Tässä on ollut kesä leppoisampaa aikaa koronapandemian suhteen. Tartuntojen vähentyessä ja tartuttavuusluvun laskettua alle yhden olemme voineet tavata läheisiämme ja liikkua Suomen sisällä. Google Maps Timelinen viesti puhelimessani kertoo, että olen käynyt heinäkuussa 13 kaupungissa ja liikkunut idässä, lännessä ja etelässä sekä pohjoisessa Kainuun korkeudella. Kaikki läheiset on tullut halattua, mutta onkohan niin, että nyt loppuu se halailu ja alkaa taas etäisyyden pitämisen aika.
Uudellamaalla on viimeisten kahden viikon aikana ollut niin paljon tartuntoja, että jos se olisi oma valtionsa, niin sinne matkustamista ei sallittaisi muualta Suomesta. Turun lentokentän testissä Skopjesta Pohjois-Makedoniasta tulleista on myös löytynyt harvinaisen paljon tartunnan saaneita.
Ihmiset eivät ole toimineet suositusten mukaan. On matkustettu turistimatkoille kriisialueille, ja lähes kaikissa maissahan tartuntatilanne on pahempi kuin meillä. Matkustamista olisi pitänyt välttää ja pitää etäisyyttä kanssaihmisiin.
Luin jokin aika sitten italialaisen fyysikko-kirjailija Paolo Giordanon kirjan Tartunnan aikaan, jonka hän kirjoitti koronaviruspandemian aikana karanteenissa ollessaan seuratessaan kalenterinsa tyhjenemistä tiedekonferensseista ja muista tapaamisista. Hän on antanut kirjansa alkusanoille otsikon Arestissa.
Giordano tarkastelee maailman tilaa ja pohtii, miten selviämme. Lukujen (27 kaikkiaan) nimet kertovat sisällöistä: Tartunnan matematiikkaa, Maltin matematiikka, Fatalismia vastaan, Suu ja sorkat, Sataa ja paistaa, Yksikään ihminen ei ole saari.
Epidemiologit tietävät, että epidemia on mahdollista pysäyttää vain yhdellä tavalla: pienentämällä tartunnalle alttiiden määrää. Heidän suhteellisen osuutensa koko väetöstä pitäisi olla niin alhainen, ettei viruksen leviäminen enää ole todennäköistä. Biljardipallot eivät saa joutua kosketuksiin toistensa kanssa. Kun yhteentörmäykset on saatu minimoiduiksi, ketjureaktio pysähtyy.
Olen miettinyt, mikä kiire oli avata matkailua. Saan joka päivä sähköpostiini matkatarjouksia, esim. Finnair avaa uusia reittejä vielä tässä kuussa. Ihan kuin maailmassa mikään ei olisi muuttunut. Ei tulisi mieleenkään lähteä maski naamalla huohottamaan minnekään.
Tietenkin yritysten talous on kuralla, mutta olisiko ollut taloudenkin kannalta parempi odottaa pitempään kaikkialla yhtä aikaa eikä välillä avata yhteiskuntia ja taas rajoittaa. Olisi voitu ehkä aloittaa koulut normaalisti maailman lapsille. Tiedän, että ajatukseni on utopistinen. Ei ole sellaista koko maailman yhteistä elintä, jossa syntyisi tällainen kaikkia pitkällä tähtäimellä hyödyttävä päätös.
Yhteisö, josta meidän kuuluisi olla huolissamme, ei ole oma asuinkorttelimme tai kotikaupunkimme. Se ei ole maakunta eikä Italia, ei edes Eurooppa. Epidemian aikana yhteisö on koko yhteiskunta.
Pandemia on asia, joka nimensä alun mukaisesti on kaikkialla. Tämän luulisi yhdistävän. Kun jossain menee huonosti, se keikuttaa kaikkia. Solidaarisuus on avain ja muukalaisvastaisuus pandemiasta selviämisen este.
"Se mikä tieteessä on pyhää, on totuus", kirjoitti aikoinaan ranskalainen filosofi Simone Weil. Vaan mikä on totuus, kun testataan samaa dataa, käytetään samoja mallinnuksia ja päädytään vastakkaisiin näkemyksiin?
Tiede on epidemian kurimuksessa tuottanut meille pettymyksen. Olisimme kaivanneet varmuuksia, mutta saímme pelkkiä mielipiteitä. Meiltä on kuitenkin päässyt unohtumaan, että näin tiede aina toimii, tai pikemminkin se toimii vain näin, sillä epäilys, järjestelmällinen skeptisyys, kuuluu tieteen keskeisiin normeihin. Tieteelle epäilys on jopa pyhempi kuin totuus.
Olen huomannut, että koronatiedotustilaisuuksien jälkeen median edustajat kysyvät usein asiantuntijoilta ja poliitikoilta sellaista mihin ei voi olla täydellistä vastausta ja kysyjille joudutaan vain vakuuttamaan, että asia hoidetaan, kuten paras on, tilanteiden vaatimalla tavalla. Ihmisten on vaikea tyytyä siihen, että kenelläkään ei ole vastauksia silloin kun jokin asia on kaikille uutta. Kiusaajat ja paremmintietäjät, joita nykyään on joka lähtöön, todistelevat asiantuntijoiden osaamattomuutta etsimällä virheitä heidän puheistaan korona-ajan alussa, jolloin tiedettiin nykyistä vähemmän ja puhuttiin silloisen tiedon pohjalta. Tiede on aina muuttuvaa ja itseäänkorjaavaa. Covid-19-viruksesta ei esim. aluksi tiedetty, että se tartuttaa myös siinä vaiheessa, kun tartuttaja ei ole vielä sairas ja myös vaikka hän ei itse sairastukaan.
Tieteen itseäänkorjaavuutta ajattelin juuri tänä aamuna, kun luin miten aikanaan paljon suosiota saaneen tutkijapsykologi Hans Eysenckin tutkimustulokset on siirretty sivuun tiedemaailmassa. Eysenck todisteli, että on syöpäluonteita ja että persoonallisuus altistaa syövälle enemmän kuin esim. tupakointi. Olen lukenut menneinä vuosikymmeninä paljon eysenckiläisiin päätelmiin pohjautuvia artikkeleita terveyslehdistä ja jopa murehtinut, olenko itse syöpätyyppi. Tietenkään persoonallisuudella ei ole mitään yhteyttä minkään lajin syöpään.
Käyttäytymistieteissä on helppo levittää väärää tietoa. Tälläkin hetkellä meillä on vääriä teorioita levittäviä ja niiden avulla menestyviä tutkijoita. Jotkut uskovat olevansa oikeassa, jotkut tietävät syöttävänsä myyvää soopaa. Aika näyttää, milloin muutamien ihmisiä tyypittelevien hömppämallien onttous paljastuu. Yhteen aikaan puhuttiin persoonatyypeistä A ja B ja neljän värin persoonista, joille suositeltiin erilaisia psyykkausmetodeita. Viime aikoina on ollut esillä muita epämääräisiä jaotteluita.
Kyllä koronankin ympärillä liikkuu paljon huuhaata, salaliittoteorioita ja outoja lääkkeitä. Pelkäävä ihminen tarttuu joskus mihin vain, mitä toinen hänelle keksii tarjota.
Mietin kuinka olla ja elää tästä eteenpäin, jos tartuntatilanne pahenee. Ehkä kesän pyrähtelyn jälkeen eristäydyn, kuten kevättalvella.
Olen käynyt koko aikuiselämäni ohjatussa liikunnassa. Nyt jään pois sekä vesijumpasta että pilateksesta, koska ryhmäliikunta kuuluu samaan hälyttävän riskitason ryhmään kuin baarit ja yökerhot. Olen löytänyt You Tubesta hyviä venyttelyohjelmia, useampia, joita teen vuorotellen. Minulla on kävely-ystävä, jonka kanssa tulee patikoiduksi parin tunnin lenkkejä samalla päivittäen kuulumisia ja pohtien ajankohtaisia asioita. Uimassa voin ehkä käydä hiljaisina aikoina. Olen löytänyt ennenkin lähiuimahallistamme aikoja, jolloin saan uiskennella väljästi ja jopa saunoa omassa hyvässä seurassani.
Citymarketista tuli jo viesti "odotamme tilauksiasi, Marjatta". Mieluummin tilaan ruuat kuin kuljen maski naamalla kaupassa.
Tulossa on kaksi tilaisuutta, joihin ehkä menen. Toinen on ulkokonsertti (johon suhtaudun epäluulolla) ja toinen miehen valokuvanäyttelyn avajaiset, joissa sovittiin, että minä haastattelen häntä, koska kuvat ovat minun isästäni työssään maanviljelijänä. Jälkimmäisessä "edustan" Globe Hopen maskissa. Pojat saattavat suunnitella keväällä peruttujen synttärien järjestämistä, mutta jospa ne siirretään.
Nyt on tärkeää olla valpas ja varovainen, itsensä ja toisten terveyden vuoksi.
Tiedän olevani eläkeläisenä etuoikeutettu, kun minulla on mahdollisuus eristäytymiseen ja saan keskittyä vain itseeni. Myötätuntoni on lapsiperheissä, joissa mahdollisesti joudutaan taas hoitamaan kotona sekä työt etänä että valvomaan lasten koulunkäyntiä ja viihtymistä harrastustoiminnan puuttuessa.
Mutta eiköhän tästäkin taas selvitä sisukkaasti eteenpäin!
Virusepidemian pitäisi herättää meidät pohtimaan. Karanteeniaika suo siihen oivan tilaisuuden. Mitä sitten olisi pohdittava? Sitä, ettemme ole vain ihmisyhteisön osa. Homo sapiens on myös suurenmoisen mutta hauraan ekosysteemin tunkeilevin ja tuhoisin laji.
Ympäristötuhot ajavat pakolaisiksi viruksia kuten lukuisia muitakin eliöitä, muun muassa bakteereita, sieniä ja alkueläimiä. Jos vain kykenisimme tuijottamaan vähän vähemmän omaan napaamme, huomaisimme, etteivät uudet mikrobit niinkään etsi meitä, vaan me pakotamme ne ulos elinympäristöstään.
Giordanon kirja on tiivis, pamflettimainen, helppolukuinen tietoeos, tiivistä asiaa. Suosittelen fiktion lukemisen oheen.
Mitenkäs lukijapäässä suhtaudutaan koronaan ja syksyn saapumiseen?
Toiveikkaasti, toivon!
12.8.
Giordano tosiaan aloitti kirjan kirjoittamisen siinä vaiheessa, jossa tiedon saaminen oli hapuilua, mikä antaa tekstille kiinnostavan sävyn. Giordano kuvaa tunnelmiaan ja ajatuksiaan Pohjois-Italiassa tilanteessa, jossa ei voi kuin tehdä päätelmiä ja odottaa epävarmuuden keskellä.
”Samana päivänä, kun aloin kirjoittaa, poliitikot tviittailivat ja postailivat, että Italia on turvassa, ettei ole mitään hätää.” ( Lause HS:n toimittajan kanssa käydystä puhelinkeskustelusta)
