Anne Fried, Elämän värit, 1987

Elämän värit -kirjan kannessa on Anne Friedin aviomiehen Theodore Friedin maalaus Zwei Schlafende, Kaksi nukkuvaa.

Menneisyys tuntuu nyt unelta. Uneksumisen arvoiselta.

Friedin elämä käsittää neljä erilaista elämää neljässä eri maassa.

Hän  syntyi 1903 Wienissä vauraaseen, kulttuuria harrastavaan, kosmopoliittiseen, ei uskontoa harjoittavaan juutalaiskotiin. Hänellä oli onnellinen lapsuus.

Fried vietti opiskeluvuotensa 1920-luvulla Saksassa ja valmistui kirjallisuustieteen tohtoriksi. Tämä elämänvaihe kehitti hänen elämänfilosofiaansa, johon kuuluu uskontojen etiikan arvostaminen yli uskontorajojen ja toisten ihmisten auttaminen.

Kolmas elämä koitti, kun Fried muutti valmistuttuaan ystävättärensä kanssa Pariisiin, jossa asui kymmenkunta vuotta, rakastui  ja avioitui unkarilaisen taiteilijan Theodore Friedin kanssa. Pariskunta eli puutteessa. Theodore maalasi, Anne katseli, luki, kirjoitti runoja ja teki satunnaisesti käännöstöitä. Hän muistelee, miten he välillä haaveilivat löytävänsä kadulta rahaa, jolla ostaisivat ensiksi orvokkeja ja leivän, ja jos löytyisi lisää, niin vielä viiniä ja ostereita.

Vuonna 1938 Anne Fried muutti pienen poikansa Christopherin kanssa Amerikkaan. Avioliitto oli tullut tiensä päähän, Fried toteaa lyhyesti. Elämä Amerikassa kesti kolmekymmentäyksi vuotta. Fried suoritti sosiologian opinnot, opetti collegessa ja päätyi tekemään uraauurtavaa työtä sosiaalialalla New Yorkin pahamaineisilla alueilla.

Neljäs ja viimeinen elämä alkoi, kun Fried muutti Suomeen vuonna 1969 ollakseen lähellä poikansa perhettä. Poika oli löytänyt suomalaisen vaimon ja muuttanut tämän kotimaahan. Christopherista tuli Risto, Jyväskylän yliopiston psykologian professori. Anne Fried opetteli 66-vuotiaana Suomen kielen niin hyvin, että on jopa kääntänyt runoja suomesta englantiin, Thank you for these illusions – translations of poems by Finnish women writers, 1981. Fried teki Suomessa käännöstöitä, luennoi ja kirjoitti kirjoja: esseitä, aforismeja ja kirjan saattohoidosta.

Muistan, miten katsoin erään tv-haastattelun, jossa Fried puhui hidasta ja kaunista suomea tyylikkäänä kuten aina valkoisessa paitapuserossa ja paksut hiukset nutturalla. Hän oli haastattelussa 90 vuotta. Kysyttäessä tämän kosmopoliittisen naisen kotimaata, hän vastasi vakavana:"Taivas ja maa."

Elämän värit on upea ja älykäs elämäkerta, jossa Fried kertoo myös vanhempiensa ja isovanhempiensa historiaa. Fried suhtautuu arvostaen kaikkeen kokemaansa ja oppimaansa. Vanha sivistyspohja kantaa läpi vaikeiden aikojen. Laajan kokemuksen ja sivistyksen saanut ihminen näkee asiat laajalla perspektiivillä. Uudesta kotimaastaan Suomesta hän kirjoittaa vähän, koska kokee, että meneillään olevaa elämää ei voi paljastaa.

Minä tulin asumaan Suomeen.

Unohtumaton on talvi 1970. Paksun hangen talvi, metsiä, jotka eivät vielä ole joutuneet kaupunkiasutuksen leviämisen uhriksi, äärimmäisen hiljaisuuden talvi. Kuusentuoksu yöllä –punatulkkuja parvekkeen pehmeässä lumessa.

Kirjoitin eräälle ystävälle:”Voiko ihminen päästä iäiseen autuuteen vielä maan päällä ollessaan?”

Elämäkerran julkaistuaan Fried eli vielä yli kymmenen vuotta. Hän kuoli 95-vuotiaana vuonna 1998. Viimeisinä vuosinaan tämä kaunis nainen harmitteli fyysistä raihnastumista. Hän tunsi turhamaisuutensakin kärsivän, kun mahdollisuudet näyttää viehättävältä heikkenivät. Moni nainen alkaa nykyään murehtia ulkonäköään jo nelikymppisenä. Friedin oli vaikea hyväksyä ruumiinsa haurastumista tietenkin myös siksi, että hänen hauraassa ruumiissaan eli niin nuori ja innokas sielu.

Minulla on Friediltä myös pieni kirja, jota hän kokosi viimeisenä elinvuotenaan ja jonka Harri Markkula työsti valmiiksi, Anne Friedin ajatuksia, 1998. Fried sekä kirjoitti että kävi luennoimassa yli yhdeksänkymppisenä. Ajatus viimeisestä kirjasta syntyi syksyllä 1997, kun Fried oli yhdessä Markkulan kanssa luentomatkalla Jyväskylän yliopistossa ja puhui aiheesta ”Taide ihmisyyden puolustajana”. Kunpa olisin ollut paikalla.

Yleensä ajattelemme vain itseämme: Mitä olen tehnyt, mitä minulle on tapahtunut ja mitä se merkitsee minulle: Kaikki on minä ja minä. Kuitenkin on välttämätöntä sanoa: Nyt en ajattele itseäni vaan koko maailmaa. Suljen pois itseni, keskityn kuuntelemaan hiljaisuutta ja ottamaan vastaan, mitä se antaa, mitä se opettaa ja puhuu.

Mitä voisin tehdä kohdalleni tulevan ihmisen puolesta, että hänen olisi hyvä olla? Jos ajattelisimme enemmän toisten hyvinvointia, elämä olisi paljon parempaa. Kun ajattelemme vain itseämme ja omaa hyvinvointiamme, ei elämä voi olla hyvää.

Hiljaisuus on tila, jossa ihminen voi kuljeskella omassa syvyydessään. Voin olla yksin oman itseni kanssa ja tuntea, kuka olen. Olenko tyytyväinen siihen, mitä olen juuri nyt? Onko jotain sellaista, mitä minun täytyy tehdä voidakseni olla se, joka haluan olla? Olla yksin itsensä kanssa ja ajatella, mitä haluaa olla ja tehdä.

Tony Danza, I'd Like to Apologize to Every Teacher I Ever Had, 2012

Mielenkiintoinen kirja tunnetun amerikkalaisen näyttelijän ja TV-persoonan kokeilusta toimia kokonainen lukuvuosi  15-16 -vuotiaiden opettajana high schoolissa 2009-2010. Tony Danza oli suorittanut historian opintoja ennen kuin hän ajautui elokuva- ja tv-maailmaan, jossa menestyi. Danzan haave opettajan työstä nousi aika ajoin vaivaamaan hänen mieltään kesken show-bisneksen. Hän koki, että haluaisi tehdä jotain merkityksellistä, ”make a difference in the world”. Sopiva ajankohta haaveen toteuttamiseen löytyi, kun hän ajautui ammatillisesti umpikujaan ja avioliitto oli natisemassa. Hän tuli maininneeksi tutulle tv-tuottajalle suunnitelmastaan, ja niinpä hänelle ehdotettiin tosi-tv-sarjaa, johon hän suostuikin, koska sen myötä hän saisi asiansa esiin ja myös rahoitusta projekteilleen. Pitkän etsinnän jälkeen löytyi koulu, joka suostui yhteistyöhön, 3600 oppilaan Northeast High Philadelfiassa. Tuotantoyhtiö vetäytyi pois puolen vuoden jälkeen, koska Danza ei suostunut pyyntöihin lisätä tapahtumiin dramatiikkaa. Hän halusi näyttää koulumaailman todellisuuden sellaisena kuin se on ja tehdä työnsä opettajana oikeasti, ei näytellen. Hän jatkoi vuoden loppuun, kuten oli luvannut ja koki vain helpotusta, kun kamerat olivat poissa.

Esipuheessaan Danza kertoo, että hän halusi kirjoittaa kirjan, koska 7-osainen sarja Teach -  niin tositelevisiota kuin onkin - ei anna niin oikeaa kuvaa opettajan työstä kuin hän haluaisi.  Kirja hivelee opettajien itsetuntoa.  Danzalla on vain yksi ryhmä, 26 oppilasta, joille hän opettaa kirjallisuutta, kun yleensä opettajalla on noin 150 oppilasta, viisi ryhmää päivittäin. Lisäksi Danzalla on opetuksen ammattilainen luokan perällä apunaan. Silti hän on emotionaalisesti kovilla. Hän on täynnä hyvää tahtoa ja auttamisen halua, mutta saa monesti huomata, että karusta taustasta tulevat nuoret ovat hankalia autettavia. Innostuksensa vuoksi Danza eläytyy syvästi murrosikäisten ahdistuksiin ja viettää unettomia öitä.  Monesti hän myös liikuttuu kyyneliin oppilaidensa hyvistä suorituksista ja saadessaan heiltä tai koulun johdolta hyvää palautetta. Tämä on tuttua kaikille opettajille. Nyt kun olen ollut kolme vuotta vapaalla 36 vuotta kestäneestä opettajan työstä yläasteella, jota tein innolla, olen monesti hämmästellyt, miten jaksoinkin painaa vuodesta toiseen niin vaikeassa työssä. Danza puhuu aluksi itse liikaa ja mokaa monin tavoin, mikä on myös tuttua. Rehellinen epäonnistumisten ja itkukohtausten raportointi tekee kirjasta todella kiinnostavan lukea.

Amerikkalaisessa koulussa ja opettajan asemassa on paljon eroja suomalaiseen. Toiset asiat ovat paremmin, toiset huonommin.

Opettajien palkka on huono. Danza ihmettelee, miten se voi olla huonompi kuin putkimiehellä, kiinteistövälittäjällä ja myyntipäälliköllä. Tämä asia on samalla mallilla Suomessakin. Kummallinen asia on sen sijaan se, että opettajan eläke pienenee USA:ssa, jos jää töihin yli 55-vuotiaana. Mitä pitempään olet työssä sitä pienempi eläke. Valtio säästää, koska nuoret opettajat tulevat halvemmaksi. Kuitenkin kouluissa on paljon vanhoja, eläkkeeltäkin takaisin opettajan töihin palanneita, mistä voi päätellä, että se eläke ei ole suurimmillaankaan kummoinen. Itse en mitenkään jaksaisi palata siihen tunnemyrskyyn, mikä yläasteilla vallitsee.

Kouluissa on paljon toimintaa tuntien ulkopuolella. Opettajat ovat kiinni työssään myös iltaisin ja viikonloppuisin. Ihailtavaa! Paitsi oman koulun kulttuurikilpailuja, niin oppilaita kuljetetaan myös koulujen välisiin kilpailuihin, esim. runonlausunnassa ja väittelyssä. Opettajilla ja oppilailla on läheiset välit, vaikka opettajia puhutellaan muodollisemmin kuin Suomessa, Tony Danza on oppilaille Mr. Danza.

Valvonta on tiukkaa. Koulun apulaisjohtaja saattaa popsahtaa luokkaan milloin tahansa ja paheksua, jos toiminta ei näytä opetussuunnitelman mukaiselta. Opettajat pelkäävät vuosittaisia AYP-tasokokeita ( Adequate Yearly Progress), joiden perusteella koko henkilökunta saatetaan vaihtaa, ja koulu joutuu entistä tiukemman valvonnan ja konsultoinnin kohteeksi. Opettajan työ on siis hyvin epävarma posti, varsinkin aloittelevalle opettajalle. Danza pohtiikin aiheellisesti, että jokaisen opettajan pitäisi saada harjoitella ainakin kaksi vuotta ilman uhkaa. Olen täysin samaa mieltä. Mitähän minunkin työstäni vähän päälle parikymppisenä olisi tullut, jos kaiken muun vaikean lisäksi olisin pelännyt, että minua tarkkailevat teinien lisäksi myös kriittiset aikuiset erottaminen mielessään. 

Koulut ovat USA:ssa yleensä todella isoja. Northeast High on 3600 oppilaan koulu, jossa on oma poliisiasema. Se yläasteen koulu, jossa itse aloitin oli lähes tuhannen oppilaan koulu, siis suomalaisittain iso, mutta järjestys oli vakaa. Danzan koulussa on väkivaltaisia oppilaita, joita laitetaan käsirautoihin, ja opintoretkillä on oltava useita valvojia. Pienemmät ongelmat, huput, kännykät ja ipadit ovat yhteisiä läntisessä koulumaailmassa.

Opetus on amerikkalaiskoulussa monipuolista ja oppilaiden tekemiseen perustuvaa. Kirjallisuudessa on koko ajan menossa isoja projekteja ja kaikki historiallinen elävöitetään tuomalla nykyaikaan, esim. Shakespearen sonettien pohjalta laaditaan sonetteja nykynuoren elämästä. Opettaja valmistaa tuntejaan luovasti huolimatta valvonnan uhasta niskassaan. 

Alemman sosiaaliluokan vanhemmat eivät osallistu opettajien järjestämiin tapaamisiin  – niin kummassakohan maassa, Suomessa vai USA:ssa? Molemmissa. Meillä vain ei puhuta sosiaaliluokista. Jossain amerikkalaiskoulussa opettajat olivat ryhtyneet jopa tekemään lahjapaketteja vanhemmille houkutellessaan näitä tapaamisiin. Amerikassa rikkaammat perheet eivät edes laita lapsiaan näihin Northeasternin tapaisiin valtion highschooleihin vaan yksityiskouluihin.  Kunpa Suomessa ei mentäisi siihen suuntaan!

Rupesin googlailemaan, löytyisikö Teach-sarja. Löytyy. Aion katsoa sen eläytyen, mutta kriittisesti. Danza ymmärsi jälkikäteen, että hänelle oli järjestetty ansoja dramatiikan aikaansaamiseksi. Sitähän se tosi-tv kait on. 

Sarjan kuvausten jälkeen Danza teki paljon töitä koulumaailman hyväksi ja antoi lahjoituksia miljoonaomaisuudestaan. Hänellä oli myös suunnitelmissa pyrkiä pormestariksi, yhtenä agendanaan koulutuksen parantaminen USA:ssa.

Danza-tietoja etsiessäni, silmäni osui pikku uutiseen ”Actor Tony Danza Falls to his Death in New Zealand”.  Hän oli pudonnut 60 jalkaa joltain Kauri-kallioilta kesken kuvausten varhain tänä aamuna 23.6.2013.

Lyhyestä virsi kaunis!

Kirjoitin äskeisen blogikirjoitukseni tietoisesti lyhyeksi. Kävin nimittäin juuri eräässä keskusteluketjussa toivomassa pitkien ja perusteellisten kirja-arvioden oheen lyhyitä kirjoituksia. Jos tällaista toivoo, niin pitää itse yrittää mennä ainakin vähäsen siihen suuntaan, ainakin yhdessä postauksessa. Yleensä olen melko vuolassanainen.

Tavallisin blogikirjoituksen muoto tuntuisi olevan kirja-arvostelu, jossa on juonen kuvaus, pitkiä lainauksia teoksesta ja rakenteen sekä kielen tarkastelua, harvemmin kommentteja kirjan ulkoasusta.

Lukisin mielelläni erilaisia, luovia tekstejä.

Ehdotan seuraavia.

-kirjan ydinlause, vain se mikä pysähdytti

-kirje kirjailijalle tai kirjan henkilölle

-kirjan ulkoasun arviointi, kannen suunnittelija ja taittaja saavat harvemmin kiitosta

-adjektiivilista, joka kuvaa luettua teosta

-mitä kirja tuo mieleen omasta elämästä

-keskustelua television kirjallisuusohjelmista

. . .

Nyt jo loppui luovuus, mutta uskon, että sitä löytyy enemmän niissä, jotka käyvät tutkailemassa blogiani. 

Leena Krohn, Ihmisen vaatteissa

Onpas terveellistä katsella erilaisia ihmisen instituutteja ulkoapäin: messut, vankilat, eläinvankilat (=eläintarhat) lehdistö, sotiminen, kristinusko tiedonnälkä.

Taiteesta kirjassa on hieno luku ”Kapellimestari”, josta ote:

Kuitenkin kuvittelen, että ihmisten maailmassa on jotakin, joka ei vertailussa jää häpeään. Se löytyy sieltä, mikä on hyödyttömintä: lauluista ja musiikista, kirjoista, kuvista ja unelmista.

Ihmisen vaatteissa on kooltaan pieni, mutta sisällöltään suuri kirja. Lukujen nimetkin ovat kauniita: Lintu tutkii tieteitä, Lasia ja timanttia, Koti silmäterässä.

Minun kirjani on taskukirja, jonka kansi on tehty elokuvan markkinoimiseksi. Alkuperäinen kirjan kansi on kauniimpi. Kirjan pohjalta tehty elokuva on suunnattu lapsille, mutta kirja ei ole lastenkirja. Tai voihan se olla sitäkin, mutta aikuinen löytää siitä eri tasoja.

Kirjan viehättävät kuvat ovat tekijän.

John Maxwell Coetzee, Diary of a Bad Year

Vihdoin! Kyllä on houkuttanut ryhtyä mielipuuhaani kirjoittelemaan monta kertaa, mutta on ollut niin kiire tavaroiden setvimisessä, etten ole ehtinyt paljon muuta. Olin taas tyhjentämässä lapsuudenkotiani myyntiä varten. Kyllä sieltäkin löytyi monenlaista kiinnostavaa opusta, mutta ne olkoot.

 

Olen palannut uusintakierrokselle kaikkien aikojen rakkaimman kirjailijani Coetzeen pariin. 

Diary of a Bad Year on suomennettu sanatarkasti Huonon vuoden päiväkirja. Kirjassa on hieno kieli – kuten Coetzeella aina – mielenkiintoisia kyseenalaistuksia ja ideoita sekä erityinen rakenne.

Sivut on jaettu kirjaimellisesti viivalla kahteen tai kolmeen osaan. Sivujen yläosat koostuvat artikkeleista, kolumneista ja esseistä, joita arvostettu, vanha etelä-afrikkalainen kirjailija kirjoittaa ”Strong Opinions”-nimiseen teokseen yhdessä viiden muun eri maista kotoisin olevan kirjailijan kanssa. Noin puolivälissä kirjaa yläosan tekstit alkavat kulkea nimellä ”Soft Opinions”, ja niiden teksti muuttuu kyselevämmäksi ja luovemmaksi.

Sivujen alaosassa kulkee päiväkirjamainen osuus. Alkuun se on vain kirjailijan itsensä, Señor C:n kertomus rakastumisestaan häntä eroottisesti kiinnostavaan naapuriin, nuoreen Anyaan, jonka hän palkkaa sihteerikseen saadakseen nauttia aistillisista mielikuvistaan, mutta pian sivulle ilmestyy myös Anyan tarina, ja kohta myös kolmas näkökulma, Anyan yksioikoisen poikaystävän Alanin tulkinta vanhan miehen aikeista. 
Sivulla on siis ensin kirjailijan työtekstiä, sitten keskellä hänen päiväkirjansa ja sen alapuolella vielä yhden tai kahden muun henkilön päiväkirjamerkintöjä samoista tapahtumista. 

Pieni näyte Coetzeen loistavasta tyylistä:
When I am not carrying laundry baskets I am his segretaria, part-time. Also, now and again, his house-help. At first I was just supposed to be his segretaria, his secret aria, his scary fairy, in fact not even that, just his typist, his tipitista, his clackadackia.
Tässä tekstinpätkässä on mitä hienoin rytmi. Olen lukenut sen niin moneen kertaan ääneen, että muistan jo ulkoa. Silti joka kerta lukiessa käsivarsien iho nousee kananlihalle. 

Vanha mies on suloisesti rakastunut filippiiniläiseen apulaiseensa (his little Filipina), mutta hänen ikänsä ja sairautensa vuoksi tällä rakkaudella ei ole mitään mahdollisuutta toteutua. Anya tajuaa tilanteen, keimailee ja nauttii siitä, että saa olla vanhan, hienostuneen miehen haaveilun ja himon kohde.

Älylliset pohdinnat ylinnä ja niiden alla viettimaailma. Aivojen rakenne? 

Romaanin rakenne on myös hyvin musikaalinen sisältäen tihentymiä ja suvantoja. Eräässä esseessä Coetzee mainitsee Sibeliuksen suurimpana kaikista säveltäjistä.

Esseet, varsinkin ne pehmeämmät, antavat paljon ajattelemisen aihetta. Kirjailija pohtii terrorismia, kansallista häpeää, eläinten teurastamista, kilpailua, anteeksipyytämistä, eroottista elämää, sääliä.

Jos ei ole lukenut Coetzeetä aiemmin, ei ehkä kannata aloittaa tästä kirjasta vaan jostakin hänen varhaisemmista yhteiskunnallisista romaaneistaan. Maan sydämessä (In the Heart of the Country) on unputdownable ja must-read, kuten englanninkielessä osuvasti kutsutaan koukuttavaa lukemista. Se on myös kirja, joka jää pyörimään mieleen joksikin aikaa.  Taidan lukea senkin uudestaan. Kun lukee vanhaa, hyväksi havaitsemaansa, tietää ainakin, ettei tarvitse pettyä. 

Coetzee on ensimmäinen kirjailija, joka on saanut Booker-palkinnon kahdesti. Hän sai Nobelin palkinnon vuonna 2003. Se on vieläkin katsottavissa Googlessa.  Coetzeellä on puheessaan sama kaunis rytmi kuin kirjoituksessaan  –  myös valmistamattomassa puheessa, minkä olen todennut harvinaisessa Ruotsin Tv:n hänestä tekemässä haastattelussa, joka tuli pian Nobel-palkinnon myöntämisen jälkeen.

Kysymys pohdittavaksi: Miten lukija valitsee mielikirjailijansa? Minulla sanoi ”click” heti, kun luin ensimmäisen coetzeeni joskus nuorena. Sen jälkeen rakkaus on vain lisääntynyt kirja kirjalta. Minua viehättää erityisesti Coetzeen ehdottomuus ja hyveellisyys. Hän on mm. sanonut muutostaan Australiaan, ettei hänellä siirtomaavalloittajien jälkeläisenä ole oikeutta asua Etelä-Afrikassa. Syyllisyys-teema onkin paljon esillä hänen tuotannossaan.

Kirjallisuustapahtumissa on kivaa!

Taas on yksi kirjallisuustapahtuma takana. Dekkaripäivien toisen päivän anti oli yhtä hyvä kuin ensimmäisen. Nyt oli esillä myös positiivinen ahneus: ahneus hyvän tekemiseen, kauneuden vaalimiseen ja tasokkaan elämän tuottamiseen sekä itselle että toisille.

 

Kirjailija Marjo Niemi otti ahneuden esille hengissä pysymisen metodina, joka näkyy vauvoilla, kun he alkavat heti synnyttyään ahnaana hamuta kaikkea suullaan.  Vähätellyille ja alistetuille ahneuden salliminen saattaa olla voimaannuttava asia: sinä saat vaatia, sinä olet oikeutettu siihen mikä sinulle kuuluu. 

Aalto-yliopiston taloustieteen professori Matti Pohjola selitti talouselämän lakeja ja näki pankki- ja yritysmaailmassa itse asiassa hyvin vähän negatiivista ahneutta.  Ahneutta on hänestä vain äärimmilleen viety oman edun tavoittelu. Hänen jälkeensä puhunut dekkarikirjailija ja rikostoimittaja Jarkko Sipilä taas sanoi suoraan, että markkinavoimat = ahneus.

Koen suurta yhteenkuuluvaisuuden tuntua kirjallisuustapahtumissa. Olen virkeä ja onnellinen ja tunnen olevani omieni joukossa. Kuulostaa hassun juhlavalta, mutta en osaa sitä muutenkaan sanoa. Sama tunne kuin miehelläni jalkapallokatsomossa. (Hänkin harrastaa kyllä myös kirjallisuutta, mutta ei seminaareja.) Bongasin taas monta innostunutta naamaa muista vastaavista tilaisuuksista. 

 

Suosikkini kulttuuri- ja kirjallisuustapahtumissa ovat Kuhmon Ihminen ja Kosmos maaliskuussa ja Joensuun Kirjallisuustapahtuma syyskuussa.

Joensuun tapahtuma on eloisa ja keskusteleva.  Se on kolmipäiväinen kuten Kuhmon Kosmoskin. Joensuussa on ollut aiheina mm. Tosi, Kaunis, Tyhjä, Nauru ja Minä. 

Kuhmon Kosmos tarkoittaa siirtymistä täydelliseen kauneuteen. Ensinnäkin paikkana on Kuhmo-talo, jonka kahviosta aukeaa maisema kimalteleville hangille ja jonka Lentua-sali on kuin taivaan esikartano, tuntemistani musiikkisaleista kaunein, vaaleaa puuta, katossa tähtitaivas. Tapahtumassa on levollisten alustusten ja keskustelujen ohessa ihanaa kamarimusiikkia, joka virittää odottamaan taas ja taas uutta pohdiskeltavaa.  Kuhmon aiheina on ollut mm. Luontosuhde, Muutos ja sopeutuminen ja Identiteetin ulottuvuudet.  Olen pitänyt näistä seminaareista erityisesti nyt, kun en enää asu Kuhmossa.  Pitkä menomatka junassa on virittäytymistä tulevaan ja paluumatka kuullun ja nähdyn sulattelua.  Sekä Kuhmossa että Joensuussa tapaan myös lukevia ystäviä. Reissuissa on siis moninkertaista mielihyvää. 

On varmasti paljon muitakin kirjaväen tapaamisfoorumeja. Vinkatkaa!