lauantai 22. elokuuta 2020

Kari Hotakainen, Tarina

Siinä se iskee minulle silmää mökin ovessa, Kari Hotakaisen uusi romaani Tarina, ikään kuin todeten "Se pyörii sittenkin", ja hyvin pyörii, fiktiivinen romaani kaikkien uskoutumiskirjojen joukossa.  

Tuntuu, että Hotakainen on kirjoittanut valtavassa sanomisen paineessa ja hänellä on ollut niin paljon sanottavaa, että hän on aivan pakahtua. Tämä on hyvä asia, sanomisen palo, varsinkin kun malttaa etsiä sille puitteet, joihin sisältyy älyä ja huumoria. Nautin Hotakaisen tekstistä.

Ollaan maailmassa, jossa Maaseutu on käynyt tarpeettomaksi taakaksi ja väki ajetaan sieltä Kaupunkiin, jossa taas ei ole työtä, eikä tarpeeksi asuntoja. Maaseudusta tulee Virkistysalue, jossa varakkaat  ihmiset saavat ostaa jännitystä elämäänsä eksymällä ohjatusti (halvin eksyminen 200 euroa ja kallein 10 000 euroa, mutta siihen kuuluukin jo jopa eloonjäämisloitsuja ja selfie pelastajien kanssa). Eläimille maaseudun tyhjeneminen on juhlaa.

Päättäjät keksivät, että asuntoja annetaan parhaiden elämäntarinoiden kirjoittajille eli itsensä brändääjille, muut putoavat Parakkiin tai odottamaan tyhjentyneiden kauppakeskusten nurkkiin. 
Maaseudun hävittämisen jälkeen ruuantuotantoa varten perustetaan Suurtila, jossa ammattilaisten eli valittujen Maalaisten lisäksi työskentelee Nuhruisia, Maahanmuuttajia, Osa- ja Määräaikaisia, Kuntoutujia ja Kelaajia. 

Hotakaisen Tarinassa ihmisiä on iso joukko, heidän joukossaan myös Presidentti, joka pitää elämänsä rehellisimmän puheen ja kirjoittaa sen jälkeen eroilmoituksensa. Tarinassa on myös eläimiä ja Muumipeikko, joka yrittää tehdä supikoirasta brändin. Muutoksen yllä leijailee sian henki. 

Surrealistista? Kyllä. Hieman faabelia ja paljon kärjistyksiä. Mutta myös kaikkea mitä tapahtuu oikeasti. 

Perinteiset ammatit häviävät, ja nokkela ihminen synnyttää uusia, kuten tubettajat, erityisasiantuntijat ja valmentajat. Myös mielenlaadusta tulee ammatti. Jos ihminen sattuu olemaan luonteeltaan sopiva, hän saa väliaikaisen, kohtuullisen hyvin palkatun työn tv-ohjelmassa, jossa hänen tehtävänään on olla oma itsensä, rajaton, turvaton, hullunrohkea tai seksuaalisesti ylivirittynyt. 

Ihminen ei välttämättä tiennyt hengittävänsä väärin, mutta kun se hänelle uskottavasti kerrottiin, hän maksoi mielellään hengitysviikonlopusta 400 euroa. Syntyi eritysiasiantuntijoiden ammattiryhmä, joihin kuuluvia yhdisti toisten ihmisten kliinisen tarkka seuraaminen. 

Hotakaisen teksti on kuin ilotulitusta. Juuri kun ajattelee hauskuuden loppuvan, hän vetäisee vielä yhden siveltimenvedon, joka saa hörähtelemään: Just, noinhan se on. Välistä maalailu päättyy lakoniseen mietelauseeseen, jonka haluaisi kehystää huoneentauluksi. Rakkaus on kaveri joka odottaa järjen vieressä vuoroaan ja elämän tarkoitus ei ole sen pituus vaan leveys. 

Ennen oli piste, nyt on huutomerkki.

Kotiseutu on tunnelma. Se on keittiö, jossa istuu kolme vaitonaista ihmistä. Ja kahvinkeitin korisee. 

Entisessä asuu tuleva. 

Kirjablogijutussa on mainittava myös Hotakaisen näkemys kirjailijan työstä Tarinan ajassa, joka tuntuu olevan aika lähellä nykyaikaa. Perinteinen kirja on liian hankala ja hidas. Halutaan mukavia äänikirjoja, joita voi tuunata valitsemalla itselleen mieluisan taustaäänen. Kirjailijaksi ei käy enää kuka tahansa, vaan pitää olla valmiiksi tunnettu somemaailmasta ja olla valmis kirjoittamaan itsestään. Näitä "omaperäisiä" kirjoja eivät enää lue ääninäytteillä etsityt tuntemattomat, vaan uusien kirjailijoiden tapaan julkkikset, mikä antaa kokonaisuudelle oman lisäarvonsa.

Romaanit muuttuivat selkokielisiksi oman elämän selostuksiksi, jotka käsittelivät bulimiaa, ahdistusta, alkoholismia, parisuhdetta, seksuaalista hyväksikäyttöä, murhia, kaikenlaisia rikoksia, äiti- ja isäsuhdetta, lapsuuden traumoja ja oman itsen löytämistä. Omasta päästä keksityt tarinat eivät pärjänneet omasta itsestä kirjoitetuille tarinoille.

Purevaa, kyllä. Totta, kyllä. Liioiteltuna tietenkin (toivottavasti!). Ihan kuin olisin joskus itsekin kirjoittanut tästä "minä itse -ilmiöstä" mm. joidenkin esseiden arvioinneissani. Knausgård on mestari omassa tyylilajissaan, mutta ei kaiken tarvitse olla autofiktiivistä tai jopa sen ylittävää vain oman elämän kuvaamista. "Ajan henki" näkyy kirjallisuudessa, mutta koska "entisessä asuu tuleva", niin voisimmeko ehkä nähdä myös jo jotain muuta, tulossa olevaa.
Se, että asioita nähdään selkeästi ja sanallistetaan saattaa viestiä siitä, että kyllästyminen on tapahtumassa ja jotain uutta kehkeytymässä. 

Hotakainen hutkii asunnonhakijahahmoissaan monelle taholle, hykerryttävästi. Yksi ihmistyyppi, jonka hän kuvaa todella hyvin on omahyväisen tekopyhä, kaikkea muodikasta kannattava, kameleonttimaiseti trendien mukaan itseään muokkaava, nimensäkin Kai Rahikaisesta Caj Rahiciksi muuttanut törppö. Tarinoita lukemaan pantu pätkätyöläinen kohtaa hänessä tyypin, johon on tiennyt joskus törmäävänsä ja kutsuu häntä Pimeäksi. Rahicin tytär kuvaa omassa näkemyksessään isäänsä banaalin penaalin tylsimmäksi kynäksi. 

Lainaan vielä pari kohtaa Apu-lehden nro 34 kansijutusta, jonka on kirjoittanut toimittaja Raila Kinnunen:
"Hotakainen sanoo, että hänelle henkilökohtaisuus tulee muun muassa siitä, miten kyynisesti ja ilkeästi virallisissa puheissa sanotaan, että maaseutu kuolee: tulkaa kaupunkiin ajoissa, siellä ei ole mitään!
Se satuttaa ihmistä, jos on itse maalta kotoisin. Se toi energisen raivon päälle."
"Kirja on onnistunut, jos se on hauska, surullinen ja vihainen. Niissä kaikissa mielentiloissa se on ainakin kirjoitettu."


Lisäys 23.8.
Unohdin kommentoida kirjan kantta. Se on Elina Warstan suunnittelema. Aluksi päällys hämmensi minua, sitten nauratti. Kuvat jatkuvat sisäkannella, ja päällyksen alla pahvikannessa on pelkkiä tuikkivia rasteja. Onhan tässä kaikkea, kuten tarinassakin, Tarinassa. Väri on huomioväri. Meillä nuoriso maalasi mökin vanhan puutuolin samalla värillä. Värin nimi on Papukaija. Kuvasin kirjan ensin siinä tuolissa, mutta tuntui, että nyt tuli liikaa papukaijaa.   


10 kommenttia:

  1. Hotakaisen kirjat semmoista sanataidetta ja hyvää tarinan kuljetusta, että ne luetaan heti.

    VastaaPoista
  2. Luin juuri Eeva Kolun haastattelun milleniaalien burnoutista, ja hän sanoi nauttineensa hölkkäämisestä siihen asti kun meni lukemaan jutun otsikolla "Oletko aina juossut väärin?", minkä jälkeen juoksemisestakin tuli suorittamista. Kuulostaa aika surulliselta, samoin kuin tuo maailma, jota Hotakainen kuvaa. Kirjaa mainostetaan hauskana, mutta onko se sitä? Vai varoitus? Ainakin sai minut kiinnostumaan. Ja osaa Hotakainen kuulemma siis pitkiäkin lauseita, hyvä. Niin, ja esikoiskirjailijoiden "someus" tai julkkistausta tuntuu todella osuvan tähän hetkeen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ennen ajateltiin, että ihminen osaa luonnostaan kävellä ja juosta.
      Olen katsellut kummastellen liikuntaoppaita, joissa joku YouTube-jumppari esittelee tavallisimpia perusliikkeitä iso kuva/sivu, joka kuvassa eri trikoot päällä. Nämä ovat jonkinlaisia kuvakirjoja, ei niillä ole oikeastaan paljon mitään tekemistä joogan tai pilateksen kanssa. Julkaisemiskynnys on tämäntyyppisissä kirjoissa tosi matala.

      Hotakainen on aina hauska. Hän sanoo HS:n jutussa 12.8. että kaikille kirjailijoille lajityypistä riippumatta sopii huoneentauluksi sama lause: älä ole ikävystyttävä.

      Hotakainen on minusta aika runsassanainen. Välillä laveampi kuvailu päättyy hykerryttävästi asian kokoavaan lakoniseen tiivistykseen. Koomisuus syntyy siinä sivussa.
      Tässä kirjassa on alun tilannekuvauksen jälkeen eri henkilöhahmojen kirjoittamia elämäntarinoita, jotka ovat tekijöidensä mukaisia, osa laveaa, osa lyhyttä. Osa pitää tehtävää typeränä eikä paljon vaivaudu. Lopussa on hienot lyyriset luvut Loppu ja Lopun alku.

      Poista
  3. "Traumatisoiduin" Hotakaisesta luettuani hänen kirjansa Juoksuhaudantie. Se ei aikoinaan kosketellut lainkaan minua, muistelisin että jokin siinä jopa ärsytti. Vuosia myöhemmin uskaltauduin lukemaan Iisakin kirkon ja siihen suorastaan ihastuin. Silti minuun on jäänyt jokin ennakkoluulo liittyen Hotakaiseen.

    Tarina alkoi nyt kyllä kiinnostaa. Kansi on varsin runsas (kiinnostavalla tavalla) niin kuin ilmeisesti sisältökin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas pidin Juoksuhaudantiestä. Nyt kyllä mielessäni sekoittuu kirja ja siitä tehty elokuva. Niissä meni muistaakseni jokin juonen käänne eri tavalla.
      Ihmisen osa on minun suosikkini niistä Hotakaisen kirjoista, jotka olen lukenut, mutta mm. Iisakin kirkko on minulla lukematta. Taidanpa lähteä seuraavaksi kirjaston varaussivuille.

      Poista
  4. Tämä Hotakaisen kirja iski nyt minullekin niin paksusti silmää, että lukulistalle tuli. Tuohon kanteenkin ihastuin.
    Juoksuhaudan tie jäi kesken minulta. Syytä moiseen en tiedä, mutta jos ei uppoa minuun täysin, en jatka lukemista. Se on kyllä liian helpolla luovuttamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla käy nykyään kaiken aikaa niin, että kirjat jäävät kesken.
      Luen parhaillaan Elina Kilkun teatterimaailmaan sijoittuvaa romaania Mahdoton elämä, joka ei jää kesken - ihanaa, yli puolet jäljellä!
      Mutta siis takaisin Hotakaiseen ja hänen vimmaiseen kirjaansa kaikesta keinotekoisuudesta ja ihmisten maalaisjuurien häpäisemisestä. Minulle tuli mieleen tätä kirjaa lukiessa, että maalaisuus on asia, jonka johdosta itsekin olen kokenut vähättelyä. Tunsin sen lapsena ja nuorena ympäristön asenteissa, ja tunnistan sen itsessäni yhä.

      Poista
  5. Ihmisen osa on ollut miusta parasta Hotakaista, teki suuren vaikutuksen.
    Juoksuhaudan tien olen katsonut leffana mutta kirjaa en ole lukenut.
    Taitava kirjoittaja ja monipuolinen siitä hyvä esimerkki Kimi Räikkösestä kirjoitettu kirja, josta pidin.
    Tämä uusin odottaa vielä lukijaansa.
    Syksyiset terveiset ruskaa odottavasta Lapista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin Ihmisen osa on hyvin vaikuttava ja koskettava kirja, samoin sen pohjalta tehty elokuva.
      Olisin halunnut nähdä myös siitä dramatisoidun näytelmän Helsingin Kaupunginteatterissa, varsinkin koska Ritva Valkama oli Salme Malmikunnaksen roolissa, mutta se jäi käymättä, ja nyt ei Valkamaa enää ole.

      Ilmeisesti Hotakaisen ja Räikkösen persoonat sopivat hyvin yhteen, ja kirjasta tuli hitti. Minä en lue koskaan urheilijafanikirjoja, mutta Kimi-kirjan luin, koska tiesin, että Hotakaisen kirjoittamana se on kaunokirjallisuutta.

      Riitta, terveiset sinne! Toivottavasti saatte värikylläisen ruskan.

      Poista