Jari Järvelä, Kosken kahta puolta

Jari Järvelän uusin romaani Kosken kahta puolta kertoo hänen mummeistaan, jotka joutuivat lapsina elämään elämäänsä keskellä sisällissotaa rintamalinjojen eri puolilla ja pienestä Jarista, joka kuuntelee molempien muisteluita. 
Tarina on fiktiivinen, mutta pohjautuu todellisiin muistoihin.

Jari, 7-vuotias, viettää kesäpäiviään kahdessa mummilassaan Vammalassa 70-luvun lopussa. Hän vaihtaa Aino-mummilta Sofia-mummille kosken yli johtavalle sillalle saateltuna. Aino-mummi, jonka perhe on kuulunut punaisiin, seuraa hänen siirtymistään sillan työläisten puolelta, Nälkälänmäestä, ja Sofia-mummi, jonka perhe on ollut valkoisten puolta, odottaa sillan toisessa päässä keskustassa.
Aino-mummin luona on ulkovessa ja naisväen puheet ovat suoria, isomummi Helenan varsinkin. Elämän raadollisuutta ei juuri kätketä lapsilta, sitäpaitsi Jari osaa muuntautua Näkymättömäksi Pojaksi. Sofia-mummin luona on sisävessa, matonhapsut ovat suorassa, palkintopuutarhassa opetetaan lapsille ruotsin kieltä ja uteliaan Jarin kysymyksiä hyssytellään hiljaisiksi. 
Mitkä loistavat ympäristöt ja mikä hedelmällinen ristiriita tulevalle kirjailijalle!

Molemmat mummit ovat kokeneet vähän Jaria vanhempina hyvin pahoja asioita, kuten sisällissodissa yleensäkin. Heistä on tullut kovia ja kestäviä naisia. He eivät pienestä hätkähdä.  

-Huomenta, Aino sanoi.
Ainon silmä tottui hämärään. Vatsa kurnahti, hän ei ollut saanut aamiaista. Pöytsiän äidillä oli puurokauha kädessä ja lapsilla lusikat.
- Olisko siinä mullekin?
Aino astui lähemmäs. Hän tajusi, että lapset retkotti oudosti eteenpäin. Kaikkien kielet tunki ulos suusta. Ne oli naulattu kiinni ruokapöytään.

Jari utelee ja kerää selityksiä molemmissa mummiloissa. Hän kaivaa esiin kirjeitä ja valokuvia ja yhdistelee asioita mummien kertomuksista, puolikkaista lauseista ja tunteiden kuohahduksista. 
Lapsen mielikuvitus loihtii esiin pienen Vilhon, joka sai 1918 reiän vatsaansa. Vilho ilmestyy Jarille aika ajoin ja on kuin muutkin pojat, paitsi, että ei jaksa osallistua kuulantyöntöön, reikä mahassaan, ja häipyy omia aikojaan.

Pidän tästä kirjasta monestakin syystä.

1. Teksti imaisee mukaansa ja pitää pihdeissään. Järvelä on osannut loihtia kirjaan jännitteen, jossa eri henkilöiden puheiden ja vihjeiden sekä Jarin löytöjen herättämät kysymykset yhdistyvät vähitellen kokonaisiksi tarinoiksi.

2. Järvelä kertoo sisällissodan kauhut niin julmina kuin ne ovat olleet, kaunistelematta. Käy ilmi, että molemmilla puolin on tehty hirmutöitä. On myös petetty omia ilmiantamalla heitä niin, että oma henki säilyisi. 
Tänä päivänä voimme jo onneksi kirjoittaa näin.

3. Järvelän teksteille ominainen lämmin huumori viehättää minua. Vakavien, jopa traagisten asioiden kertominen ja vastaanottaminen on helpompaa, kun mukana on ripaus komiikkaa. 

 4. Järvelän eläytyminen lapsen maailmaan on ilmiömäistä. Hän muistaa, millaista oli olla pieni poika. Pojat kiusaavat pienempäänsä jotenkin sovitulla ja reilulla tavalla. Kiusattu hyväksyy kohtelunsa, koska se on pienimmän osa. Urheutta on osoitettava, ja se menee välillä vaarallisen puolelle. 
Mielikuvitus lisää arkielämään maagisuutta, mitä aikuisella ei enää tapahdu, eikä mitään asioita koeta ironisesti, kuten aikuiset monesti tekevät.
Luku, jossa Jari on yksin Aino-mummin luona ja lukee sarjakuvia on upeimpia lapsen ajattelun kuvauksia, mitä olen lukenut pitkään aikaan. 

5. Kirja on taitavasti rakennettu. Se jakautuu osiin Aino ja Sofia, ja lopuksi on kokoava osa Aino ja Sofia, jossa ollaankin jo siirrytty kymmenisen vuotta eteenpäin. 
Mummit saapuvat Länsi-Suomesta yhteisestä kotikaupungistaan Jarin lakkiaisiin Kouvolaan, eri penkeillä istuen. Jari haluaisi rakkaiden mummiensa istuvan rinnakkain. Hän on muistellut kirjeissä heille kahta kesäpäiväänsä, yksi päivä joen toisella puolen ja toinen toisella. Näin kirjan lopussa kohtaamme taas sen alun. 
Hämmästyn, oliko kyseessä vain kaksi päivää, ne tuntuivat pitemmiltä. Niinhän aika lapsestakin tuntuu, pitkältä. Yhden päivän aikana ehtii ajatuksissaan kuvitella monia päiviä, myös päiviä toisten menneisyydestä, mummien ja heidän perheidensä sekä teloitetun Vilhon.  

Vilho pitää sokeripaloja kämmenellään kuin jalokiviä, ottaa yhden ja imeksii varovasti. Sen suupielet on kääntyneet makeasta huolimatta alaspäin. 
- Mä osaan seistä käsillä, sanon piristääkseni sitä.
- Osaatko sä?

Katson Vilhon kanssa kohti taivaan sinikupolia, me nähdään se ikkunan läpi. Pääskyset syöksyy kohti, ne näyttää veitsiltä jotka puhkoo kohta meidän vatsat.

Jari Järvelä on kolmannen kerran Finlandia-ehdokkaana tällä kirjallaan. Hän on mielestäni vahva ehdokas. 

Kävin kuuntelemassa Järvelän haastattelua Kotkan kirjastossa tänään. 
Olin ajatellut kysyä kirjan runoista, jotka Jari löytää hetekan putkien sisältä, ovatko ne oikeita löytöjä vai fiktiiviisiä, mutta Jari Järvelä kertoikin sen jo haastatteluosuudessa. Runot ovat hänen 17-vuotiaana kirjoittamiaan. Sisällissota, joka Aino-mummille oli kapina ja Sofia-mummille vapaussota, oli mietityttänyt häntä. Koulussa asioista puhuttiin voittajien näkökulmasta ja mummien kautta hänellä oli kaksi näkökulmaa, "punikin" ja "lahtarin".

sää herätät mut
on vaan hiljaisuus
sit pöllö naukuu
mää kuulen
reen jalasten sihinän

yö aitoja kaataa
kirves ovea syö
lapsi itkee
ammu ekaks
niien hirnuva kaakki

Järvelä kertoi, että 80 prosenttia kirjasta on totta, esim. mummien impressionistiset kertomukset. Ne olivat hänen lapsuutensa voimakkaimpia elämyksiä, näkyineen ja hajuineen. Kertomukset tarkentuivat lisää, kun hän haastatteli mummejaan nauhalle vuonna 2000. 

Päivän Helsingin Sanomissa on Jukka Petäjän arvostelu tästä kirjasta. Hän ei pidä nuoren pojan näkökulmaa uskottavana, myöntäen kyllä mahdollisen oman rajoittuneisuutensa. En tiedä, millainen poika Petäjä on ollut, mutta minä olen tuntenut monta Jarin tyylistä pikkupoikaa, jotka ahmivat seitsenvuotiaina aikuisten kirjoja ja elävät puoliksi mielikuvitusmaailmassa, puoliksi  loogisen ajattelun maailmassa. Kirjan Jari lukee japanilaisen hävittäjälentäjän Saburo Sakain muistelmia ja väkivaltaisia sarjakuvia. 
Väkivalta oli mummien lapsuudessa todellista, Jarille se on voimakkaasti elettyä fiktiota. Näin se on edelleen maailmassa, se mikä on toisina aikoina faktaa on toisina fiktiota.  

Järvelä sanoi haastattelutilaisuuden lopuksi kirjastaan hienon ajatuksen, jonka hän olisi toivonut arvostelijoiden keksivän: lapsi on hänen romaaninsa silta. 


----
Lisäys seuraavana aamuna

Otin paremman kuvan kirjan kannesta nyt päivänvalossa ja vaihdoin sen tuonne alkukuvaksi. Haastattelukuva on puhelimella nappaamani, eikä kovin hyvä.
Olen näemmä aika perfektionistinen kuitenkin tämän blogini kanssa, vaikka rentous on tavoite. 

Autofiktiosta oli Kotkassa haastattelijalla (jonka nimi meni minulta ohi) ja Järvelällä kiva keskustelu. Oli puhetta elämäkerrallista ainesta sisältävästä romaanista ja haastattelija sanoi, että sillä on joku muukin nimi, josta hän ei niin välitä, ja Järvelä sanoi, ettei hänkään. 
Kirjailijat ovat aina käyttäneet kokemuksiaan kirjoissa, Järvelällä esim. mummilan huusi, jonka kuvaus on tässä uudessa romaanissa, oli myös romaanissa Romeo ja Julia, joka oli Finlandia-palkintoehdokkaana 2007. 
Tarvitsemmeko me oikeastaan koko termiä autofiktio?