Kuvan totuus ja kauneus, fotoshoppausta ennen ja nyt

Tämä on isovanhempieni kuva 1900-luvun alusta. Juho Arvid Ekholm ja Alma Josefina Korpela syntyivät molemmat 1800-luvun puolella ja elivät yhdeksänkymppisiksi. Mammalle avioliitto oli jo toinen. Ensimmäinen mies katosi kansalaissodassa ja poika, isäni velipuoli, kuoli myöhemmin talvisodassa. Pappa muutti vaimonsa torppaan isännäksi ja vaihtoi sukunimensä myöhemmin Korpelaksi. 

Pidän tämän kuvan väreistä ja kauneudesta. Taulu on meidän olohuoneemme seinällä ruokapöytää vastapäätä. Lasken aina leikkiä, että siinähän ne esivanhemmat vahtivat meitä.
Kuvan kasvot on rakennettu kahdesta eri valokuvasta ja ala-osa on maalausta.
Olen nähnyt nuo alkuperäiskuvat, mutta kun selvittelimme taloa isäni kuoleman jälkeen en löytänyt niitä enää. Molemmat kuvat ovat työkuvia. Mieheni ihmettelee, miten paljon perhettämme kuvattiin jo silloin. Minulla on myös kuvia isovanhempieni vanhemmista, Mummusta ja Tuffasta.
Mamman kuva on niittoporukan poseerauskuvasta, jossa nuoret neidot ovat ryhmittäytyneet sievästi sirpit kädessä. Pappan kuva on napattu uittomiesten ryhmäkuvasta takarivistä. Minusta tuntuu, että molemmilla on parikuvaa rakennettaessa käsitelty kasvoja, leuat näyttävät omituisen pehmeiltä.

Fotoshoppaus, kuvankäsittely ei siis ole mitään uutta. Nykytekniikalla se tehdään vain helpommin ja taitavammin.

Kuvankäsittelyyn liitetään monesti turhaa epäilyä. Sehän on oivallinen apu. Se on omiaan tekemään kuvasta paremmin todellisuutta vastaavan tai pitkälle muuteltuna taidekuvan.
Nyt kun olen vihdoin itsekin sitä oppinut, olen hyvin kiinnostunut. Olen monesti korjannut värejä ja kirkastanut kuvaa. Kun kuvaa kirjan kannen, tulos saattaa olla eri värinen kuin kansi oikeasti on. Eihän kameralla ole mitään totuutta, se on vain väline.
Muistattehan ajan, kun filmirulla vietiin valokuvaamoon ja sitten odotettiin viikko, pikakuvia tunti malttamattomana viereisessä kahvilassa istuskellen, ja sitten saatiin 24 tai 36 kuvaa, joista ehkä muutama oli käyttökelpoinen. Rajaus piti tehdä saksilla leikaten, jos kohteen ympärillä oli liikaa muuta tai halusi ettei se olisi tylsästi keskellä kuvaa, mutta suurennetuksihan sitä varsinaista kuvauskohdetta ei enää saanut. Harrastajat tekivät mustavalkokuvia pimiöissään käsityönä, jolloin saivat enemmän päätösvaltaa kuvan ulkonäköön. Nykyään jokainen pääsee tekemään helposti kuviaan itse.

Fotoshoppauksen huono maine on tullut tietenkin hölmöistä muoti-, malli- ja julkkiskuvien muunteluista. On naistenlehtiä, joiden kannessa tuntuu olevan aina sama nainen. Rajansa kaikella. Kellastuneen hampaan voi kuvaan mielestäni valkaista, mutta ihmisen luuston muotoon ja ääriviivoihin ei saa kajota. Ne kuuluvat hänen persoonaansa.

Vuoden luontokuva, Antti Leinosen "Äiti oota" on herättänyt kiistelyä. Luontokuvissa on sääntönsä, mm. sellainen, että alkuperäistä sisältöä ei saa muuttaa kuvaelementtejä siirtämällä, lisäämällä tai poistamalla.
Leinonen oli löytänyt hyvän kuvauspaikan, jota muokkasi vielä täydellisemmäksi hankkimalla kaatoluvan takana olevalle puustolle. Sitten vain odottelua. Luontokuvaajat ovat maailman kärsivällisimpiä ihmisiä. He saattavat kuvata vuosikausia samaa kohdetta. Monet  kuvaavat varta vasten haaskojen lähellä lyhentääkseen odottamisaikaa. Näidenkin kuvien aitoudesta kiistellään, koska haaska on ihmisen luontoon viemä houkutin.
Leinosen täydellinen hetki tuli, kun hirvivasa seurasi sopivasti lyhyen välimatkan päässä emoaan. Ainoa huono homma oli se, että eläimet kulkivat oikealta vasemmalle. Meidän kulttuurissamme katsotaan eteenpäin oikealle, myös teksti kulkee niin. Tottahan pienen vasan pitää askeltaa eteenpäin. Ei hätää, kuvan suunnan voi aina vaihtaa. Mentulan kotikuvissa on tehty sitä paljon. Mutta miten on luontokuvassa? Saako kilpailukuvassa tehdä näin? Tässä kilpailussa saa, ja hyvä niin.

Oma mielipiteeni on, että valokuvataiteessa fiktio on yhtä sallittua kuin kirjallisuudessakin, jos me kerran tavoittelemme tasoa. On paljon kiinnostavampaa lukea elämäkertaa, joka on kiehtova kuin sellaista joka on varmasti tosi, mutta tylsä. (Lisäys pari päivää myöhemmin: kommenttikeskustelun tuloksena selvennän, että tarkoitan elämäkerrallista romaania en tietokirjaa.)

Ja mikä se tosi on? Kenen todellisuus on tosi? Onko peilin kasvot todempi kuin kuvan? Peilikin voi olla himmeä ja näyttää eri tavalla riippuen valaistuksesta. Minä katson kuvaani ja näen jotakin, joku toinen näkee siinä muuta.

Elämäkertatarinoita kirjoittaessa voi vain todeta, että muistot ovat välähdyksiä ja tarinoita, myös toisten tarinoita, joiden aukot on täyttänyt jotenkin loogisesti, valokuvia, joista tulkitsee omanlaisensa kertomuksen ja ehkä jopa unia.

Vanhempieni hääkuvan unenomainen tunnelma johtuu huonosta tarkennuksesta. Kuva on otettu 6.7.1946 äitini kotitalon eteisessä. Äiti oli 19-vuotias maalaistalon tyttö Kankaanpäästä ja isä viisi vuotta sodassa viettänyt 24-vuotias maatilan poika Pomarkusta. Äidistä tuli avioliiton myötä Korpelan talon nuori emäntä. Minusta tämä kuva on hyvin kaunis ja tosi. Siinä välittyy myös vanhempieni luonteesta jotain sellaista, minkä myöhemmin koin.