Liisa Louhela, Kaikkeus on meidän

Joskus mietin, mitä jos lähtisin. Mitä jos kulkisin aittojen kautta, pakkaisin kontin täyteen ruokaa, ottasin matkaan leipää, voita ja kalaa. Lypsäsin maijot pulloon ja lähtisin hiihtämään. Hiihtäsin vain. Hiihtäsin ohi Piitun mökin ja naapurivaaran, hiihtäsin ohi vanhan kotimökin. Ehkä kävisin sisällä entistä elämää nuuhkimassa, ehkä en. Kylänni kiertäsin metän kautta ja jatkasin vain eteenpäin. Kait sitä jotahi tulisi jossahi vaiheessa vastaan. Jotahi muuta jossahi kohassa. 

Liisa Louhela on kirjoittanut onnistuneen historiallisen romaanin Kaikkeus on meidän. Pidän tästä kirjasta. 

Eletään kolmikymmenluvun loppua. Reetan äiti on elänyt tyttärensä kanssa kaksin sen jälkeen kun mies ammuttiin kansalaissodassa punaisten joukossa Kajaaninjoen jäälle. Kun äiti kuolee tapaturmaisesti Reetan on pakko lähteä piiaksi läheiseen Haikolan taloon.
Kaikki päivät ovat samanlaista puurtamista. Vaihtelua paikkakunnan ihmisten elämään tuovat seurat, harvat tanssit ja elokuvissa käynnit. Säätyerot ovat isot, kansalaissodan haavat eivät ole vielä alkaneet arpeutua.
Muistan opettajan, joka kehuskeli lahtareitten kakarat Einot ja Ailit nimeltä ja kuhtu meitä punikkeja aina pelkästään suvun nimen mukasesti. 
- Jokainen on perheensä peilikuva, se aina hoki minullehi, jos jotahi tein väärin. 

Ennen vanhaan mustalaisperheet kulkivat Suomen maaseudulla hevosilla ja pyysivät päästä töihin taloihin. He saattoivat olla yhdessä talossa töissä muutaman viikonkin kerrallaan ruokapalkalla ja lähteä sitten taas vaeltamaan. Mustalaisseurue tarjosi myös viihdettä ehtoopuhteisiin tarinoillaan ja musisoinnillaan.
Kun Reeta näkee kauniin mustalaisnuorukaisen Tenhon soittamassa rannalla haitaria, hän saa elämäänsä jotain, mistä unelmoida.
Hän on jo elokuvien kautta päässyt haaveiden maailmaan, jossa on hänellekin jotain enemmän ja parempaa. Juurakon Huldan nousu kotipiiasta sisäkön työn kautta "herrojen huoneisiin", opiskelijaksi korkeakouluun ja hyviin naimisiin on saanut  Reetan väheksymään niitä ahtaita raameja ja mahdollisuuksia, mitä hänellä on. Hän tietää myös jonkun, joka on päässyt hissitytöksi kaupunkiin ja seurustelee siellä kenen kanssa haluaa. Ystävä Vanni varoittelee Reetaa turhista haaveista ja muistuttaa, että parasta olisi "säästää ihtesä kokonaan Ristukselle", mutta jos ei pysty, niin sitten on tyydyttävä siihen, mitä on lähellä. 
-Kunhan nyt jonkun löytää, Vanni tuumi. - Onko se niin väliksi ketä sitä kotonaan passaa. Yhtä samaa raatamista se on kumminni. Huoneet vaan vaihtuu, toiset saa koreammat, toisille jää kurjemmat, siinä kaikki. 

Miten käy Reetan, joka rakastuu rakkauden tunteeseen? Tenhon heimolla, kaaleilla,  on omat sääntönsä, vähintään yhtä vahvat kuin valkolaisilla. Oma yhteisö velvoittaa, eikä sieltä noin vain karata. Tenho on Reetaa järkevämpi. Onko Tenho edes rakastunut?
Epäsovinnaisuus  pienessä maalaispitäjässä sotia edeltävänä aikana oli  paheksutumpaa kuin nykyään. Silloinen maailma oli asenteiltaan muutoinkin aivan erilainen kuin nykyinen paljon suvaitsevampi ja moniarvoisempi maailmamme.
Miten käy sille joka hylkää taustansa? 
Sopeutuako elämään, jossa näivettyy vai lähteäkö tuntemattomaan - tämä on paljon pohdittu teema.  

Historia on paljolti mahdollisuuksien lisääntymisen ja vapauden historiaa. Miten ahtaat raamit ihmisillä onkaan olleet - ei kovin kauan sitten.

Jos olisin elänyt Reetan aikaan, olisinko ollut sopeutuja vai lähtijä? 
Miten olisin suhtautunut lapsuuden leikkikaverin renkipoika Eljaksen kosintaan?
- Täällähän se oisi hyvä tilaisuus asettua olemaan. Täällä se on hyvä ihmisen olla ja elää tervehenkistä ja oikeamielistä elämää, kaukana kaiken maaliman houkutuksista, Eljas vihjailemaan.  - Ja jos nyt muitakaan ei oo tässä mistä valita, niin josko sitä minähi kelpaisin, se sano ja yritti kuulostaa rennolta, mutta ei kuulostanu. - Töitähi ois varmaan vaikka loppuiäksi, se jatko ja hiero hermostuneena reisiään. 

Voiko olla arkisempaa kosintaa?  Aivan varmasti olisin valinnut mieluummin epävarmemman, mutta toivoa sisältävän tien. Ja olen valinnutkin. Minuakin on kosittu maalaistaloon ja kuljetettu oikein katsomassa pihassa tanssien jälkeen, vilpittömin mielin. Korvessa, kaikesta erillään. Maamiehelle morsian. Minulla oli muita suunnitelmia.

Omassa lapsuudessani 50-luvulla Satakunnan maaseudulla oli vielä paljon samaa kuin Reetan miljöössä. Uskonto oli synkkää, se rajoitti ja toimi pelottimena. Mustalaiset poikkeilivat taloissa, mutta harvemmin enää yöpyivät. Taikauskoakin oli. Katsottiin ennusmerkkejä luonnosta ja joidenkin tiedettiin nähneen kuolemansa etukäteen. Ihmisen mitta oli hänen hurskautensa ja työteliäisyytensä. 
Kun oma äitini kuoli, isäni luona kävi vaivihkaa parikin naista tarjoutumassa emänniksi. He olivat sitä mieltä, että isä vain ujostelee, koska olihan se päivänselvää, että kannattaisi liittää tilat yhteen ja eihän se Ranssi mitenkään yksin toimeen tule, ei ole vain kehdannut ottaa asiaa puheeksi. Isä piti pintansa, hän oli elänyt rakkausavioliiton, eikä halunnut mitään huonompaa. Muistan, miten hän tuhahteli, että ei avioliitto mikään työmaa ole. Hyvä isä! Romantikko. 
 
Pidän siitä, että tässä kirjassa on sopivasti murretta, ei hankalasti luettavaa diftongireduktiota, vaikka sitäkin Kainuun murteessa on (van käöpi = kyllä se vain käy), vaan yksittäisiä sanoja, jotka tekevät tekstistä aidon tuntuista. 

Pidän myös aiheesta. Se tuo mieleeni Heidi Köngäksen iki-ihanan, uljaan romaanin Luvattu. Luvatun Maija on sielunsisko Reetalle ja kaikille niille tytöille, jotka unelmoivat jostain muusta kuin siitä, mikä on silmien edessä.

Kirjan kansi häiritsee minua, koska se nostaa ensimmäisenä mieleeni jotain japanilaista, jotain kevyttä ja runollista, ei kainuulaista jylhää korpien kuiskintaa.
Kannen on suunnitellut graafikko Jussi Karjalainen.
Kuva tosin sopii unenomaisiin lapsuusmuistoihin, joita kirjassa on nykyhetken ohessa. Lapsuuden päivien ajattomuus on hyvä kontrasti aikuisten elämän rutiininomaisuudelle.
Aurinko on vielä korkealla. Aikaa on vaikka maaliman verran. 

Etualan susi jolkottamassa Reetan ladun yli on vaikuttava. Kai silläkin on jokin ennemerkitys.