Ehkä kaikkein pahin: mitä enemmän nuorten pahoinvointi lisääntyy, sitä enemmän kouluissa tapahtuvaa kohtaamista vähennetään tekemällä siitä tilastoihin perustuvaa työlästä, byrokraattista toimintaa.
(22.11.2022 Tommi Kinnunen)
Kirjeenvaihdon aikana Rytisalo irtisanoutui opettajan virastaan ja päätti keskittyä toiseen ammattiinsa kirjailijan työhön. Kinnunen jatkaa äidinkielen opettajana ja pitää kirjailijan työtä kiinnostavana kakkostyönä, jossa on erotuksena ansiotyöstä vapauden maku.
Paitsi ammatti ja työssä uupuminen, niin Kinnusta ja Rytisaloa yhdistää myös pohjoinen. Kinnunen on syntynyt Kuusamossa ja Rytisalo Sodankylässä.
Kirjeet käsittelevät sekä sitä onnea mitä nuorten ihmisten kasvun seuraaminen ja siihen vaikuttaminen tuo että myös kaikkea mikä hankaloittaa niin opettajien kuin oppilaidenkin elämää ja aiheuttaa uupumista ja muita mielenterveysongelmia.
Koulun ratkaistavaksi ei voi sysätä kaikkea, missä yhteiskunta on epäonnistunut. Koulun ei tule hoitaa kuntoon ylipainoa, valtion velkasuhdetta, keski-ikäisten taloustaitoja tai kansallista masennusta. Koulun tehtävänä on kasvattaa ja opettaa, ei tuottaa joka vuosi erilaista polttoainetta työelämän muuttuviin tarpeisiin.
Koulu on jo sinänsä itseisarvo, kasvun ja oppimisen paikka, jonka yleissivistävyydestä täytyy pitää huolta. Vain monipuolisuudella synnytämme kulttuuria, emme yksipuolisilla putkitutkinnoilla. Tässä maailmassa mikään muu ei turvaa suomalaisten elämää kuin koulu.
Edellä ote yhdestä Tommi Kinnusen teesistä koulun palauttamiseksi siihen, mitä se joskus oli ennen kuin uudistusvimmaiset pääsivät toteuttamaan itseään eli keksimään yhä lisää huonoja ideoita opettajien ja opetettavien hankalasti toteutettavaksi.
Kinnunen luettelee kaikkea mitä itsekin olen entisenä opettajana, koulussa työskentelevien lähisukulaisten työtä seuratessa ja eri-ikäisten lastenlasten isoäitinä harmitellut: suurkoulut, nopeat uudistukset, etäopetus ja hybridiopetusmallit (opettaja opettaa yhtä aikaa osaa oppilaista luokassa ja kotiin jääneitä etänä), huonon koulumenestyksen paikkaaminen oppivelvollisuuden pidentämisellä, inkluusio ilman lisättyä opetushenkilökuntaa, opettajien ohittaminen muutosten suunnittelussa, koulurakennusten huono kunto, oudosti järjestetyt opetustilat ja kirjojen puute.
Minna Rytisalo kiittelee kirjekaveriaan hyvistä kiteytyksistä.
Allekirjoitan joka kohdan ja lisään yhden: konstruktiivisen oppimiskäsityksen kunnianpalautus. [ - - - ] Ilman kivijalkaa ei ulotuta innovoimaan. Ensin pitää olla työkalut ja valmiudet käyttää niitä, vasta sitten voi luoda jotain uutta. Uusi tieto rakentuu entisen varaan. Tieto syvenee, merkitykset aukeavat, asioiden yhteydet selkeytyvät, sellaista se parhaimmillaan on. Se ei ole silppua sieltä täältä eikä nopeita projekteja tai korkealentoista tulevaisuushähmän hamuilua. Aito oppiminen vaatii aikaa, kypsymistä, toistoja ja työtä, keskittymistä ja hitaita liikahduksia. Vasta sitten tulevat oivallukset.
Sitaattini näyttävät kirjoittajien tyylieron. Molemmat ovat hyviä kirjoittajia, Kinnunen on ilmaisussaan ekonomisempi, Rytisalo rönsyävämpi.
Molemmat selittävät asioita kirkkaasti ja ovat pettyneitä ja vihaisia, välillä kyynisiä. Molemmat haluaisivat saada opettaa, tehdä oikeaa opettajan työtään, tilastoimisen, palaveeraamisen ja kaiken muun oheistyön sijasta.
Rytisalo pelkää, ettei hän enää koskaan palaudu uupumisestaan. "Kuinka kauan ihminen on toipilas vai pitääkö minun vain hyväksyä se, että olen loppuikäni hitaampi ja herkempi kuin ensimmäiset 45 vuotta?"
Olin vähällä jättää lukematta tämän kirjan, koska olen ollut niin harmissani asioista, mitä koulumaailmassa viime vuosina on tehty väärin, vääriä asioita.
Toimin opettajan työssä vuosina 1974 - 2010. Olin yhtä puolen vuoden alakoulusijaisuutta ja yhden vuoden kakkosluokan englannin opetusta lukuunottamatta töissä yläkoulun puolella (nimi oli yläaste vuoteen 1999 asti, jolloin perusopetus jaettiin alakouluun, luokat 1-6, ja yläkouluun, luokat 7-9). Aloitin työni suoraan peruskoulussa aikana jolloin Suomessa siirryttiin oppikoulusta peruskouluun pohjoisesta alkaen. Opetin myös elämänkatsomustietoa kymmenisen vuotta ja yhtenä vuonna omalle valvontaluokalleni kuvaamataitoa (anteeksi oppilaat, epäpätevänä).
Paras opetussunnitelma laadittiin mielestäni vuonna 1994, jolloin lisättiin runsaasti valinnaisaineitten osuutta. Oppilaat viihtyivät, motivoituivat ja jaksoivat, kun saivat syventäviä kursseja mieliaineissaan ja lukuaineiden oheen taidetta, liikuntaa ja jotain omaan harrastukseen liittyvää. Opettajatkin innostuivat tarjoamaan erilaisia kursseja ja koulun yhteisöllisyys kukoisti. Juhlia pidettiin, näytelmiä valmistettiin valinnaiskurssilla. Tietenkin jotkut teknokraatit näkivät suuren vaaran siinä, että nyt on koulu liian helppoa, kun siellä voi olla lyhytkurssien joukossa mopokurssi tai lemmikkieläinten hoito. Uutta tiukempaa suunnitelmaa alettiin laatia tietämättä vielä, että juuri tämän kivan opetussuunnitelman toteuttaminen toi Suomelle parhaan Pisa-tuloksen ikinä. Olen iloinen, että sain opettaa sinä aikana.
Yhä enemmän ministerit ja konsultit, joilla ei ole kosketusta käytännön kouluelämään, määräävät toteutettavaksi sellaista minkä jokainen koulussa työtä tekevä tietää turhaksi tai jopa vahingolliseksi. Jokainen haluaa jättää oman jälkensä, vaikka viisainta olisi ollut lakata uudistamasta silloin, kun kaikki oli erinomaisella tolalla.
Petyin siihen, että Li Andersson hyväksyi oppivelvollisuuden pidentämisen. Jos oppilas on käynyt koulua pakotettuna, pinnaten ja lusmuillen, jo monta vuotta, on täysin turhaa lisätä sitä piinaa ja odottaa minkään muuttuvan. Korjauksia pitäisi tehdä paljon aiemmin, heti kouluelämän alussa. Nyt lukioon menee joukoittain akateemisilta taidoiltaan erittäin heikkoja oppilaita, jotka vain odottavat 18 vuoden ikää ja jäävät sitten pois. Jokainen ymmärtää, mitä vaatimuksia tämä asettaa opettajille.
Yksi asia mikä itseäni hämmästyttää erityisesti on oppikirjojen väheksyntä.
Kun opettajista koostuva työryhmä valmistaa oppikirjan, se on tutkittu ja pätevä opetusväline, jonka oheen voi hankkia maun ja opetusryhmän tason mukaan lisämateriaalia. Mikä siinä on muka paremmin, että opettaja kaiken muun ohella valmistaa joka tunnille omat materiaalit? Kaikkein hassuinta on tietysti se itseohjautuvuuden tulkinta, että ilman pohjatietoa oleva oppilas itse etsisi tiedot suuresta digiavaruudesta.
Kun aikuinen ihminen menee kurssille, hänkin odottaa saavansa jäsenneltyä tietoa hyvin sulateltavassa muodossa - ja hän on sentään aikuinen elämänmittaisine pohjatietoineen.
Itseohjautuvuutta syntyy, kun on saanut kipinän ja haluaa tietää lisää, ei se voi olla opetusmetodi.
Koululaisella puhuisin itseohjautuvuuden sijasta omatoimisuudesta, jonka odotetaan lisääntyvän iän mukana. Ja minne on hävitetty ahkeruus - koko sana kuulostaa arkaaiselta, vaikka juuri ahkeruutta tarvitaan siinä kun pänttää esim kielten sanastoa kivijalaksi kielen oppimisessa.
Ainoa henkilö, jonka olen huomannut viime aikoina puhuvan koulun puolesta on Sixten Korkman, joka on pitänyt erittäin epäviisaana kohdistaa säästötoimenpiteitä koululaitokseen ja sanonut, että koulutusta on päinvastoin vahvistettava.
Myös Rytisalo kiittelee Korkmania eräässä kirjeessään sekä koulun että taiteen ja kulttuurin tukemisen puolustamisesta. Rytisalo mainitsee, miten kulttuurin puolustamista perustellaan sen terveysvaikutuksilla ja sosiaalisen pääoman kasvattamisella. "Asia on kuitenkin yksinkertaisempi. Taiteen arvo on kiistaton. Jos kulttuuri kuolee, kansa kuolee. Jos taide kuolee, ihmisyys kuolee."
Vielä haluan ottaa kantaa Huokauksia luokasta -kirjan kansikuvaan. Eräissä kirjeissään kirjekaverit keskustelevat heistä otetuista mainoskuvista. Kinnunen haluaisi olla pehmeämpi kuvissaan, mutta hänet halutaan aina kuvata jämynä äijänä. No, tässä hän on rentona takkatulen ääressä. Rytisalo sen sijaan on kuvattu tiukkailmeisenä ja ryhdikkäänä kuin upseeri. Tausta on pimeä, tummempi kuin minun kuvassani. Kokonaisuus on aika synkkä, mukavista opettajista olisi varmaan saanut leppoisammankin kuvan.
Kiitos kirjasta, Minna Rytisalo ja Tommi Kinnunen! Jaksamista ja onnistumisia!
Todella kiinnostavaa lukea sinun näkemyksiäsi tästä teoksesta, josta olen kuullut mutta en lukenut (toistaiseksi, ehkä luen jossain vaiheessa). Sinulla on pitkä ura opetuksen parissa ja olet nähnyt paljon eri aikojen “trendejä” ja niiden vaikutuksia kouluun ja opetukseen.
VastaaPoistaItse kävin peruskouluni kasarilla ja ysärillä ja erityisesti ala-asteesta (joka nykyään kaiketi on nimeltään alakoulu) on hyviä kokemuksia ennen muuttoa toiselle paikkakunnalle ja toiseen kouluun. Sinänsä opetuksessa toisellakaan paikkakunnalla ei ollut moittimista, kohdallani ongelma oli kiusaaminen.
Opettamisen tasosta ei siten minulla ole missään käymissäni kouluissa valittamista. Toki eroja oli eri aineopettajien kesken, mutta pääsääntöisesti mielestäni opetus oli tasokasta, jos sitä nyt voi näin jälkikäteen arvioida. Tietysti opettajilla oli eroavaisuuksia opetusmetodeissa (mieleen on jäänyt erityisesti historian ja äidinkielen opettaja, joka lätki kalvoja piirtoheittimeen toisen toisensa perään täyteen ahdettuna tekstiä ja ne piti kopioida vihkoon ennätysajassa) ja tietysti myös persoonallisuuksissa.
Oma suosikkini oli jämäkkä biologian ja maantiedon opettaja, jonka tunneilla ei “perseilty” eikä kiusattu. Hän oli nainen, jolla oli hiljaista auktoriteettia: ei koskaan korottanut ääntään, mutta oli sellainen no-nonsense-tyyppi, jonka tunneilla viihdyin (itse asiassa biologia oli lempiaineeni ja olen varma, että osasyy oli nimenomaan opettajan tyyli).
Mietin myös, miksi joissakin kouluissa kokeillaan ns. avoimia opetustiloja luokkahuoneiden sijaan kun tiedossa varmasti on, ettei ne keskittymisvaikeuksiin auta – päinvastoin. Onneksi sellaisia ei ollut omana peruskouluaikanani: olisi varmaan pää revennyt ja ihan ilman älypuhelinten olemassaoloa. En kyllä tiedä onko tuollaisia avo-opetustiloja enää peruskoulussa olemassa, mutta olen lukenut niistä eli joskus on ainakin joissakin tällaisia kokeiluja ollut.
Tulikin nyt avautuminen omista kokemuksista, oho ja anteeksi. Kiusaamisesta huolimatta minulla on hyvät muistot nimenomaan opettajista. Ei kiusaamisen pitäisi olla vain koulun ongelma niin kuin tunnutaan ajateltavan. Kyllä se katse täytyy kääntää koteihin ja vanhemmuuteen myös ja erityisesti. Vanhemmat eivät voi väistää kasvatusvastuudestaan ja sysätä sitä koululle.
Kiitos Elegia! Minusta juuri nämä omat kokemukset on kiinnostavia tuoda toistenkin tietoon.
PoistaKaikkein hulluimpia näistä kokeiluista on olleet juuri nuo avoimet opetustilat. Niitä on ehkä alun alkaen ajateltu vaihteluksi luokkahuoneesa tapahtuvan työn ohella, mutta sitten on päädytty ideologisesti asiaa selittäen, mutta oikeasti säästösyistä siihen, että muuta ei olekaan.
Tiedän, että tällaisissa kouluissa opettajat ovat ensi hätään rakentaneet sermejä ja koulu on hankkinut vastamelukuulokkeita työskentelyn helpottamiseksi. Opettajat ovat myös vaihtuneet niin nopeaan, että on ollut pakko ryhtyä korjaustoimenpiteisiin.
Oliko Pisa-menestys sitten ikään kuin signaali, että nyt on kouluun satsattu liikaa ja voidaan vähentää kasvattamalla ryhmäkokoja ja viemällä pois erityisluokat. Sitäkin selitettiin tasa-arvolla. Tottakai erityisluokat olivat aikanaan edistystä ja palvelua niille jotka tarvitsevat enemmän huomiota ja myös perusluokille joissa nyt on sitten taas kaikki "tasa-arvoisesti" yhdessä ja tilanteet välillä kaoottisia.
Yleensä oppilaat pitävät siitä, että opettajalla on auktoriteettia ja hän osaa innostaa.
Itse pidin äidinkielen ja englannin opettajistani ja ammatinvalinta oli sen mukainen. Jo alakoulussa ihailin opettajia ja oppikoulussa (peruskoulun edeltäjä) löytyi mieliaineet.
Oppikoulu oli maksullinen ja sehän jakoi lapsia, mikä tuntui ikävältä. Paras ystäväni ja sisareni kävivät kansakoulun, koska perheet eivät halunneet maksaa tai ei ollut varaa maksaa koulusta.
Oppikoulussa häiritseminen oli aivan tuntematon asia. Kaikki suhtautuivat opiskeluun vakavasti. Olihan se opettajille silloin paljon helpompaa kuin peruskoulun alkaessa, jolloin vanhat opettajat kauhistelivat muutosta ja ryhtyivät heti ajamaan tasokursseja eli jakoa yhteisen koulun sisälle. Onneksi ne poistettiin ja ryhmiä pienennettiin.
Kaikenlaista ehti tapahtua minun aikanani sekä oppilaana että opettajana, mutta sen jälkeenhän sitä vasta onkin tapahtunut.
Olet varmasti ollut erinomainen elämänkatsomustiedon opettaja! Uskon kykyihisi myös kuvataiteessa. Ihmisistähän on lopulta kysymys, ketkä opettajan vaativaa työtä tekevät.
VastaaPoistaEn ole itse "uskaltanut" tätä vieläkään lukea, koska minua ahdistaa aina kaikki koulumaailmaan liittyvä, johtuen myös omista kouluajoista. Ahdistaa siis ylipäätään lähestyä koululaitosta, vaikka tiedän olevani hyvä opettaja. En tiedä tulevaisuudesta, tulenko tekemään sitä työtä ammatikseni vai en, vaikka se rahavirrallisesti ja lomallisesti kannattaisi. Mutta työn pitäisi ammentaa enemmän nautintoa kuin tuskaa vallitsevista olosuhteista.
Olet onnekas, kun olet saanut nähdä koulunkäynnin hyvät ajat. Kyllä niitä silti on toivottavasti edelleen. Paljon puhutaan vain huonoista puolista, koska itse yhteiskunta on hätätilassa. Toki tämä heijastuu suoraan koulumaailmaan, kuten olemme mitä ikävimmin tavoin huomanneet.
Luulen, että lainaan tämän kirjan vasta siinä vaiheessa, kun näen sen odottavan minua palautushyllyssä. Muuten en tiedä, saanko siitä mitään, että luen samoja asioita, joita olen itsekin huomannut. Kirjallisuus on minulle enemmän tutustumista uusiin maailmoihin, ei vanhassa suossa tarpomista.
Samoja tuntemuksia minullakin: uskallanko lukeakaan, koska ärsytyskynnys oli muutenkin korkealla ja eikö olisi parempi lukea jostain aivan muusta.
PoistaJos haluat lukea kouluelämästä kevyemmissä raameissa, niin suosittelen Aino Leppäsen Terkuin ope -trilogiaa (vai onko peräti sarja tulossa). Olin jo kirjoittamssa Leppäsen kirjoista tässä samassa kirjoituksessa, mutta huomasin, että tulee liian pitkä teksti. Minulla on hyllyssä myös vanhempi erittäin hauska kirja peruskoulusta, Aino Kontulan 'Rexi on homo ja opettajat hullui'. - No, mutta jätetään ne.
Uskon, että kouluelämä paranee nyt kun ongelmia on tiedostettu.
Kännykät ja some kilpailijana oppilaan huomiosta on kyllä tullut jäädäkseen, mutta jospa niittenkin kanssa opitaan elämään.
Kaikilla, niin lapsilla kuin aikuisllakin, keskittyminen on häiriintynyt somemaailman vuoksi. Nyt näkyy myös sitä, että hylätään koko some ja valitaan perinteinen elämäntyyli, niin pitkälle kuin se on mahdollista maailmassa, jossa kaikki palvelutkin alkavat olla digimuodossa ja "itseohjautuvuus" on tullut palveluyhteiskunnan tilalle.
Kannustan sinua, Esmeralda, kyllä opettajan työhön. Lasten ja nuorten kanssa oleminen antaa niin paljon - mistä myös on tässä Rytisalon ja Kinnusen kirjeenvaihdossa.
Innostuin elämänkatsomustiedosta ja sen opettaminen innosti minua. Toivottavasti ainakin se into välittyi.
Kuvisopeksi päädyin, kun yhdelle ryhmälle tarvittiin opettaja ja rehtori sanoi, että saisin oman valvontaluokkani ja voisin näin tutustua oppilaisiin samalla. Kivaa sekin oli, menin koulutetun opettajakollegan ohjeilla.
Koulu on kokenut ison muutoksen sitten 70- luvulta tähän päivään.
VastaaPoistaKouluvuosien muistot nostaa lähinnä kyyneleet silmiin.
Nykyisestä koulusta yritetään tehdä liian hienoa, lapsi tarvitsee vain hyvän ja kannustavan oppimisympäristön jossa on myös ne rajat.
Hyvä huomio, että yritetään tehdä liian hienoa.
PoistaLapset tarvitsevat perusrungon samoista asioista kuin aina ennenkin eikä mitään hämmentäviä projekteja ennen kuin niitä osaa tehdä. Lapsen pitää myös tietää selkeästi mitä häneltä vaaditaan ja sitä pitää kerrata ja mitata eikä tuoda uutta ennen kuin entinen on opittu ja sitä sovellettu niin että asia painuu mieleen. Silloin ei pudota ja jäädä ajelehtimaan kouluun oppimatta siellä paljon mitään.
Minä muistelen, että sinulla on ollut rankkoja koulumuistoja. Monella on ja se on kauhean ikävää.
Mikään ei ole opettajallekaan kauheampaa kuin nähdä väkivaltaa, jota ei pysty poistamaan. Nyt on ruvettu kehittelemään jotain laitoksia uudella nimellä, entinen nimi kasvatuslaitos oli hyvä.
Tuntuu hyvältä lukea omakohtaisia kommenttejasi kirjasta, josta itse en enää pystyisi sanomaan mitään. Koulu on nykyisin aivan erilainen kuin peruskoulun alkuvuosina, jolloin onnekseni pääsin aloittamaan työvuosiani ja ehdin nähdä peruskoulun edut vanhaan oppikouluun verrattuna ihan itse. Olin jo saanut tartunnan oppilaskeskeisyydestä Kangasalan kokeiluperuskoulussa, kun pääsin auskultoimaan kuulemma viimeisenä "kaksineuvoisena". Minut näet määrättiin sekä äidinkielen että historian harjoitteluun, vaikka hain joko - tai. Työmäärä oli valtava. Ajatusmaailma poikkesi tyystin peruskoulusta, mikä sai migreenin yltymään. Samana vuonna aloimme myös rakentaa omaa taloa!
VastaaPoistaMutta - ollutta ja mennyttä kaikki.
Nuorena jaksaa - tai jaksoimme. Nykyään monet nuoret kyllä valittavat väsymystä, siinäkin iso muutos! Elämästä on tullut toisella tavalla raskasta, epämääräisempää ehkä.
PoistaMinä auskultoin Joensuussa. Olin juuri tavannut mieheni ja muutimme Tuupovaaraan, koska sieltä sai virkasuhdeasunnon ja saatoimme auskultoida sopivan matkan päässä Joensuussa vuorotellen toisen ollessa opetustyössä. Mieheni oli vuoden kiertävänä englannin opettajana alakouluilla, sekin pian katoava asia ja minä opetin yläkoululla. Ensin jopa luokkien numerointi hämäsi, kahdeksas luokka oli itsellä ollut lukion viimeinen luokka ja nyt se oli 14-vuotiaitten luokka.
Auskultointivuonna loistin koska aloin odottaa esikoista ja olin niin innoissani että hankin heti äitiysmekkoja, että kaikki tietäisivät, mitä on tapahtumassa.
Minullakin oli yhteen aikaan työstä johtuva migreeni. Nyt kun teen YouTuben niskahartiajumppaa ajattelen, että olisinpa tiennyt tällaisesta jumpasta silloin, niin ei jännitys olisi noussut niskasta päälaelle jomottamaan viikonlopun tai loman lähestyessä. Yllättäen verenpainelääke lopetti migreenini.
Eläkeläisenä en tosiaan ole enää potenut migreenejä minäkään. Ne iskivät parhaina työvuosina etenkin viikonloppuisin. Pitkään välttelin lääkkeitä, kunnes migreeni muuttui auralliseksi säryttömäksi versioksi ja vei ison osan näkökyvystä. Silloin painelin neurologille. Hän selvitti, mistä on kyse ja painotti, että troppi on otettava heti oireiden ilmaannuttua, ettei kroppa mene kiputilaan. Omin toimin olin nauttinut useimmiten kolme vuorokautta särystä, lääkkeillä se ei edes päässyt vauhtiin. Tämäkin kuuluu huimaan nuoruuteen, kun vihdoin sekä kokemus että asiantuntemus opettivat.
PoistaNiinpä! Muistan nähneeni sellaisen synttärikortin, jossa oli teksti: Kyllä nuoruus ihanaa ois, jos sen tällä järjellä elää vois.
PoistaHuomasin myös, että lääkkeitä pitää ottaa paitsi ajoissa, niin myös iso annos. Muuutoin migreeni ei nujerru vaan viipyilee. Tämä tuntuu pätevän kaikkiin kipuihin, "yliannostus" tepsii.
Itsekin ihmettelin tuota kansikuvaa ja kirjoittajien ilmeitä.
VastaaPoistaPisa-tutkimuksista olen lukenut verkosta. Olen ollut kiinnostunut tutkimusmenetelmistä ja siitä miten tutkimus on järjestetty Suomessa.
Kiinnostava kirja ja aihepiiri. Kurjaa, että molemmilla on jaksamisongelmia. Inkluusio ja maahanmuuttajien opetus ovat aikamoinen lisätaakka opettajien hartioille.
Kaikesta on säästetty.
Omien lasten aikana kouluissa opettajat oli välillä lomautettu, ja kamala mitä ne oppilaat saivat aikaiseksi, kun luokissa ei ollut opettajia. Kiusaaminen lisääntyi ihan valtavasti.
Minä vältyin tuolta lomautukselta. Sitä ei järjestetty Kuhmossa, suunniteltiin kyllä joskus.
PoistaEn ole myöskään kokenut lakkoa, vaikka vähältä piti. Meillä oli miehen kanssa jo lakkovahdin hihanauhat odottamassa kotona, olisimme olleet ensimmäisinä siinä hommassa heti talviloman jälkeen. Sopimus tuli myöhään edellisenä iltana, jolloin yöjuna Helsingistä Kajaaniin oli jo lähtenyt ja eräs opettajistamme oli jäänyt vahingossa lomailemaan. Olin jotenkin pettynyt silloin illalla.
Rytisalo kirjoittaa tässä kirjassa, miten toivoi jalan murtumista tai muuta haaveria, minkä ansioista olisi voinut jäädä lepäämään. Se on selkeä merkki uupumisesta. Itselläkin on ollut samanlaisia ajatuksia ja olipa yksi parin viikon sairauslomakin. Kehtaanko sanoakaan, kerran hakeuduin pieneen leikkaukseen iloiten sen suomasta toipumislomasta.
Äidinkielen opettajille on lisätty opetukseeen kaikenlaista sälää, ainetta on ikään kuin turvotettu vuorovaikutustaidoilla ym. uusilla sisällöillä (nyt en löydä sitä kummallista termiä, minkä merkitystä kirjoittajat ihmettelevät), lukiossa pitää opettaa vastaamaan yo-kirjoitusten erityyppisiin tehtäviin juuri tietynmitaisilla vastauksilla jne. Se ei taida olla enää sama kiva aine, jota me nykyaikuiset saimme opiskella. Toisaalta opettajalla saattaa olla mahdollisuus tarjota esim luovan kirjoittamisen kurssi.
Oppivelvollisuuden nosto oli minustakin väärä liike.
PoistaEilen uutisissa eräs poika sanoi, että hän ei halua olla istumassa koulun penkillä pyörittämässä lyijykynää, vaan hän haluaa ammattikouluun ja tekemään töitä.
Juu, monesti lähdetään siitä, että kaikkien pitäisi muka mennä lukioon ja pahoitellaan alhaisia lukioonmenoprosentteja. Tuossa uutislähetykseessä oli kivasti eri asenne. Reippaat nuoret kertoivat tyytyväisinä amisvalinnastaan ja opo myös kannusti valitsemaan mitä haluaa. Ei hyvällä todistuksella ole mikään pakko mennä lukioon, ja mehän tarvitaan ihmisiä monenlaisiin töihin.
PoistaMinulla sama suhde tähän kirjaan kuin monella näkyy olleen: ahdistaa, en ole lukenut. Ostin kuitenkin opettajatyttärelle joululahjaksi, sain vielä nimmarit kirjailijoilta Turun kirjamessuilta. On tullut seurattua keskustelua niin aktiivisesti mediassa, että tuntuu kuin olisin lukenut tämänkin... Hyvä tuo alkuun valitsemasi Tommi Kinnusen sitaatti. Siltä se on vaikuttanut, opetushallitus ja muut päättäjät ehkä kuuntelevat, mutta eivät kuule.
VastaaPoistaMediassa on tosiaan ollut paljon keskustelua. Olen monesti miettinyt, että kirjoitan HS:n mielipidepalstalle, mutta en ole jaksanut.
PoistaMinusta juuri tuo alkusitaatti on täydellinen kiteytys tälle kirjalle. Aloin miettiä kirjan genreä: tietokirja kaiketi. Kirjan lopussa on parinkymmenen sivun lähdeluettelokin.
Tässä on todella tärkeä kirja. Ja blogikirjoitus.
VastaaPoistaMutta minulla on liikaa ajatuksia aiheesta, eikä kukaan halua niitä.
Kiitos, Observer! Haluaapas - minä haluan! Entä jos kertoisit yhden ajatuksistasi.
PoistaMinulla oli ihan sama tunne, kun aloin kirjoittaa tätä kirjoitusta.
Ajatukset sinkoilivat ja oli vaikeaa valita niistä jotain olennaista.
Totisesti on tultu kauas siitä, kun minä innokkaana nuorena ja hyvin köyhänä opettajana aloitin. Mielestäni minulla oli kaikki tarpeellinen, vaikka meillä ei ollut alkuun edes puhelinta - eli mikään viestin ei häirinnnyt keskittymistäni tärkeimpään eli tuntien suunnitteluun hyvien oppikirjojen avulla. Iso yli tuhannen oppilaan ja yli kuudenkymmenen opettajan koulu kokeneine kollegoineen kyllä kauhistutti. Niinpä kadehdin kaupan myyjää, jolla työt eivät tulleet illalla mukaan kotiin ja yöuniin ja yhtä noviisi mieheni haaveili lähtevänsä rakennuksille töihin.
Joudun työssäni hyvin usein ottamaan vastaan ulkomaalaisten tiedusteluita Suomen ylivertaisesta koulujärjestelmästä ja sen myötä syntyneestä ylivertaisesta onnellisuudesta, jolle mikään missään ei vedä vertoja. Kuinka sinne oikein pääsisi tutustumaan siihen?
PoistaKoska nämä illuusiot jossain määrin palvelevat Suomen etuja maailmalla, en voi niitä ampua alas sellaisenaan. En voi töksäyttää, että ne Pisa-tuloksethan tehtiin vanhalla koulujärjestelmällä, josta ei ole mitään jäljellä. Jos nyt menette tutustumaan suomalaisen ihmeen ihmiskokeisiin, näette jotain aivan muuta kuin sen, millä kovat oppimistulokset tehtiin.
Onnellisuutta on paras olla edes kommentoimatta. Ei niin, että Suomessa olisi kaikki huonosti, eihän toki. Mutta ehkä niissä tilastoissa on silti mitattu enemmän hyvinvointipalveluja ja taipumusta olla valittamatta, ainakaan ulkopuolisille (selän takana sitten, nimettömästi). Suomi ei tällä hetkellä oireile mitenkään erityisesti ylivertaisen onnellisuuden suuntaan. Vaikka on toki sanottava, että Suomen tuloksiin vaikuttaa paljon myös se, miten huonosti asiat ovat kaikenlaisissa muissa maissa pitkin maailmaa.
Jos nuorison ja koululaitoksen tilaan halutaan Suomessa parannus, pitäisi ihan ensimmäiseksi tehdä pientä korjausliikettä takaisin vanhoihin hyviin menetelmiin. Mutta loppujen lopuksi siinäkään ei ole ongelman ydin. Ongelman ydinhän on siellä, mihin ei koskaan kajota: vanhemmissa. Suurissa ikäluokissa ja vähän heitä nuoremmissa. Opettajat on kastroitu, vanhemmista taas on tehty teinikuninkaita, joilla on pelkkiä oikeuksia eikä mitään velvollisuuksia. Lapsellisempia kuin lapsensa konsaan onnistuvat olemaan.
Minäkin olen ihmetellyt niitä Pisa-mittauksia. Jos Suomen alle kolmikymppiset sijoittuvat onnellisuudessa sijalle seitsemän ja vanhat kakkoseksi, niin keski-ikäisten arvioko meidät nostaa ykkösiksi?!! Ovatko niin tyytyväisiä? Viimeiset tiedothan ovat, että kartotus perustuu pelkkiin mielipiteisiin ei mihinkään muuhun yleisarvioon hyvinvointiyhteiskunnasta.
PoistaJoo, suomalaisilla on taipumus vastailla: mikäpä hänessä, pahemminkin voisi olla, ei huono.
Nyt on sellaiset säästöt menossa, että seuraava kysely voi jo kertoa vähemmän tyytyväisistä suomalaisista.
Kouvolassa olemme ällistyneitä siitä, että meiltä aiotaan lopettaa uudesta sairaalasta yöpäivystys, pinta-alaltaan suuresta, kahdeksankymmentuhannen asukkaan kaupungista!
Vanhemmat ovat lastensa pääkasvattajia. Minua kiusaa kovasti termi koulukiusaaminen, joka paitsi että on lievä ilmaus lasten ja nuorten väkivallasta toisiaan kohtaan, niin osoittaa väärin kouluun. Jos oppilaat solvaavat toisiaan somekanavilla ja vapaa-aikana ostarilla, miksei koulussakin koulupäivän aikana tavoilla joista opettajat eivät ole tietoisia, niin mitä koulukiusaamista se on! Termi viittaa johonkin sellaiseen, että lapset tönivät toisiaan välitunnilla tai nauravat sormella osoitellen jonkun epämuodikkaille vaatteille. Sellaista tapahtuu vähemmän.
Pisa-tutkimus mittaa oppimistuloksia ja siinähän Suomen tulos on laskenut kuin lehmän häntä sen jälkeen, kun "vanhasta hyvästä peruskoulusta" siirryttiin ilmiöoppimiseen. Virokin meni jo muutama vuosi sitten ohi. Ei silti, on Suomi yhä koulutuloksissa selvästi maailman keskiarvon paremmalla puolella, mutta se kertoo enemmän maailmasta kuin Suomesta.
PoistaYK:n onnellisuustutkimus taas tuntuu mittaavan yhtäältä hyvinvointiyhteiskunnan palveluja ja toisaalta ihmisten omia kokemuksia ja oletuksia siitä, onko oma elämä kelvollista vai ei. Suomalaisilla on tapana vastata kysyttäessä "ihan hyvä" ja tyytyä siihen, mitä on - valittaminen ja purnaaminen tehdään takanapäin. Lisäksi voi hyvin olla, että suomalaisilla on hieman katteettoman hyvä kuva omasta hyvinvoinnistaan, sitä kun on heille vuosikymmenet toitotettu. Heille tulee usein yllätyksenä, että ostovoimassa mitattuna he elävät köyhemmin kuin suurin osa Länsi-Euroopasta, että palkat ovat pienempiä kuin länsimaissa, ja että terveyssektori, joka syö suurimman osan suomalaisten veroista, toimii yleensä tavallisen ihmisen kannalta paremmin Länsi-Euroopan maissa. Suomalaisesta systeemistä hyötyvät lähinnä työttömät, pitkäaikaissairaat ja poikkeuksellisen kalliita hoitomuotoja tarvitsevat. Tavalliset eläkeläiset, joilla on vähänkään tuloja, hyötyisivät enemmän siitä, että saavat heti palvelua ja kilpailukykyisillä hinnoilla - ja etenkin siitä, että heillä on tuttu omalääkäri, kuten länsimaissa yleensä on.
Kiusaaminen on tosiaan yleisilmiö. Puhe koulukiusaamisesta johtunee siitä, että laitosolosuhteissa kiusaaminen yleensä korostuu. Sellaisia ovat toki muutkin kuin koulu (armeija, vankila, tietyt työpaikat), mutta koulussa kiusaamiseen liittyy tietyn ikäluokan kulttuuri ja siksi kai nuorisokiusaaminen yleistetään koulukiusaamiseksi. Onhan se luonteeltaan toisenlaista kuin vaikka työpaikkakiusaaminen: fyysinen voima korostuu vallan lähteenä, ulkonäkö, vaatteet ja statussymbolit ovat avoimemmin keskiössä, sometoiminta on selvästi erilaista kuin aikuisilla. Mutta olet oikeassa, että ilmiön osoittaminen kouluun johtaa vastuullisuusodotuksia harhaan, koska koulu voi vastata ilmiön torjumisesta vain siltä osin, mitä tulee toimitiloihin ja välittömään pihapiiriin. Vastaamisen lisäksi on toki vaikutusta: opettajat voivat olla hyviä roolimalleja ja vaikuttaa oppilaiden ajatteluun, jonkin verran myös näiden keskinäiseen ryhmädynamiikkaan. Mutta kyllä vanhemmat ovat se ensisijaisessa vastuussa oleva ryhmä alaikäisten jälkeläistensä käyttäytymisestä.
Huolestuttava asia nykyajassa on mielestäni se, että vanhemmat ovat lakanneet olevansa lastensa pääkasvattajia. Pääkasvattajia ovat nykyään lapset itse, toisilleen. Aina joskus joku lapsi voikin olla uskomattoman vahva ja ihailtava roolimalli ystävilleen, mutta tämä ei kuitenkaan yleisesti ottaen ole sitä, mitä lapsilta voidaan vaatia, vaan kyllä heidän elämässään pitäisi olla sellaisia aikuisia, jotka ovat vastuullisessa, suojelevassa ja myönteisessä roolissa, myös valtaa käyttäen. Jos niin ei ole, ei muutama sankarilapsi sataa pikkugangsteria kohti pääty hyvin, vaan valta on silloin siellä, missä nyrkit ja kovin uho.
Vanhemmat, joiden valta perustuu nyrkkeihin ja kovaan uhoon, ovat kyllä yhtä huono ja huonompikin kasvattaja kuin kovistelevat kaverit, koska kavereita on helpompi valikoida, välttää ja vaihtaa.
Olen aktiivisesti vältellyt tätä kirjaa syistä, joita yllä olevissa kommenteissa onkin osa avannut.
VastaaPoistaMinä en kestänyt kovin pitkään. Mielenterveyskin heittelehti äärimmäisesti. Tänään olin ensimmäistä päivää työkokeilussa hoivakodissa. Oli ihanaa tehdä konkreettisia ja yksinkertaisia työtehtäviä, enimmäkseen kaikenlaista pyykkihuoltoa. Samalla kuitenkin tulee sitä kommunikaatiota asukkaiden ja työntekijöiden kanssa. Olen aika varma, että alun infotulvan jälkeen minulla jää ihan kohtuullisesti voimia tehdä asioita myös vapaalla. Opettajan työssä ei jäänyt ja työaikakin liukui ties minne.
Sehän se opettajan työssä on (ja on kyllä monessa muussakin), alituinen keskeneräisyys ja valppaana olo, sellainen tunne, että voisi tehdä enemmän. Muistelen, että sinäkin olet koulutukseltasi kielten opettaja, muistankohan oikein?
PoistaET:n opetus, niin paljon kuin siitä pidinkin, lisäsi minulla paljon tuntien valmistamista. Aloin saksia lehdistä talteen juttuja, kerätä ja kasata kaikenlaista materiaalia, koska siihen aineeseen ei ollut valmiita opetusmateriaaleja kuten kielissä on tehtäväkirjoineen ja kuunteluineen. Kirjan tehtävät olivat aivan liian laajoja sellaisenaan. Esimerkki: Ota selvää, millaista naisen asema on ollut eri kulttuureissa eri aikakausina? Hah, tämmöinen pikku kysymys 13 - 15 -vuotiaille ratkaistavaksi. Reaaliaineissa on varmaan kaikissa tämä sama. Kuulin kyllä, että jotkut opettajat ovat panneet oppilaat lukemaan vuoron perään kirjan tekstiä ääneen toisten seuratessa - ei edes minun opettajani 1957 - 1969 käyttäneet koskaan tuollaista opetusmetodia.
Anki, kiva kuulla että olet toipumassa. Voimia sinulle!
Joo, olen kieltenope. Muistan koulutusajoiltani yhden kieltenopettajien opettajan, joka ei antanut käyttää valmiita materiaaleja harjoittelussa!! En onneksi itse sattunut hänen ohjattavakseen, olin nääntyä ihan ilmankin.
PoistaNuo ET:n kysymykset kuulostavat poskettomilta. En jaksaisi edes aikuisena alkaa vastata noin laajoihin kysymyksiin.
Meillä oli alakoulussa tuota ääneenlukemista! Ja olen käynyt koulut 2000-luvun puolella. :D
Onneksi ei enää tarvitse valveutuneen teinin kauheasti miettiä, mitä vastata kohtuuttoman laajaan kysymykseen, kun keinoäly tekee sen kännykällä hetkessä. Tässä esimerkki:
Poista"Millaista naisen asema on ollut eri kulttuureissa eri aikakausina?" (Keinoälyn editoimaton vastaus - huom. keinoäly jotenkin automaattisesti menee "koulumoodiin" vastauksessaan, mikä kertonee paljon siitä, ketkä kyseisenlaisia kysymyksiä sille esittävät.)
Naisen asema on vaihdellut suuresti eri kulttuureissa ja aikakausina, minkä vuoksi aihe on moniulotteinen ja kattaa laajan kirjon historiallisia, sosiaalisia ja kulttuurisia näkökulmia. Tarkastellaan tässä esseessä muutamia keskeisiä kulttuureja ja aikakausia, joista kukin valottaa eri näkökohtia naisen asemasta.
Antiikin Kreikka ja Rooma:
Antiikin Kreikassa naisen asema vaihteli kaupunkivaltiosta toiseen. Esimerkiksi Ateenassa naiset olivat suurimmaksi osaksi rajoittuneita kotiin ja heidän pääasiallinen roolinsa oli perheen ja kodin hoitaja. Heillä ei ollut pääsyä poliittiseen päätöksentekoon eivätkä he voineet osallistua julkiseen elämään. Spartassa sen sijaan naisilla oli enemmän vapauksia ja heitä koulutettiin fyysisesti ja henkisesti samalla tavalla kuin miehiäkin, jotta heistä tulisi vahvoja äitejä.
Rooman valtakunnassa naisten asema oli hieman monipuolisempi. Vaikka naiset eivät virallisesti voineet toimia politiikassa, heillä oli tärkeä rooli perheen sisällä ja joissakin tapauksissa he saattoivat vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin miesten kautta. Jotkut varakkaat naiset saattoivat jopa hallita omaisuuttaan ja käydä kauppaa.
Keskiajan Eurooppa:
Keskiajan Euroopassa naisen asema määräytyi pitkälti feodaalijärjestelmän ja kristillisen kirkon opetusten kautta. Naiset nähtiin miesten holhouksen alaisina, ja heidän roolinsa oli ensisijaisesti vaimoina ja äiteinä. Kirkko opetti naisten alamaisuutta ja nöyryyttä, mutta samalla se tarjosi myös joillekin naisille mahdollisuuden henkiseen elämään ja valtaan luostareissa.
Varhainen moderni aika:
Varhain modernilla ajalla Euroopassa valistuksen aikakausi ja teollistuminen alkoivat muuttaa naisen asemaa. Teollistuminen toi naisille työmahdollisuuksia, vaikkakin usein huonommin palkatuissa ja raskaissa teollisuuden ja palvelusektorin töissä. 1700- ja 1800-luvuilla feministiset ajattelijat kuten Mary Wollstonecraft alkoivat vaatia naisille tasa-arvoa ja koulutusta.
1900-luku ja nykyaika:
1900-luvulla naisen asema koki merkittäviä muutoksia eri puolilla maailmaa. Ensimmäinen ja toinen maailmansota mullistivat naisten rooleja, kun miehet olivat rintamalla ja naiset ottivat vastuun työmarkkinoilla. Tämä johti lopulta naisten äänioikeuden ja muiden yhteiskunnallisten oikeuksien laajentumiseen. Feministinen liike ja erilaiset aaltoilut ovat jatkuvasti haastaneet perinteisiä sukupuolirooleja ja edistäneet tasa-arvoa.
Eri kulttuurit nykymaailmassa:
Nykyään naisen asema vaihtelee suuresti eri kulttuureissa. Esimerkiksi Pohjoismaissa sukupuolten välinen tasa-arvo on edennyt pitkälle ja naiset osallistuvat aktiivisesti niin politiikkaan kuin talouselämäänkin. Toisaalta joissakin Lähi-idän ja Afrikan maissa perinteiset kulttuuriset normit ja uskonnolliset lait rajoittavat yhä naisten oikeuksia ja mahdollisuuksia.
Yhteenvetona voidaan todeta, että naisen asema on ollut ja on edelleen jatkuvassa muutoksessa. Kulttuuriset, taloudelliset ja poliittiset tekijät vaikuttavat siihen, millainen naisen asema kussakin yhteiskunnassa on.
Joo, keinoäly haastaa tutkielmien tarkastamisen. Pitäisi laatia niin monimutkaisia otsikoita, ettei robottiaivo tajua.
PoistaInnostuin selailemaan vanhoja elämänkatsomustiedon kirjoja. Aluksi oli joka luokka-asteelle oma kirjansa, mutta ne yhdistettiin sitten yhdeksi luokille 7 - 9, koska opetus oli lähes kaikkialla yhdessä ryhmässä, mikä ala-asteella koetteli opettajan kekseliäisyyttä, kun oppilaat luokilta 1 - 6 koottiin samaan opetusryhmään.
Oi että, on se niin tärkeä oppiaine.
Ihastun vieläkin kirjan teemoihin ja noihin kirjoihinkin, vaikka osa tehtävistä oli tosiaan tällaisia, jotka olisi pitänyt pilkkoa osiin jopa opettajan materiaaleihin saati sitten lasten oppikirjoihin.
Koitin löytää sanatarkan muodon tuolle esimerkilleni, mutta en löytänyt. Siinä oli jotain tyyliin "aikojen saatossa, eri puolilla maailmaa, eri kulttuureissa". Bongasin sen sijaan todella inspiroivia keskustelun aiheita arvoista. Yksi tähän kohtaan sopiva on "Pohtikaa onko tietokoneen avulla tehty rikos erilainen kuin henkilökohtaiseti tehty." Ja: "Pohtikaa moraalisia periaatteita joita ihmiset usein sanovat noudattavansa, mutta todellisissa tilanteissa jättävät noudattamatta."
Onnellisuutta ja hyvästä elämää käsittelevässä osassa ihastuin Marcel Proustilta lainattuun ajatukseen "Onni tekee hyvää ruumiille, mutta suru kehittää sielunvoimaa".
Minun kouluaikanani elämänkatsomustieto oli varattu vain ateisteille tai näiden lapsille, ts. niille, jotka eivät maailmankatsomuksellisista syistä halunneet osallistua uskonnon opetukseen. Tämä oli kummallista. Miksi nämä kaksi olisivat toisensa poissulkevia vaihtoehtoja?
PoistaJa sitten toinen kummallisuus oli se, että yhteiskuntaoppi taisi olla ensin psykologian vaihtoehto ja myöhemmin se pilkkoi pois jonkin osan historiasta.
Omasta mielestäni historian pitäisi olla yksi tärkeimmistä oppiaineista, johon voidaan sisällyttää mukaan myös uskonnot ja filosofiat. Yhteiskuntaoppi olisi temaattisesti sen luonteva jatke, mutta koska ei ole järkeä sijoittaa sitä kronologiseen loppuun, tulisi yhteiskuntaopin kulkea läpi koko koulutuksen historian rinnalla. Niin, että yhteiskuntaopin tunneilla käsiteltäisiin nykyaikaa ja välitöntä lähihistoriaa (sekä Suomessa että maailmassa), politiikkaa ja sosiologiaa, annettaisiin perustiedot instituutioista ja lakiasioista, ja käytäisiin debatteja yhteiskunnallisista teemoista ja arvoista. Väittelytaidon tulisi olla kantava osa koulukulttuuria. (Koska jos väittelemistä ei osata, osataan vain riidellä ja huutaa kuplista.)
Historia taas antaa parhaimmillaan kaiken kulttuurisen perinnön, jolla maailmaa voi ymmärtää. Ei ole järkeä opiskella lukuisia eri kieliä, jos ei ymmärrä mitään historiasta. Robottikäännöksillä pärjää kyllä kielten kohdalla, mutta historiaa pitää oikeasti jonkin verran ymmärtää, ennen kuin keinoälyltä pystyy edes kysymään järkeviä kysymyksiä.
Koulupsykologiaa kehittäisin enemmän koulusosiologian suuntaan, jonka tulisi olla erilaista kuin yliopistososiologia (saati yliopistopsykologia). Ei lasten tarvitse pyöritellä akateemisten tutkijoiden teoriahimmeleitä, vaan sen sijaan oppia katselemaan itseään ja toisia siitä näkökulmasta, että ihmiset ovat tietyillä tavoilla toimivia, tuntevia, yksilö- ja ryhmäkäyttäytyviä olentoja. Perusasioiden ymmärtäminen ja tottumus niiden analyyttiseen käsittelyyn jo nuorella iällä antaisi todella hyviä välineitä myös koulukiusaamisen, someriippuvuuksien, masennuksen ja itsemurhien torjuntaan.
marjatta
VastaaPoistaolin keskikoulussa ja vielä lukion kynnykselläkin äärimmäisen laiska ja huono. olin juuri saanut toisinajattelijan herätyksen ja koulu tuntui liian järjestelmälliseltä ja byrokraattiselta. tuijottelin milloin minkäkin luokan ikkunasta ulos ja lintsasin ihan jatkuvasti, yleensä maleksin kahviloissa ja kirjastoissa.
uskonnonopettajani aino muutti asenteeni opiskeluun. aino tuntui ajattelevan helläkätisemmin ja venyvämmin kuin muu opettajakunta. hänessä oli löytöretkeilijän sitkeää innostusta, joka tarttui oppilaisiin; saimme heittäytyä loputtomiin keskusteluihin tärkeistä tai yhdentekevistä aiheista.
noiden tuntien takia opin kantamaan itsenäistä vastuuta oman kehitykseni suunnasta. jos koulun voi katsoa kohdallani onnistuneen tehtävässään, se on paljolti ainon ansiota.
ps. fanitan tommi kinnusta kaikin voimin.
Voi että, ihanaa, että Aino-opettajalla oli taito kohdata sinut ja sait häneltä motivaation opiskella.
PoistaKatsomusaineissa on aikaa vapaaseen keskusteluun ja käsiteltävät aiheet ovat jo sinänsä kiinnostavia, samoin keskusteluuun on mahdollisuus sellaisissa aineissa joissa voi keskustella siinä tekemisen ohessa. Tämän vuoksikin pidin ET:n ja kuviksen opettamisesta, ja kyllähän silloin ennen oli aikaa käyttää kielten tuntejakin oppilaita askarruttavien kysymysten käsittelyyn. Ei ollut viiden viikon jakso-opetusta, joka teki sitten kaikesta kiireisempää.
Minusta kieltä on hyvä opiskella kaiken aikaa, niin että siihen pysyy tuntuma eikä missään muutaman viikon tiheissä ryppäissä, joissa kokeetkin tulevat eteen ennen kuin on ehtinyt sulatella oppimaansa. Lahjakas oppilas tietty sopeutuu kaikkeen, mutta kyllä hänellekin kiireettömyys tekee hyvää. Inkeroisissa rehtori antoi minun irrottautua jaksosysteemistä, mistä olen hänelle erityisen kiitollinen ja Kuhmossa olikin jako kolmeen jaksoon, mitä olin itse rakentamassa. Se jaksotus ei ollut niin hektinen.
Minäkin pidän Tommi Kinnusesta. Olen pitänyt hänen jokaisesta kirjastaan. Minna Rytisalon Lempistä pidin kovasti, mutta Rouva C ja Jenny Hill ovat minulla toistaiseksi lukematta.
Rytisalo houkuttelee kirjeissä Kinnusta jättämään koulutyön, mutta Kinnunen kokee, että hänelle opettajuus on tärkeää eikä olisi varaakaan jättäytyä pois ansiotyöstä elämään kirjoittamisen varassa.