Leena Krohn, Hotel Sapiens, 2013

Leena Krohn on eräs kauneimman suomen kielen taitajia. Hänen lauseensa ovat selkeitä ja niiden rytmi sopusointuista. Krohn osaa myös karsimisen taidon. Hän ei koskaan selitä turhaa, vaan antaa myös lukijan päätellä, ja hän tietää, että joskus on kiinnostavaa jättää asioita avoimiksi. Nykykirjailijoista Aki Ollikainen kirjoittaa samantyylisesti.

Krohnin kaikissa kirjoissa on sama teema, ihmisyys. Hän puolustaa sitä tinkimättömästi.
-Ihmisyyttä ei voi oppia, vanha kukkakauppias väitti.
-Joko sitä on ihminen tai ei ole. On arvokasta olla ihminen tai eläin tai kasvikin. Sillä ihminen, eläin ja kasvi ovat yksilöitä, niiden takana on koko maapallon historia ja lajien evoluutio. Mutta olla kone, siinä ei ole mitään arvokasta.

Hotel Sapiensissa ryhmä ihmisiä on säilöttynä jonkinlaiseen turvapaikkaan maapallolla tapahtuneen katastrofin jälkeen. Keinoäly on pyrkinyt ohjailemaan ihmisen toimia jo ennen katastrofia huomattuaan ihmisen tekevän yhä uudelleen vääriä valintoja.
Kaikki olivat avuttomia paitsi Kaitsijat, jotka kerran valmistimme , nuo joiden holhokkeja nyt olemme. Sillä Hotel Sapiens on Kaitsijoiden ylläpitämä laitos. Kaitsijoita itseään, joita mielessäni kutsun myös Kelloiksi, ei koskaan nähdä, vaikka ne juuri ovat kaiken organisoineet ja kaikesta vastuussa. Tuskin niissä on mitään nähtävääkään, verkoissa jotka pyydystivät oman kutojansa.

Hotellin asukkaita/vankeja/ympäristöpakolaisia/ museoituja näytekappaleita/ ehkä maapallon ainoita ihmisiä palvelevat robottinunnat. Inhimillisten asukkaiden, nunnien ja Kaitsijoiden rinnalla elää myös asukkaiden Pieniksi peileiksi kutsumia synteettisen evoluution kehittämiä tuotteita, olentoja, jotka eivät muistuta mitään tuttuja elämänmuotoja. Ne esiintyvät valoläikkinä ja niiden tehtävänä on raportoida kaikki ihmisistä, jopa näiden unikuvat. Jotkut Hotel Sapiensin asukeista ovatkin sitä mieltä, että keinoäly on kiinnostunut ihmisissä juuri siitä, mitä sillä itsellä ei ole, tunteista ja tahdosta.

Hotel Sapiensin minä-kertoja, tilanteen kirjaaja käsittää, että he, asukkaat, ovat rajatilassa muuttumassa joksikin muuksi. Hän suhtautuu tilanteeseen rauhallisesti, kaikki aikanaan. Hän tietää, että lajeja on hävinnyt ennenkin ja vanhan häviö on uusien lajien voitto, mutta hän haluaisi välittää eteenpäin parhaan ihmisyydestä.
Nuo Kaitsijat ovat täydellisiä kelloja, silti vain kelloja, pelkkiä kelloja. Siitä, mikä meissä on pilveä, mikä valhetta ja unta, siitä he eivät tiedä mitään. He toimivat aina oikein, heillä on tieto, mutta tahtoa ei lainkaan.
En voi huutaa sitä heidän korvaansa, sillä heillä ei ole korvia. Mutta he saavat tietoonsa jokaisen sanan, jonka kirjoitan. Lukekaa, oppikaa!
Muistakaa, lukijani , urkkijani, mitä vapaus merkitsee. Sitä, että voi valita väärin.

Krohnin sanoma on selvä: Ihmiskunnan on tehtävä muutos, lopetettava ympäristömyrkkyjen ja kemikaalien käyttö, otettava tiedon palvonnan edelle taide, tunne ja inhimillisyys. Jopa Hotel Sapiensissa vieraileva Descartesin simulaatio on muuttanut sanomansa ”Ajattelen, olen siis olemassa” muotoon ”Näen unta, olen siis olemassa”. 

Krohnin kirja on määritelty dystopiaksi, mutta uskon, että hän kuvaa melko lailla nykytilannetta pallollamme ja huutaa: Lukekaa, oppikaa! Meillä on ollut lukuisia ympäristökatastrofeja. Meillä on kylmää ja kovaa hallintoa. Meillä on myös Pieniä peilejä. Snowdenin paljastama Yhdysvaltojen salainen tiedusteluohjelma nostaa Krohnin kirjan tämän puolen erittäin ajankohtaiseksi.

Paitsi yhteiskunnallinen ja kieleltään kaunis teos, Krohnin kirja on myös erittäin hauska ja välillä ironinen. Jo kirjan nimi on hupaisa. Asukkailla on mitä eriskummallisimpia nimiä, Higgsin bosoni, Hävytön. Arki-ihminen on touhukas, hahmo, joka on tyytyväinen kaikkeen. Hotellissa on hyvä palvelu, mikäs meidän on tässä ollessa. Sinikka Nopolan Käytännön ihminen voisi olla Arki-ihmisen sisar.Tällaisia ihmisiä on!

Vain yhdellä on kirjassa oma nimensä. Hotel Sapiensiin on pelastettu vanhojen ihmisten joukkoon lapsi, Sakari. Sakari on ainoa, joka kasvaa, minkä vuoksi nunnat on ohjelmoitu palvelemaan häntä muita paremmin. Kun Sakari saa simuloidulta radiotekniikan kehittäjältä Nicola Teslalta radion, josta hän voi kuunnella muinaista iltakeskusteluaan äitinsä kanssa ja tämän laulamaa ”Nuku kun minä nukutan”, lukija kokee kirjan parissa valtavaa, hyväätekevää surumielisyyttä.

Joku bloggari kirjoitti, että ei ymmärrä, miksi loistava Leena Krohn on jäänyt Sofi Oksasen varjoon. Olen samaa mieltä:Krohn on huomattavasti Oksasta suurempi kirjailija. Krohn sai Finlandia-palkinnon vuonna 1992 esseenovellien kokoelmastaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Hän on saanut muitakin palkintoja, ja hänen kirjojaan on käännetty kahdelletoista kielelle. Silti hänen tuotantonsa on vähän tunnettua. Ehkä moraalisuus ja valheen paljastaminen ei ole kaikkien ihmisten mieleen. Vuonna 1997 Krohn sai Pro Finlandian, mutta palautti sen, koska Ahtisaari oli myöntänyt kunniamerkin Indonesian metsäministerille ja siten tukenut Suharton hallituksen sortopolitiikkaa ja suomalaisia suuryhtiöitä. Me tiedämme nyt, kiitos valppaan median, miten monet maamme suuryhtiöt ovat polkeneet paikallisten ihmisten oikeuksia ns. kehittyvissä maissa (mikä kauhea termi!), tuhonneet metsäluontoa ja eläimistöä. Krohn oli oikeassa silloin ja on nyt. Homo sapiensin kannattaisi kuunnella valveutunutta kirjailijaa.