viitaten hänen järkensä vähäisyyteen yrittää lisätä hänen alemmuudentunnettaan.
Kauneimmat näistä kirjoituksista ovat kaksi kirjettä, Yksinäisyys, Kirje äidille ja kirjan lopettava Ystävyys ja Rakkaus, Kirje vaimolle, jonka Saarikoski on kirjoittanut Ruotsissa Tjörnin saarella, pariskunnan kodissa. Mia on pitempään poissa ja Pentti kaipaa häntä karkottamaan pois omaa pessimismiään.
Kun minä silloin harvoin kun satun Helsinkiin, soitan ovikelloa, sinä avaat ja sanot, sillä lailla varovasti naurahtaen: "Penttikö se siinä!" Äiti äiti, meillä on täällä koivikko, haapasieniä ja, me löysimme eilen ja paistoimme, kanttarelleja!
(Kirjeestä äidille)
Sinä et ole soittanut, et kirjoittanut, minulla on tunne että sinä et enää ole läsnä. Tule pian kotiin, saat sättiä minua huonosta talonpidosta sen kun on kohtuullista, mutta tule! Tämä kirje loppuu, sinä tulet, minä vetäydyn koko ajan sinun luoksesi niin etten voi kirjoittaa, mutta en minä sittenkään sano että sanat olisivat rikkaruohoa, kyllä ne ovat konstruktiivisia kosketuksia, rakkauden rakenteita. En sano usein, en ole käyttänyt sanaa kun se minusta on merkityksetön, paitsi silloin kun olen valehdellut ja vietellyt, nyt sanon ja sen maan kielellä johon me olemme joutuneet: Jag älskar dig.
(Kirjeestä Mialle)
Kuusi vuotta tämän kirjan kirjoittamisesta Pentti Saarikoski kuoli kesän lopulla Joensuussa ollessaan käymässä ex-vaimonsa Tuula-Liina Variksen kodissa Valamon luostarivierailunsa ohessa.
Heinäkuussa hän oli Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilla (muistaakseni se oli sama kesä) ja asusti Saarikosken lähiössä, samassa missä mekin silloin. Paikallislehdessä oli kuva, jossa Saarikoski seisoo tien varressa omannimiseensä kylttiin nojaten karjalainen perinnemyssy päässään. Hän ajeli pyörällä kylällä ja näytti hyvin väsyneeltä.
Luin näitä Ihmisen ääni -teoksia 90-luvulla ja juuri tämä Saarikoski-kirja oli myös omassa hyllyssäni mutta sitten tänne Tukholmaan muuttaessani juuri saarikosket saivat passituksen antikvariaattiin. Luulin olleeni jo valmis niiden kirjojen kanssa, mutta sitä päätöstä olen katunut moneen kertaan, viimeksi nyt kun luin tämän kirjoituksesi! Katselin tosin nyt Finlandia-kirjan sivuilta, että tätä sarjaa on siellä aika hyvin myynnissä, pakko ehkä tilata...
VastaaPoistaMinulla on nyt matkalla lähikirjastooni neljä Ihmisen ääni -kirjaa, nuo mainitsemani Tabermannin kirjat ja pari muuta.
PoistaOlen kiinnostunut ajankuvan muuttumisesta, joka ilmenee näistä hyvin.
Saarikoski oli syntynyt 13 vuotta minua aiemmin, joten hän oli jo aikuinen silloin kun minä olin hippiaatetta kannattava teini. Kuitenkin kun alle kolmikymppisenä luin hänen ajatuksiaan siitä miten nuoren seksuaalivietti on hyvä sublimoida "luoviksi henkisiksi voimiksi", en kritisoinut niitä yhtään. Nyökyttelin myös naisen tunteellisuudelle - nyt huvittaa lukea, miten "mies on toimeliaampi, aktiivisempi, nainen taas passiivinen, vastaanottava, alistuva".
Kirjoista luopumisen toiseen maahan muuttaessa ymmärtää hyvin, eikä sitä aina edes tiedä, mitä kirjoja tuleee kaipaamaan.
Minua harmittaa, kun huomaan, että olen kadottanut Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmat. Olen ehkä lainannut kirjan jollekin. Muistaakseni Heikinheimo oli juuri se, joka nuorena musiikkikriitikkona kirjoitti jutun konsertista käymättä siellä ja tietämättä, että tilaisuus oli peruttu. Nyt kun on menossa tämä Aamulehden toimittajan tuomitseminen, niin olisin katsellut, mitä Heikinheimo kertoo kriitikon urastaan.
Kun luin päivän Helsingin Sanomista hyvin tehdyn jutun heidän entisistä toimittajistaan lennokkaine tyyleineen (Satu Vsantola: "Se olisi voinut olla totta") mieleeni tuli heti, että ei kai vain nyt ala isompikin taannehtiva elämäntyön mitätöinti lehtialalla.
Tuntuu, että nykyään ei oikein tajuta historiallisuutta ja sitä, miten erilaiset ajat näkyvät oman aikansa ihmisten ajattelussa ja toiminnassa.
Saarikosken arvo ei vähene minulle yhtään siitä, että hän on ajatellut asioista oman aikakautensa ja ympäristönsä arvojen mukaan. Niinhän nykyajan ihmisetkin tekevät.
MM
VastaaPoistatuon Leppäsen Ainon uusimmankin luin ja 'palautteen' lähetin Kirjavinkkeihin kannattaen mainitsemaasi, 'virallisesti väärin toimiminen on joskus oikein', opettaja-Aiskun ratkaisua.
Tietokone näemmä tuo uuden lunttaamisulottuvuuden ylioppilaskirjoituksiin: luo uuden tarpeen käydä vessassa.
Eeva Kilven Ihmisen ääntä aina silloin tällöin lueskellut olen, ja jo unholaan painuneista löysin hyllystä Pekka Kejosen, Seppo Lappalaisen, Raisa Lardotin. Harmi kun Saarikoskea ei käsillä ole, mutta on sentään monta muuta hänen kirjaansa, jotka nekin ovat tavallaan samaa sarjaa, minäkerrontaa, kuin kuvailemassasi Pentin Ihmisen äänessä.
Niinpä ovatkin. Kaikki Saarikosken proosa oli ikään kuin samaa tarinaa: tuokioita ja katkelmia, ajatuksen poikasia ja kiteytettyjä mietteitä, joista muodostuu omakuva. Saarikoskihan oli parhaimmillaan runoilijana, ei prosaistina.
PoistaMinä en niistä Leppäsen ensimmäisistä Terkuin-kirjoista niin pitänyt, aika kevyitä, mutta tässä hän lähtee käsittelemään vakavampia aiheita, joita nuorten elämässä riittää käsiteltäväksi. Leppäseltähän on ilmestynyt myös nuortenkirja Luk(i)ossa. Lainasin myös hänen esikoisromaaninsa, omasta elämästä virikkeitä saaneen krjan Positiivinen yllätys.
Luin tuonkin, Luk(i)ossa kirjan sinne Kirjavinkkeihin, vilikaseppa!
PoistaPakko intimisoida ihan muuta aasinsillaten, jotta pääsee riemuitsemaan = palasimme eilen takaisin tänne, mummon sanaan, omaan hönniin maalle Suomenlinnasta 'katsomasta' tulevaa lukiolaista, joka tänään perjantaina täyttää yhden viikon. :)
Ooo... viikon vanha ihmisenalku... kadehdin sinua, kun sait olla pienen ihmeen äärellä. Onnitteluni!
PoistaLuin, hyviä ajatuksia kirjasta ja kouluelämän muuttumisesta. En minäkään kyllä muista, että lukiossa olisi omana aikanani 60-luvun lopussa ketään kiusattu. Maailma on muuttunut monella tapaa, on tullut kierompia kiusaamisen muotojakin.
Minulla on nyt tuo Luk(i)ossa sekä toiseen kertaan lainassa Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon yhdessä kirjoittama kirja Huokauksia luokasta. Saa nähdä, luenko sen nyt. Ärsyttää muutoinkin niin paljon kaikki ne uudistuksina markkinoidut huononnukset mitä kouluelämään on tuotu opettajien asiantuntemus ja vastustus ohittaen.
Tuttuja ovat Ihmisen ääni -kirjat. Saarikoskea olen jopa jopa jututtanut silloin, kun Odysseian käännös oli vasta ilmestynyt. Oli jokin homma kirjallisuuden jatko-opiskeluihin liittyen.
VastaaPoistaOih, minä olisin varmaan häkeltynyt täysin tuossa tilanteessa... Saarikosken runot ovat niin upeita, olivat silloin ja ovat nyt.
PoistaOtin pari kirjaa yöpöydälle petilukemiseksi, iltasaduiksi.
Miehen todellinen liberaalius punnitaan lopulta vain siinä, miten hän suhtautuu naiseen _ihmisenä_ ja naisen ruumiilliseen vapauteen. Onhan näitä muka radikaaleja aatteellisia setiä ollut maailman sivu, joille kuitenkin naisen paikka on aina ja ikuisesti kotona. Anteeksi nyt, mutta en jaksa tuhlata moisiin aikaani. Ikävä kyllä myös Suomessa nuoret miehet muuttuvat konservatiivisemmiksi.
VastaaPoistaSaarikoski ei ollut semmoinen... Hän arvosti naisia ja tarvitsi heitä. Hän kirjoitti myös, että nainen tajuaa paljon suuremmassa määrin kuin mies kaikkea sellaista mikä elää ja on henkilökohtaista.
PoistaNaisethan eivät ole myöskään aina ajatelleet sukupuolten rooleista kuten nykyään ajatellaan, ei tietenkään, vaan myös he ovat nähneet itsensä eri tavalla eri aikoina.
Kopsaan tähän erään omasta mielestäni kauneimmista Saarikosken rakkausrunoista, runon nimi on Laulu ikävästä merellä. Tämä ei kuulosta öykkärin runolta, eihän.
Tule armaani ja kätes anna mulle
Tule armas ja sieluni vie
lämpöiseen pesään,
se on paleleva tuulien tähden,
se on pelkäävä vaarojen vuoksi,
se on lepattanut mastosta irrallaan,
riekaleina noussut pilviin
ja kaivannut,
ota suuhusi minut, pane kielesi alle,
lämmitä paleleva,
rauhoita pelkääväinen.
Olin jyrkkä, mutta olen hyvin väsynyt näihin asenteisiin naisia kohtaan. Lopulta niin monelta ideologiselta suunnalta nostaa päätään hyvin vanhakantainen ajattelu naisen roolista, että tulevaisuus huolettaa minua... En sinänsä tietenkään kiistä Saarikosken saavutuksia, mutta on niin ikävä pettyä hyvältä vaikuttavaan ajattelijaan.
PoistaJoo, minäkään en ajatellut, miten tuo siteraamani kohta luetaan. Saarikoski oli mielestäni oikea naisten tunteellisuudessa, mutta väärässä siinä, että naiset eivät suunnittelisi. Saarikoski havainnoi ympäristöään ja hoivaajan rooliin joutuneilla naisillahan ei ole ollut niin kovin paljon aikaa ja mahdollisuutta suunnitella suuria ja toteuttaa "putkiaivoisesti" omia kutsumuksiaan. Hän ei esittänyt kritiikkiä olemassaolevaa tilannetta kohtaan, johtuen varmaan osittain omasta tarvitsevuudestaan. Hän tarvitsi naisten hoivaa, mikä myös veti naisia puoleensa.
PoistaTällä haavaa osa porukasta menee äärimmäisyyksiin ja nipotukseen kaikessa: miesasiassa, naisasiassa, tarinallisen journalisimin kritiikissä (linnunlauluakaan ei saa "keksiä" maisemakuvaukseen), alkuperäiskulttuurien varjelussa (kuka saa kertoa ja kenestä) jne jne mutta luulen, että kyllä se hyvä normaalius on edelleen vallitseva.
Minä en soisi varovaisuuden ja sääntöjen vievän romantiikkaa pois rakkaussuhteista. Nykyään tuntuu siltä, että sille ei anneta mitään arvoa.
Joo, ihmiset kiihkoilevat nykyään asiasta kuin asiasta. Se on väsyttävää ja hölmöä.
PoistaOlen sinänsä samaa mieltä kanssasi romantiikasta. Kolmekymppisenä tiedän jotain nuorten/nuorehkojen ihmisten deittailusta ja kyllä siellä on tyypillisesti romantiikka hyvin kadoksissa... Ihmiset vaikuttavat suorastaan pelkäävän helliä tunteita.
Just tuo on paha, että pitää pelätä.
PoistaEräässä Kulttuuricocktail-ohjelman jaksossa juontajat olivat pukeutuneet huomioitaherättävän säihkyviin paljettiasuihin, naisjuontajalla pitkä mekko yhtä säihkettä ja miesjuontajalla paita samaa kangasta. Ensimmäinen haastateltava, mieshenkilö, aloitti kehumalla naisjuontajan asua, aidosti ihaillen, juontaja pysähtyi, meni totiseksi ja totesi sitten koleasti: "Mennäänpä tärkeämpiin asioihin." Minun piti ihan kelata tämä kohta ja varmistua, että kuulin oikein. Tämä vastaus oli jotain niin outoa. Tällaiseen small talkiin ja kohteliaisuuteenhan vastaus on (on ollut ennen tätä liian tiedostamisen aikaa) "Voi, kiitos!" eikä kohteliaisuuden lausuneen nolaaminen. Tämä tilanne toi mieleeni ajatuksia siitä, miten romantiikka ja leikillisyys väistyvät ja totisuus tulee tilalle, kun naiset ovat päättäneet loukkaantua kaikkiin miehiin.
Olin kova Saarikoski-fani nuorena naisena. Päiväkirjaankin liimasin muistokirjoituksen Hesarista. Ja pidin koulussa esitelmän. Sittemminhän kuva aika paljon muuttui, kun noita alkoholismijuttuja enemmän ilmaantui ja tietenkin, kun hän kuoli siihen. Myös Tuula-Liina Variksen romaanit vaikuttivat myöhemin. Tutustuin ihan lähi-aikoina häneen suomentajanakin ja täytyy sanoa, että näytti kuin siinä jäljessä (Edna O'Brien Paheellinen elokuu) olisi näkynyt tuo epävakaisuus. Alku oli aivan kamalaa jälkeä, mutta tokeni sitten.
VastaaPoistaTuula-Liina Varis kuvaa kirjassaan Kilpikonna ja Olkimarsalkka hyvin Saarikosken alkoholisoitumista ja sitä, miten tällaisessa tilanteessa kumppani joutuu olemaan liikaa hoivaajan ja muusan roolissa. Kyllähän siinä suhteen romanttinen puoli kärsii.
PoistaOlen päätellut, että Saarikoski etsi naisissaan paljon juuri äidillistä hoivaa ja turvaa. Tätä ajattelin, kun koitin selittää Ankille, että Saarikoski ei väheksynyt naisia, päinvastoin, hän saattoi mystifioida naisten ylivoimaisuutta tunne-elämän alueella ja arjen asioiden hoitamisessa.
Saarikoski on saanut arvostusta antiikin kreikankielisistä suomennoksistaan ja joistain latinan suomennoksista, mutta sitä en ymmärrä, miksi hän edes suomensi englannista, koska ei ollut koskaan opiskellut englannin kieltä.
Kun lukee J. D. Salingerin Siepparin alkukielellä englanniksi, niin huomaa kyllä, että Saarikoski on tehnyt vääriä tulkintoja ja kirjoittanutkin sitten kirjasta ihan oman versionsa. Ei siinä mitään, Saarikosken versio on hyvä oma teoksensa, mutta hän on kyllä myös ymmärtänyt joitain perusasioita ihan väärin johtuen vähäisestä kielitaidosta ja amerikkalaisen kulttuurin tuntemuksen puutteesta.
Kiinnostuin tuosta Edna O'Brien -suomennoksesta ja tekee mieli verrata, jos löydän sekä alkuperäisen että suomennoksen - kiitos kun kerroit, Leena.
Saarikosken proosa on myös hyvin epätasaista, hän oli Runoilija isolla ärrällä.
Oi että, olin kokonaan unohtanut tämän sarjan olemassaolon! Tähän pitää kyllä tarttua. Ehkä "kesälomalla" ehtii. Nyt harrastan näemmä eniten ankeita kirjoja ja tiskatessa true crimea. Saarikoski oli juuri suomentajana jossain lukemassani kirjassa. Olisiko ollut Milan Kunderaa.
VastaaPoistaOlen lukenut Kunderalta jotain Kirsti Sirasteen suomentamaa. Olisko Saarikoski suomentanut tšekistäkin? Olen ajatellut, että vain huomattavia töitä kreikasta ja latinasta ja englannista vähän.
PoistaMinulla on nyt useampi näitä Ihmisen ääni -kirjoja lainassa, mutta tartuinkin Tommi Kinnusen ja Minna Rytisalon kirjeistä koostuvaan kirjaan Huokauksia luokasta ja se on kyllä nostanut huokauksia minullakin, eli ankeissa tunnelmissa täälläkin. Mitä ne ovat tehneet hyvälle koululle... miksi lasten oppimismahdollisuudet pilataan ja opettajat väsytetään turhilla ns uudistuksilla.
Kaiken lisäksi, kuin ankean lukemiseni alleviivaamiseksi, ryhmä vähän päälle kymmenvuotiaita on alkanut terrorisoida talomme alakerran iäkkäitä romanisisaruksia. Poliisi on ollut jo kerran paikalla, mutta rollaattoreja ympäri pihaa riepotelleet ja ikkunoita lumipalloilla pommittaneet pahantekijät pääsivät pakoon. Mistä näitä pahoja lapsia tulee? Nyt pitäisi ryhtyä tekemään oikeita korjauksia yhteiskunnassa, enkä tarkoita vain kouluja.