Vanha kirja kertoo - ja miten paljon nyt onkaan paremmin!

Tein löydön ostoskeskuksen pop-up antiikkikaupasta. Arkkiatri, lastentautiopin professori Arvo Ylpön toimittama Auringonpojan terveysaapinen ilmestyi alunperin vuonna 1925. Tämä ostamani on sen näköispainos vuodelta 1987, jolloin Arvo Ylppö täytti 100 vuotta. Juhlakirja siis.

Kirjan takakannella on Ylpön juhlapainokseen laatima teksti kirjan synnystä. Hän toteaa, että tietää kuvan ja riimityksen auttavan oppimisessa ja siksi tätä menetelmää käytettiin myös tässä kirjassa, joka sisältää neuvoja päivittäin toistuvissa terveydenhoidollisissa ja kasvatuksellisissa asioissa.
Hän kokosi Auringonpojan terveysaapisen yhdessä kuvataiteilija Rudolf Koivun ja serkkunsa, suomenkielen professori Heikki Ojansuun kanssa. En ymmärrä, miksi näiden miesten nimet eivät ole kannessa. Ensimmäisellä sisälehdellä lukee 'Toimittanut Arvo Ylppö, kuvittanut R. Koivu' ja vasta toisella 'Säkeet sommitellut Heikki Ojansuu'. 

Ylppö toteaa myös, että vuonna 1925 aika ja tavat olivat toiset kuin 80-luvun lopussa eikä hän enää käyttäisi kasvatuskeinona "vihtaa viidakosta", vaan luottaisi lapsen ohjaamiseen sanojen ja esimerkin avulla.

Paljon muutakin on muuttunut kuin "lapsen oman tahdon harjoitteluvaiheen" ymmärtäminen. Tämän termin ystäväni, lastenneuvolassa työskennellyt terveydenhoitaja, opetti minulle, kun käytin sanaa uhmaikä. 
Ennen lapsista piiskattiin pois "vanhaa aatamia". Vanhan Testamentin Aadam ei totellut, vaan söi kielletyn omenan ja huonosti kävi. Hyvin monessa näistä aakkosrunoista on kyseessä juuri totteleminen. Jos syö kiltisti mitä syötetään ja juo mitä juotetaan, niin joulupukki tuo parhaat lahjat. 

Jos tulitikut kiehtovat, niin 'tukkapölly tulee tuima'.  
Ennen lapsia oli paljon perheissä ja vanhemmat kiinni töissä. Yksiviivaisempi suhtautuminen oli olosuhteista johtuvaa. Aina ei voitu olla vahtimassa, jospa muisto tukistamisesta auttaisi.
Nukkumaanmenon piti sujua vaivattomasti, ilman nykylapsille tyypillistä iltavenkoilua, kun ei haluta päästää irti päivästä, on jano ja ei nukuta ja halutaan tulla viettämään iltaa aikuisten kanssa.
Öisin nukkuu lapset kiltit, 
pitää päällään peitot, viltit.
Sijaansa ei kasta kuinkaan, 
eikä itke, huuda suinkaan.

Koskettavaa on lukea näistä runoista se, miten vaarallista on ollut sairastua tavalliseen flunssaan. Peitot tiiviisti päällä ja erään runon painottama jalkojen kuivana pitäminen viittaavat tähän. Samoin U-runon varoittelu.

Jos kaikesta varomisesta huolimatta sairastui, niin paras lääke oli vuodelepo. Muuta ei ollut. Tässä on tapahtunut iso muutos. Sairaaloissakaan ei paljon makuuteta, antibiooteilla kuntoon, ylös, ulos ja liikkeelle.

Yllä olevan runon loppuosan olen kuullut aiemmin. Sitä on käytetty, kun lapsille on pitänyt antaa pahanmakuisia lääkkeitä. Nykyään antibiootitkin ovat karkin makuisia, lasta ei tarvitse houkutella runolla. 

Riisitauti on ollut ennen Suomessa yleinen D-vitamiinin puutostauti. O-kirjainrunossa haukataan omenaa, niin että sääret oikenevat ja posket punertuvat. Kuvan kalpealla lapsella on länkisääret. Hedelmät olivat talvella kalliita ylellisyystuotteita, jos niitä jostain sai. Minunkin, vuonna 1950 syntyneen, ikätovereissa on vielä niitä, joilla riisitauti näkyy luuston epämuodostumina.  
Kesällä D-vitamiinia saa auringosta. Auringon vaaroista ei ennen tiedetty mitään. Moni poikalapsi poltti itsensä ollessaan koko kesän ilman paitaa ja sai melanooman alun, joka aktualisoitui aikuisena. Ison perheen pyykki tehtiin käsin, kesällä oli sen suhteen helpompaa.

Vierasperäiset kirjaimet B, C, D, W, X, Z, ja Å puuttuvat kirjasta. Tämäkin kertoo ajastaan. Nykyään olisi helppo "sommitella säkeitä" näillekin, onhan meillä käytössä English!

Näitä lukiessa ihmettelin taas kerran sitä, että en ole koskaan lapsuudessani saanut minkäänlaista ruumiillista kuritusta, en piiskoja, tukisteluja enkä luunappeja. Tiesin kyllä, mitä ne olivat, olin kuullut juttuja, mutta omat vanhempani eivät näihin keinoihin turvautuneet eivätkä myöskään 1800-luvun puolella syntyneet isovanhemmat, jotka asuivat samassa taloudessa. 
En usko heidän olleen aikansa kasvatusguruja valistuneempia, päinvastoin. He pitivät varmaan Ylpön ohjeita "herrojen hömpötyksenä". Äiti ei myöskään imettänyt pikkusisariani kellon mukaan, kuten ohjattiin, vaan vähän väliä. Itse muistan nukuttaneeni vauvasiskoani vieressäni niin, että annoin hänen kieputtaa hiuksiani sormensa ympärille, kunnes vaipui uneen. Auts, se sattui, mutta ei tullut mieleenkään keskeyttää häntä, osaksi siksi, että toimenpide olisi kestänyt pitempään ja osaksi siksi, että noudatin kotini lempeää kasvatusmallia. 

Mietityttäviä tekstejä, isänpäivän ajatuksia

Osmo Rauhalan näyttelystä Järjestyksen kuvat
Kouvolan Taidemuseossa

Ei raja ole kuivaa nahkaa. 
Se on ihmisen elävä iho.
Iho ihoa vasten elävät naapurit, tahtoivat tai eivät.

Se erottaa, se yhdistää, raja.
Sen yli kulkevat
pelon ja vihan aallot.
Sen poikki kulkevat kauppatiet ja lähettiläät, 
ruhtinaiden sanat. Sen läpi
kaukana mahtisanojen saattueista
kulkee kevyt äänetön askel, 
rajoista piittaamaton. Lempeys, metsän eläin. 

Yllä oleva runo on osa Lassi Nummen Linnakronikkaa kokoelmasta Linna vedessä. Erik Akselinpoika Tott rakennuttaa Olavinlinnaa ja perustelee sen tarpeellisuutta Savon naiselle. Hän sanoo, että raja on muokatulle nahalle eli pergamentille muokattu juova ja linna välttämätön sen suojelemiseksi. Linna on hänen kivinen tarunsa ja unensa. 
Savon nainen vastaa 'Armolle ja Herralle' tällä runollaan, joka on minusta huikean hieno. Hän ei olisi halunnut taruja kiveen ja rautaan. Sanat olisivat riittäneet hänelle. 

Rajan käsite. Luonnolliset rajat, rajapyykit ja rajajoet, muurit ja piikkilangat. Näkymättömät rajat. Ihmisen rajat, ihminen joka ei tunne rajojaan, reviiriään vahtiva ihminen, rajaton ihminen. Rajoittaa, estää, suojata. Pysy nahoissasi, älä ylitä rajojasi, väritä rajojen sisältä! Jotain rajaa.

Eräs Googlen vaihtuvia aloituskuvia koneellani

Toinen lainaukseni on rouva Jenni Haukion puheesta Eläinsuojelugaalassa, jossa hän sai Kiitos Eläimiltä -palkinnon. Haukio puhui tuotantoeläinten olosuhteiden ja hyvän kohtelun puolesta ja lainasi amerikkalaiskirjailija Henry Bestonin sanoja sadan vuoden takaa.

Tarvitsemme uuden, viisaamman käsityksen eläimistä, sillä eläimiä ei tule arvioida ihmisten mittapuulla. Vanhemmassa ja eheämmässä maailmassa kuin omamme ne liikkuivat valmiina ja täydellisinä, siunattuina herkillä aisteilla, jotka me olemme menettäneet tai jollaisia meillä ei ole koskaan ollutkaan. Ne kuulivat ääniä, joita me emme saa kuulla milloinkaan. Ne eivät ole veljiämme, ne eivät ole käskyläisiämme, ne ovat toisia kansoja, jotka ovat jääneet kanssamme elämään ja ajan verkkoon. 

Ne ovat toisia kansoja...
Olemmeko me ymmärtäneet kaiken väärin, kun olemme perustaneet tehokanaloita ja suursikaloita? 
Kunpa osaisi aistia hetken kuin eläin, elää leijonan elämää. Miten vähän me tunnemmekaan eläimiä. 
Ajan verkko... Miten pieni oma elämä onkaan maailmankaikkeuden mittakaavassa, kosmisessa äärettömyydessä.

Nämä kaksi lainaamaani tekstiä ovat molemmat kauniita ja niissä on jotain hyvin tunneälyistä. 
Jään miettimään. Miettikää tekin. 

Toivotan vielä hyvää isänpäivän iltaa. Oma isäni kuoli kuusi vuotta sitten, joten meillä on juhlittu isinä vain miestäni ja poikiani. Tulimme isovanhemmiksi vähän päälle viisikymppisinä. Meistä oli hienoa, jotenkin velmua myös, tulla niin nuorina Mummiksi ja Vaariksi. Koimme nämä nimet heti tärkeinä arvoniminä. 

Kuuntelin lounasta kokatessani isänpäiväiskelmiä. Voi voi sitä melankoliaa. Ole poikani parempi kuin minä luuserimies, viikonloppuisän kaihoa ja isä, joka katuu sitä, että ei ollut mukana lapsensa elämässä. Kauheaa räytymistä. Ja sitten vastapainoksi sellaisia joissa isyys on joku vitsi, nainen sai nalkkiin. Pitäisköhän noita lauluja päivittää. 

Zoe Foster, Petri Pietiläinen, Juha Metso, Peilissä näin naisen

Peilissä näin naisen on Zoe Fosterin tarina. 
Zoe oli vielä viisi vuotta sitten Alexander. Hän on käynyt läpi vaikean elämänvaiheen, jossa taistelivat hänen julkinen miesminänsä ja pitkän piilottelun jälkeen pintaan noussut hänen fantasioidensa naisminä. Muutos oli pelottava ja tuskallinen niin sukupuolensa korjaajalle kuin hänen läheisilleenkin. Siihen kuului masennusta, itsemurhayrityksiä ja vaikea ero avioliitosta.

Tietokirjailija Petri Pietiläinen oli kirjoittamassa Naisten maailmanhistoriaa (ei vielä julkaistu), kun hänelle tarjoutui tilaisuus Zoe Fosterin tarinan kirjoittamiseen. Hän kertoo esipuheessa törmänneensä omassa henkilökohtaisessakin elämässään sukupuolen moninaisuuteen, mikä innoitti häntä lisää yhteistyöhön Zoe Fosterin kanssa. Tästä alkoivat tapaamiset Fosterin kotikaupungissa Porvoossa ja Pietiläisen kotimaisemissa Kotkassa.
Pietiläisen kuvaamien tapahtumien ja niiden väliin sijoitettujen tietosivujen ohessa on Zoe Fosterin omaa kertomusta, joka kulkee tekstissä nimellä Zoen iltaista monologia.

Kotkalainen valokuvaaja Juha Metso on ottanut kirjan upeat kuvat. Osa niistä on taidekuvia, rohkeitakin, mutta ehdottoman hyvällä maulla toteutettuja ja osa sanomalehtikuvan tyyppisiä kuvia Zoesta kirpputorilla valitsemassa vaatteita tai marketissa nuuhkimassa hedelmiä. Mieshormonin blokkaus ja naishormonilisä terästivät Zoe Fosterin aisteja, värit kirkastuivat ja haju-, maku- ja tuntoaisti voimistuivat. Mielenkiintoista - minä olen aina ihmetellyt, miten mieheni ei reagoi tuoksuihin ja hajuihin kuten minä.

Kirjan ulkoasu on erittäin tyylikäs, taidekirjamainen. Isot koko sivun tai koko aukeaman kuvat ja vaalean lilat tietosivut rytmittävät henkilökuvaa kokoavaa tekstiä. 

Jos ihminen pakotetaan muistamaan, kertomaan oma tarinansa, hän kokoaa sen palasista. Hän valitsee mitä kertoo, miten kertoo ja miksi kertoo. Kun Zoe kutoo tarinansa lankoja uudelleen ja uudelleen eri tilanteissa kuten sängyllään tai ruokapöytänsä ääressä, valokuvasessioissa, kävelyllä talvisen Porvoon kaduilla, ruokakaupassa, uuden viljelypalstan vieressä, ravintolassa, kahvilassa ja kaikissa muissa paikoissa, hän laittaa tarinaan sävyjä vaihtelevasti. Paikat ja kertomishetkessä syntyvät tuntemukset värittävät kertomuksen surulliseksi, iloiseksi, vihaiseksi, petolliseksi, tulenpalavaksi, rakastuneeksi ja mitä tunteita kielen päälle sattuukaan asettumaan.

Ylläoleva sitaatti on mielestäni erittäin hyvä kuvaus elämäkerran rakentumisesta. Itsestään tai toisesta voi kirjoittaa selviämistarinan, itkuvirren, farssin, sankaritarinan, uhriutumistarinan, faktapohjaisen raportin tai ihan mitä vain. Sama elämä voi vääntyä moneksi, ihan miten sitä katsoo.
Pietiläinen on onnistunut kirjoittamaan ehjän ja kiinnostavan henkilökuvan Zoe Fosterista alkaen hänen elämästään Englannissa Itä-Devonissa, ensin hieman erikoisena Ally-poikana ja sitten homoksi epäiltynä Alexina tehtaalla ja töissä maatilalla, jossa hän sormet mullassa saattoi unohtaa ongelmansa, samoin kuin yksinäisillä pyöräretkillään. Avioliitto ja muutto uuteen ympäristöön särkivät tutun kuvion ja räjähdys oli väistämätön. 
Nyt Zoe haluaa jättää pois sanan trans ja olla nainen naisten joukossa. Sukupuoli on korjattu, seksuaalisuuskin löytymässä.
Yksi asia, mitä Pietiläinen selventää on se, että sukupuolen korjaus ei kerro mitään ihmisen seksuaalisuudesta. Transnainen tai -mies voi olla hetero, homo, biseksuaali tai aseksuaali. Korjausvaiheessa seksuaalisuus jää usein syrjään, koska itse prosessi vie energiaa, hormonit ovat sekaisin ja keskeneräisyys saa eristymään. Monille transihmislle käy myös niin, että mitään uutta seksielämää ei koskaan tulekaan, seksuaalisuus lukkiutuu ja tulee vain transihmisyys. 

Me tunnemme Zoe Fosterin tarinan hänen ex-vaimonsa Selja Ahavan romaanista Ennen kuin mieheni katoaa. Kirjoitin siitä taannoin ja kommenttiketju yllätti minut hyökkäävyydellään. Siellä useampi kommentoija halusi kieltää kirjailijalta oikeuden kuvata omaa kriisiään, joka on yleinen transihmisten läheisillä. Oltiin myös sitä mieltä, että olisi väärin sanoa, että mies katoaa, ja että ei kukaan muu kuin transsukupuoliset itse saisi kirjoittaa mitään transihmisistä.
No, nyt Zoe Foster kertoo, Pietiläisen ja Metson kautta, miten hänessä eli kaksi minää ja kun naisminä puski esiin, niin se työnsi miehen taka-alalle. Alex sai väistyä.
Foster sanoo, että inhoaa sitä, miten ihmiset ovat ylevöittäneet häntä.

En minä ole mitenkään viaton tässä kaikessa. Monet tyrkyttävät sitä viattomuuta minulle, mutta haluan protestoida, ettei se niin ole. Zoe on laskelmoiva ja esittää asioita siten, että saan paljon enemmän sympatiaa kuin ansaitsen. Pitäisikö minun kirkua vasten kasvoja ja korvia niille ihmisille, jotka käyttäytyvät minua kohtaan tuolla tavalla. Liiallista sympatiaa, suorastaan sääliä. Heidän käyttäytymisensä on loukkaus älyäni kohtaan.
Tämä on ote eräästä Zoen (Alexista Zoeksiksi liukuneen henkilön) iltaisesta monologista, jossa hän pohtii, miten on jo tuntenut saavansa ymmärrystä ja anteeksiantoa ex-vaimonsa taholta ja miten hänen on tärkeää käsitellä sitä kiukkua, jota tunsi vaimon suhtautumisesta hänen avautumiseensa. 
Hän ymmärtää myös, että hänen olisi pitänyt kertoa  salaisuudestaan harkitummin. Hän ei vain pystynyt siihen. Ei ollut viisasta purskauttaa kerralla ulos koko salattua minäänsä ja valmista suunnitelmaa transhoidoista kymmenen yhteisen vuoden jälkeen.
Kukaan ei koskaan tuntenut minua, en antanut kenenkään tuntea minua. Ymmärrän hyvin, miten loukkaavalta tämä tuntuu entisestä vaimostani.

Kaksoishahmoisuuden vuoksi  transihmisiä diagnosoidaan usein skitsofreenikoiksi tai monipersoonallisuuhäiriöisiksi, mikä joskus onkin totta.
Transihmisellä on lopun elämäänsä muistoja elämästä toisessa sukupuolessa, on valokuva-albumit, koulukaverit, omat lapset, tavat ja tottumukset. Ei kukaan voi aloittaa elämäänsä tyhjästä paitsi muistinsa menettänyt. Kuitenkin kaikki muuttuu perustavanlaatuisesti.
Lapsilleen Zoe on edelleen Daddy. Diddy-ehdotus ei mennyt läpi. 

Alexander Foster oli jo rakentanut itselleen elämän, jossa pärjäsi. Sitten hän rakastui ja ajatteli, että rakkaus naiseen saa hänet unohtamaan oman halunsa olla nainen.
Hänen oli kuitenkin vaikeaa esiintyä vaimonsa komeana kauluspaitamiehenä, ja olla sosiaalinen, mitä hän ei ollut koskaan ollut. Hän alkoi saada raivokohtauksia ja vetäytyä omaan fantasiamaailmaansa.
Kun vaimo lopulta sai Alexin terapeutille epäillen jopa lapsuudenaikaista hyväksikäyttöä, tämä hämäsi terapeuttiaan valhetarinoilla ja mitättömillä arkihuolilla, mutta terapeutti palasi sitkeästi samaan kysymykseen "Mikä mieltäsi todella painaa?". Kun Alex vihdoin kertoi totuuden, ensimmäisen kerran  elämässään, siitä ei ollut enää takaisin menoa. 
Mikä häntä oli pidätellyt siihen asti? No, mikä nyt yleensä pidättelee järjestämästä maanjäristystä kotonaan, halu välttää konflikteja, halu miellyttää, halu säilyttää edes se hyvä, mikä nyt on, kun tulevaisuudesta ei ole mitään taetta.

Sukupuolen korjaaminen on tietenkin paljon helpompaa, jos se tapahtuu varhaisemmin, ennen kuin ihminen on turhaan yrittänyt olla enemmistöön kuuluva ja enemmistön hyväksymä ja perustaa perheen. Siksi on tärkeää, että arvostamme kirjoa sukupuolisuudessa, kuten muussakin ihmisyydessä. Tämän moninaisuudenn ymmärtämiseen ja ymmärryksen eteenpäin viemiseen elämäkerta-tietokirja Peilissä näin naisen on myös oivallinen teos. 
Se näyttää selkeästi, että elämänvalhe kannattaa purkaa, että voisi elää. 

Kirjan tekijät

Kiitos kansalaisopisto!

Olen koko opiskeluaikojen jälkeisen elämäni käynyt kansalaisopiston kursseilla, yleensä liikuntakursseilla ja elokuvakerhoissa, eläkkeelle jäätyäni myös muutamalla kirjoituskurssilla.

Aikuisopistot ovat monelle varsinkin pimeänä vuodenaikana todellinen henkireikä. Pilateskaverini sanoi, että hän ei olisi elossa ilman järjestettyä liikuntaa.

Suomessa aikuisopiskelu on ollut aina suosittua. Ensimmäinen työväenopisto perustettiin Tampereelle 120 vuotta sitten. Nyt eri tavoin nimettyjä opistoja on 181 ja opiskelijoita niissä on vuosittain noin 650 000. Eniten järjestetään edelleen kädentaitokursseja, mutta niiden luonne on muuttunut koruompelusta käytännönläheisempään suuntaan, huonekalujen verhoiluun, pastan kokkaamiseen ja tuhkauurnan valmistamiseen. 
Opistot ottavat vastaan toivomuksia ja järjestävät uusia kursseja mahdollisuuksien mukaan. Eräässä opistossa järjestettiin taannoin lukiolaisille perinnepukujen kurssi vanhojen tansseja varten. Pojatkin valmistivat itselleen puvun hienoine liiveineen. Silloin näihin tansseihin ei vielä pukeuduttu iltapukuihin amerikkalaisen prom-juhlan tapaan kuten nykyään, vaan vintagetyyliin.

Alkukuva on Kouvolan Kansalaisopiston ja Kymenlaaskon opiston yhteisesitteestä, joka toimii kääntökirjan tavoin. Toisella puolen on satavuotiaan Kouvolan kansalaisopiston esite mottonaan Näkökulmia elämään! ja kääntöpuolella Kymenlaakson opiston Tunne itsesi! -kurssitarjonta. Käyn Kouvolassa pilateksessa ja Inkeroisissa vesijumpassa. Tässä meillä Myllykoskella osallistun luovan kirjoittamisen kurssille.
Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun saan osallistua halvalla tasokkaaseen harrastustoimintaan. 
Opistojen toimintahan on säädetty laissa, ja ne saavat valtiolta rahaa. Kurssimaksuilla (noin 50 euroa/lukukausi) ei voisi mitenkään järjestää tällaista opetusta.

Kun ryhdyin muistelemaan opistokurssejani, niin muistini kätköistä nousi myös hauska muisto itsestäni kurssien vetäjänä Tuupovaaran kansalaisopistossa. Haimme mieheni kanssa yhteisen elämämme alussa kielten opettajiksi Tuupovaaraan, koska siellä oli meille vuorovuosin töitä ja työsuhdeasunto sekä läheisessä kaupungissa auskultointimahdollisuus. Toisen työssä ollessa toinen saattoi auskultoida eli pätevöityä Joensuun yliopistossa. 
Pian muuttomme jälkeen pari kyläläistä tuli käymään ja kysymään meitä opettajiksi iltakursseille: "Voipiko se nuoripari vetää meille noita kursseja kun ryhmät on koossa, mutta opettajat puuttuu? Ei nyt ole kyllä rehtoriakaan, tulee sitten kun ehtii, mutta näihin aikoihin on aina alotettu." No, mehän ryhdyimme päivätyön jälkeen opettamaan opistossa kieliä ja liikuntaa. Työtodistuksenikin on vielä tallella. Siinä lukee, että olen opettanut 1975 -76 naisten liikuntaa yhteensä 48 tuntia ja englannin kielen alkeita yhteensä 52 tuntia ja seuraavana vuonna vielä englantia. Silloin syntyi syksyllä esikoisemme, joten ymmärsin jättää liikunnan opettamisen. 
Enhän minä mitään liikuntatunnin vetämisestä ymmärtänyt, muistelin vain mitä yliopiston jytäjumpissa oli tehty. Nuoruus ja (uhka)rohkeus.
Kesällä olin ihan pöllämystynyt, kun kaikki loppui, auskultointi ja iltatyöt. Opiskelijana olin ollut aina kesätöissä, Niinpä nytkin poljin kunnantalolle ja kysyin, olisiko heillä minulle kesätöitä. Ei tietenkään ollut, sain jäädä lomalle ja hellimään kasvavaa vatsakumpuani. 
Ai niin, miten se palkkaus, kun olimme tehneet viikkoja töitä ilman lupaa? Oltiin jo pitkällä lokakuussa, kun ovikello soi ja uusi rehtori tuli kyselemään, olemmeko pitäneet kirjaa omin päin aloittamistamme tunneista. Olimmehan me ja jopa osallistumislistaa. Palkka tuli. 

Mitenkäs siellä lukijapäässä? Osallistutko mihinkään opistojen kursseille, käytkö yksityisillä kuntosaleilla vai harrastatko itseksesi?
Harrastatko ylipäänsä muuta kuin lukemista? Se on tietty se rakkain, mutta lukukunnon säilyttämiseksi on ainakin vanhemmiten pakko vähän liikkuakin. 

Mitä jäi mieleen kirjamessuilta

Tämä kuva on hotellin hissin seinästä. Radisson Blu Aleksanteri on tapetoinut hissinsä tyylikkäällä kirjatapetilla, joten oikean yöpymispaikan valitsimme messureissulle. Kun messuhallissa katselin toinen toistaan koreampia kirjarivejä, tämä puuteriin vivahtava valkea tapetti alkoi viehättää kovasti. 

Aloitin kirjamessuohjelmien seuraamiseni toimittaja Kari Lumikeron haastattelusta. Lumikerolta on juuri ilmestynyt muistelmamateos Uutismies. Toimittajan työ on muuttunut hurjasti seitsenkymppisen Lumikeron uran alkuvuosista tähän päivään. Kun hän ensimmäisiä uutislähetyksiä tehdessään kantoi 12-kiloista nauhuria, mukanaan teknikko ja kuvaaja eikä päässyt itse  mukaan nauhojen  leikkaamiseen, niin nykyään hän tekee kaiken työn itsenäisesti kännykkäpuhelimella. 

Helppo, kaikkien hallittavissa oleva tekniikka on tuonut uutistoimittajien työhön myös sen ikävän puolen, että he joutuvat korjaamaan erinäisillä somealustoilla julkaistua tahallisesti tuotettua väärää tietoa. Juuri väärän tiedon levittäjien vuoksi ammattitaitoinen journalismi onkin nykyään tärkeämpää kuin koskaan.

Myös ammattitoimittajat alistetaan monissa jyrkän kontrollin yhteiskunnissa palvelemaan valtiota, tästä kertoo tämän illan Docventures-elokuva Our New President. 

En ymmärrä, miten kukaan edes voi toimia journalistina, jos ei saa pitää kiinni toimittajan etiikasta ja kertoa totuutta, olkoon se ruma tai kaunis. 
Millaista mahtaa olla toimittajien koulutus niissä maissa, joissa median tärkein tehtävä on julistaa rakkautta valtiota kohtaan?

Messukaverini Unto ja minä hajaannuimme hyvin pian eri tahoille. Hän oli lähes koko ajan yläkerran suljetussa tilassa kuuntelemassa historialuentoja, minä taas puikkelehdin messuhallia nurkasta nurkkaan. Tiedetorilla olin useamman kerran. 

Eräässä keskustelussa kysyttiin, mihin menet kirjallisuus. Riikka Pelo esitti ja toivoi, että yksilöön keskittyvästä aletaan siirtyä enemmän yhteiseen. Ihmisellä on kyky rakentaa ja kuvitella asioita, joten oma elämänpiiri ei voi olla ainoa, mistä kirjoittaa. Hän toivoi utopioita dystopioiden rinnalle. 

Juha Siro mainitsi, että hyvä kirjoittaja kirjoittaa ikuisuutta varten, tällainen on mm. juuri Nobelin palkinnon saanut Olga Tokarczuk. 

Molemmille keskustelijoille kieli on kirjallisuudessa tärkein.  

Autofiktio on ollut pitkään vallitsevana trendinä, samoin romaanin liukuminen esseen suuntaan. 

Tällaisen tyylin arvostus tuli hyvin ilmi erään haastattelijan yhteenvedossa. Hänellä oli haastateltavana kaksi nuorta kirjailijaa. Toinen kirjailijoista, Aino Vähäpesola, on luonut romaaniinsa Onnenkissa autofiktiopersoonan (esseepersoonan, alter egon ja mitä näitä termejä nyt onkaan) ja lähtenyt rakentamaan romaania esseestä, kun taas toinen, Anssi Hemmilä, on kirjoittanut Ilosaari-romaanissaan fiktiivisesti kolmesta kaveruksesta, joista yhdessä hän kysyttäessä löysi omia piirteitään. Haastattelija tiivisti niin, että Onnenkissa on romaanin ja esseen seos ja Ilosaari perinteisempi vanhan tyylin romaani. Hemminki totesi, että hän luuli kirjoittavansa uuden romaanin, ei vanhaa. 

Ossi Nyman kertoi pyrkineensä Patriarkaatti-romaanissaan pääsemään psykopaatin mielen sisälle. Hän oli tutkinut useita sarjamurhaajakeissejä eikä kirjoittaminen ollut tuntunut ollenkaan kivalta, kuten hänestä oli tuntunut esikoisromaania Röyhkeys kirjoittaessaan. 

Hänellä on keskellä romaania essee Vertigo-elokuvasta, elokuvaharrastaja kun on. Haastattelija Jussi Tiihonen kysyi tämän esseen merkityksestä romaanissa, johon Nyman vastasi, että kyllähän hän voi tehdä saman minkä Knausgårdkin on tehnyt ja että hän oli töksäyttänyt sen siihen tuottamaan lukijalle epämukavuutta. Hmmph. Tämä kirja on minulla vielä lukematta, kiinnostaa kyllä. Nymanin mielestä patriarkaatti ei ole yksin miesten laatima ja heille eduksi oleva valtakunta, vaan sitä pitävät yllä naisetkin. 

Mitä itse ajattelen autofiktiosta ja essehdinnästä romaaneissa? Olen pitänyt kovasti, mutta olen myös vähän kyllästynyt. On monta kirjaa, joille olisi ollut eduksi olla kertomatta, että tarina pohjaa oman tai jonkun toisen elämään. Fiktio fiktiona kunniaan, kiitos!

Ja tästä onkin hyvä siirtyä Mikko Rimmiseen. Mitkä ovelat ilmeet tässä kuvassa. Rimminen on juuri kertonut Antti Majanderille, että kirjailijan työ on "sellaista ajatushäpeltelyä" ja hänen  henkilöillään on tapana syyllistyä arkisen häikän keskellä "järkyttävään paisutteluun". 

Rimminen kokee, että omien näkemysten siirtäminen fiktioon ei sovi hänelle, se tappaisi häneltä fiktion, ajatushäpeltelyä sen pitää olla. Runous on kuningaslaji, jota Rimminen ainakin toistaiseksi tyytyy ihailemaan, proosa tuntuu omimmalta tulokulmalta. 

Rimmisen uusimman romaanin nimi on Jos se näyttää siltä.

Tiedetorin keskusteluista paras seuraamani oli haastattelu 'Kuka saa tulla Eurooppaan'.

Teija Tiilikainen haastatteli kahta tiedenaista, joilla on paljon tietoa ja tuoreet kirjat tästä aiheesta.

Anna-Kaisa Hiltunen on tutkinut EU:n turvapaikkapolitiikan vaiheita. Hän totesi, että ongelmat ovat pysyneet ärsyttävän samoina vuosikymmenten ajan: vastuun jako maiden kesken ja vallan jako unionin ja sen jäsenmaiden kesken. Etelä kohtaa turvapaikanhakijat konkreettisesti, pohjoinen ja keskinen Eurooppa kehittelevät strategioita ja itä välttelee koko asiaa. Kirjan nimi on Euroopan porteilla.

Taina Tervonen ja valokuvaaja Anna Autio ovat tehneet yhdessä kirjan Hukkuneet. Sen kansi koostuu hukkuneiden nimistä, joiden keskellä erottuu hennosti kirjan nimi. 

Tervonen on haastatellut kirjaansa Espanjassa, Italiassa ja Kreikassa henkilöitä, jotka ovat kohdanneet arjessaan Välimereen hukkuneita. Hänen haastateltavanaan on ollut monenlaisia ihmisiä ruumiita merestä poimineista kalastajista oikeuslääkäreihin ja pormestariin, joka on suunnitellut budjetin siihen, miten järjestää hautaaminen tunnistamattomille. Kyse on konkretiasta, ei filosofisista kysymyksistä. 
Kirjan tekijät ovat tavanneet myös kadonneiden henkilöiden perheitä Senegalissa. Senegalista on ollut pakko lähteä taloudellisista syistä. 

Kaikki lähtijät ymmärtävät riskin, mitä meidän on omassa turvallisessa elämässämme vaikea hahmottaa. 

Laiton maahanmuutto on bisnestä paitsi salakuljettajille niin myös aseteollisuudelle ja yrittäjille, jotka järjestävät rajavalvontaa. Lähtijälle kyse on koko omaisuutensa ja elämänsä laittamisesta yhden kortin varaan. 

Tätä haastattelua kuunnellessa huokaisin syvään sen puolesta, että EU pääsisi yksimielisyyteen ja viisaaseen suunnitelmaan pakolaisten auttamisesta ja että lähtömaissa tilanteet rauhoittuisivat. 
Nyt kun Suomikin joutui kriisivuonna 2015 ottamaan vastaan jonkin verran turvapaikanhakijoita, alamme ymmärtää, mitä pienen Lesbos-saaren väki on kokenut. 

Tässä siis jotakin siitä, mitä kolmena päivänä messuilla koin. 
Kallio-lavalla kuuntelin useammankin lukiolaisnuorten järjestämän haastattelutilaisuuden.  
Antti Rönkä oli vakuuttava oman kirjansa aiheesta keskusteltaessa. Kustantamon ständiä ohittaessani kuulin miten häneltä siellä kysyttiin, mitkä ovat nykyajan nuorten miesten ongelmia. Aika laaja ja yleistävä kysymys. Näin, miten Rönkä hymyili ja alkoi miettiä, että sekä nuorilla naisilla että miehillä on nuorten ihmisten ongelmia. Enempää en ehtinyt kuulla.  
Röngän Jalat ilmassa ei päässyt Helsingin Sanomien 10 parhaaksi valitun esikoiskirjan joukkoon. Harmi!
Olen lukenut noista kymmenestä kirjasta vain Katriina Huttusen teoksen Surun istukka ja osan Arsi Aleniuksen romaania Villa Alpha. Haastattelua kuunnellessa aloin kiinnostua kahdesta runoteoksesta: Sinikka Huusko, Suolaruusu ja Jouni Teittinen, Sydäntasku. 

Kirjamessujen tungoksessa kulkiessa tuli sellainen olo, että toisin kuin väitetään, Suomessa kyllä luetaan edelleen paljon sekä tietoa että fiktiota. Tämä tekee minut onnelliseksi. 

Reissulukemisena minulla oli Olga Tokarczukin 'Alku ja muut ajat', kirjana, Untolla Knausgårdin 'Poissa päiväjärjestyksestä' lukulaitteella. Minusta se laite on korvike, joka ei sovi minulle. 
Kirjoittaako Tokarczuk ikuisuutta varten? - Kyllä.   

Mietteitä luetuista kirjoista ja bloggaamisesta

Olen lukenut kirjoja kahdelta Antilta ja yhdeltä Édouardilta ja parhaillaan on menossa mietinnät Juhan ja Kjellin kirjeenvaihdon äärellä.

Antti Röngän romaani Jalat ilmassa on romaani minun makuuni. Kirjassa on iso ja tärkeä teema, se on kirjoitettu sujuvalla, konstailemattomalla suomen kielellä ja sen rakenne on täydellinen. 
Tämä romaani on harvinaisen hyvä nuoren kirjailijan esikoiskirja. Rönkä on 23-vuotias.

Kirjan päähenkilö parikymppinen Aaro on koulukiusattu ja selvinnyt koulun helvetistä opiskelijamaailmaan, mutta fyysinen irrottautuminen ei merkitse psyykkistä pakoonpääsyä. Kirja perustuu Röngän omiin kokemuksiin.

Koulukiusaamisesta puhutaan paljon. Se on lasten väkivaltaa, jossa yksi tai useampi lapsi nujertaa toisen mielivaltansa alle. Yleensä käy vielä niin, että väkivallan uhri ei halua ahdistavan tilanteensa paljastuvan, koska ei halua olla sellainen, jota kiusataan. Niin kauan kuin asia ei ole julkinen hän voi säilyttää kasvonsa pärjäävänä lapsena ja nähdä tilanteen niin, että kiusaaminen on vain tilapäistä. 
Kiusaamisesta on kirjoitettu monesti ennenkin ja varoiteltu, että se jättää jälkensä, mutta Röngän kirjassa on uutta se, että hän  todella näyttää mitä ne jäljet ovat. Aaro ylivalmistautuu jokaiseen tapaamiseensa ihmisten kanssa ja epäilee halutaanko hänen seuraansa. Hän saattaa jopa pysähtyä tarkistamaan hengittääkö niin, ettei vain häiritsee toisia. Kaiken epävarmuuden keskellä mieleen tulee traumatisoivia muistoja umpikujasta, jota kesti koko kouluajan.

En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja julisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikäänkuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä. 

Antti Hurskaisen esseeromaani Kertomus syömisestä käsittelee syömähäiriöitä. Nuori mies, 22 vuotta, on välillä painoindeksiltäänkin 22, mikä on ideaali, mutta välillä hän painaa paljon vähemmän ja on kuihtumisen rajalla. 
Suurin osa kirjasta on tämän henkilön minämuotoista kertomista, jossa hän siirtyilee asioista toisiin ja viittaa aikalaiskirjailijoiden ja muun kulttuurin nälkähahmoihin. Puhe on osoitettu tyttöystävälle, jonka kanssa hän yrittää seurustella, mutta ruokapakkomielteet ja liikunta-addiktiot vievät kaiken mielenkiinnon ja energian. 
Lopussa on kahdeksan sivun mittainen luku Allergiat, Toinen kertomus syömisestä, jossa nimetön tyttöystävä kertoo oman versionsa tapahtumiin ja lopuksi samanmittainen Puuro, Kolmas kertomus syömisestä, jossa kirjailija kertoo suhteestaan näihin kahteen kuvaamaansa ihmiseen ja omasta kroonisesta syyllisyydentuntoisuudestaan syömisen suhteen. 
Missä ruoka, siellä kauhu ja kuolema. Mieluiten ottaisin ravintoni suoneen. 
Puuro on lepoa pakkomielteestä, rehellinen kunnon aamupuuro.

Pidin tässä kirjassa varsinkin vanhemman polven mahakkaiden miesten kuvaamisesta. Siinä tekstissä oli aitoutta. Sen sijaan en pitänyt kehoa ja kulttuuria käsittelevästä rajaamattomasta puhevirrasta, joka toi mieleeni ylipuheliaan ihmisen uuvuttavan puheen.

Ranskalainen Édouard Louis (aiemmin Eddy Bellegueule) näyttää  omaelämäkerrallisessa romaanissaan Ei enää Eddy, millä kaikilla tavoilla köyhyys ilmenee ihmisten käyttäytymisessä. Hän tekee sen yhtä  havainnollisesti kuin Antti Rönkä näyttäessään, miten lapsuudenaikainen kiusaaminen näkyy nuoressa ihmisessä.
Ensimmäinen kustantaja oli hylännyt nuoren miehen teoksen siitä syystä, että tällaista köyhyyttä ei olisi ollut Ranskassa enää sataan vuoteen. Eddy, 21 vuotta, oli kuitenkin juuri noussut siitä elämästä, mitä kuvaa.

Eddy on tyttömäinen poika yhteisössä jossa miesten on oltava raakoja ja vahvoja, eikä naisissakaan arvosteta feminiinisyyttä. Homous on kauhistus. Koulussa Eddy joutuu kiusatuksi tietenkin, käsiään heilutteleva, sipsutteleva homo, jolla on ulkomaalainen etunimi ja sukunimenä 'kaunispärstä'. Eddy menee välitunnilla valmiiksi käytävään, johon kiusaajat tulevat räkimään hänen kasvoilleen. Parempi joutua nöyryytetyksi piilossa kuin avoimesti koulun pihassa.

Vanhempani olivat ymmällään kaltaiseni merkillisen otuksen kanssa ja yrittivät kuumeisesti ohjata minua oikealle tielle. He hermostuivat ja sanoivat Sillä viiraa päässä, sillä ei taida olla kaikki kotona. Useimmiten he sanoivat minua ämmäksi, ja ämmä oli heille kaikkein verisin loukkaus - sen kuuli äänensävystä - loukkaus, joka ilmaisi kaikkein syvintä inhoa, paljon enemmän kuin mäntti tai idiootti. Maailmassa, jossa miehiset arvot olivat ylitse muiden, äitikin sanoi itsestään Mussa on vittu munaa, mun silmille ei hypitä.

Äiti kiivastui helposti. Hän valitti aina kun siihen tarjoutui tilaisuus, hän vastusti kaiket päivät poliitikkoja, sosiaalietuuksien leikkauksia ja vallanpitäjiä, joita vihasi sydänjuuriaan myöten. Samoja vihaamiaaan vallankäyttäjiä hän peräänkuulutti apuun silloin kun piti käyttää kovia otteita ja suitsia arabeja, viinaa ja huumeita ja hänen mielestään tuomittavaa seksuaalista käyttäytymistä. Hän sanoi usein Joku roti tähänkin maahan.

Ei enää Eddy tuo huumorin läpi kuvatussa irvokkuudessaan mieleeni Kreetta Onkelin romaanin Ilonen talo ja näköalattomuuden kuvauksessaan  Mathias Rosenlundin teokset.

Kun Eddy pääsee opiskelemaan ja kohtaa porvarillisemman maailman, hän huomaa sen minkä on aavistanutkin, uuden yhteisön miehet olisivat hänen kasvuympäristönsä standardeilla kaikki homoja. 
Kun tuomari puhuu ylimielisesti omaa jargoniaan huono-osaisen sukulaisen asianajajana, tämä ei edes huomaa pilkkaa, vaan ajattelee, että asianajaja on naurettava homo.

Pidän kovasti tästä kirjasta. Vain yksi asia hiertää, epilogi on tyylirikko. Siinä pyritään muutamalla sivulla niukasti viittaamaan siihen, mitä Eddylle sitten tapahtui. Se olisi uuden kirjan aihe.
Koko yö kului suunnitellessani uutta elämää siellä. Tämä loppulause ennen epilogia olisi ollut täydellinen lopettamaan kirjan. 

Édouard Louis on nyt 27-vuotias pariisilainen ja kirjoittaa sosiologian opintojensa ohessa neljättä kirjaansa. Vain esikoinen on suomennettu. 

Harva pääsee irti köyhyyden synnyttämästä apatiasta, jossa pesivät toivottomuus, ahdasmielisyys ja epäluulo sivistynyttä maailmaa kohtaan. Ne jotka tekevät näin suuren luokkaloikan ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja sisukkaita, kuten Édouard Louis ja  amerikkalainen Tara Westover, josta kirjoitin hiljattain. 

Olen lukenut jonkin matkaa Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa 7+7, Levottoman ajan kirjeitä. Miehet vaihtavat ajatuksia aikamme ilmiöistä, omasta elämästään ja kirjailijan työstään kumpikin seitsemässä pitkässä kirjeessä. 

Heti toisessa kirjeessään Kjell Westö kirjoittaa arvostelujen vastaanottamisesta. Hän on sitä mieltä, ettei kannata puolustella itseään median kirja-arvosteluja vastaan somealustoilla, ei edes Facebookissa. 
Kirjablogeista Westö sanoo, että ne ovat demokraattisempia kuin perinteinen päivälehtikritiikki, koska niissä on kommenttikenttä, jossa kommentoijat voivat olla eri mieltä kuin mielipiteensä ilmaissut bloggari. Hän oli kerran ollut tilanteessa, jossa hänen kirjojaan vuosia kehunut bloggari olikin uuden romaanin kohdalla pettynyt ja ymmällään, mutta ei kertonut, mikä meni vikaan. Westö olisi nuorempana lähtenyt kysymään kommenttikentässä, mistä bloggari ei pitänyt, mutta nyt hän jätti sen tekemättä. 

Mutta yhtä tärkeää kuin suojautuminen tuhoavalta kritiikiltä, sellaiselta joka tuntuu irvailulta ja pilkalta, yhtä tärkeää on tunnistaa rakentava negatiivinen kritiikki. Se voi nimittäin auttaa tulemaan paremmaksi kirjailijaksi, jos sen ottaa vakavissaan. Samaan aikaan kun olen oppinut suojautumaan alhaisilta hyökkäyksiltä, olemaan päästämättä niitä sieluuni, minulle on tullut helpommaksi kuunnella asiallista kritiikkiä. 

Kun tarkastelen, miten olen blogissani kirjoittanut asioista, joista en ole lukemissani kirjoissa pitänyt, voin rehellisesti todeta, että olen aina perustellut kritiikkini ja jopa kertonut, mitä korjaamalla kirjasta olisi tullut mielestäni parempi.  
Silti muutaman kerran tällaisessa tilanteessa joku on nähnyt niin paljon vaivaa, että on käynyt poistamassa profiilikuvansa tuolta reunasta Lukijat-listasta. Bloggarina minusta olisi ollut rakentavaa paitsi kirjailijan niin myös omasta puolestani, jos eri mieltä ollut olisi tullut kommenttikenttään kertomaan, mikä häntä niin alkoi pänniä. 
En voisi ajatella pitäväni kirjablogia, jossa pelkästään kehuisin kirjoja, joissa näen epätäydellisyyttä. Harvoin nimittäin löytyy täydellisyyttä. 

Olen monen vuoden tauon jälkeen menossa kirjamessuille. Olemme mieheni kanssa peräti kaksi yötä Helsingissä turisteina. Noihin päiviin mahtuu myös museokäynti (Kansallismuseossa on harvinainen näyttely Keski- ja Etelä-Amerikan kulttuureista) ja käyntejä taidemuseoissa, varmaan elokuvakin. Kirjamessuilla käyn joissain ohjelmapisteissä perjantaista sunnuntaihin väsyttämättä itseäni turhalla hortoilulla. Helsingin Sanomien vuoden parhaiksi valitsemat 10 esikoiskirjailijaa on nähtävä. Toivottavasti Antti Rönkä on joukossa ja voittaa! 

Claes, Andersson, Seuraavaksi Jätkäsaari

Claes Andersson tarkastelee omaan elämäänsä pohjautuvan trilogian viimeisessä osassa Seuraavaksi Jätkäsaari (2019) Oton edesottamuksia aivan yhtä hyväntahtoisesti hymähdellen kuin aiemmissakin osissa Oton elämä (2011) ja Hiljaiseloa Meilahdessa (2016). Andersson ei aivan ehtinyt nähdä viimeisen kirjansa julkaisua, mikä tekee kanteen poimitusta sitaatista erityisen:"Tässä minä olen tänään, Otto ajattelee, mutta luultavasti en enää huomenna."

Otto on tyytyväinen elämäänsä kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa. Parasta, mitä hän tietää, on istahtaa aamiaisen jälkeen työpöydän ääreen, katsella alhaalle jalkapallokentälle, jossa lapset juoksevat, muistella itseään samanikäisenä nopsajalkaisena poikana, miettiä maailmanmenoa, jatkaa edellisen päivän kirjoitustaan ja kyllästyttyään ajaa ratikalla Kamppiin tai Tennispalatsiin, joista löytyy kaikki mitä hän kaipaa, sekä ruokaa että kulttuuria. Välillä hän poikkeaa pelihalliin, mikä ei ole ongelma, vaan sopivasti mitoitettua viihdettä.

   Otto suhtautuu voittoihinsa ja tappioihinsa rauhallisesti ja filosofisen tyynesti. Taloudellisesti hän jää ehkä tappiolle, mutta sen korvaa kymmenkertaisesti se ilo ja mielihyvä, jota pelaaminen hänelle tuottaa. (Hän on tullut ikään, jossa hänen ei enää tarvitse hävetä asioita, jotka tuottavat hänelle iloa - niihin kuuluvat rahapelien lisäksi vastapaistetut donitsit, jalkapallotilastot, Suomen pimeät vuodenajat ja yksinäiset elokuvaillat.)

Oton avovaimo on sosiaalisesti aktiivinen, käy konserteissa ja matkustaa. He ovat asuneet yhdessä jo viisikymmentä vuotta. Otolla on hyvät välit myös ex-vaimoonsa, jonka kanssa hänellä on yhteisiä työprojektejakin. 
Asia, mikä Ottoa eniten yksityiselämässä jäytää, on parhaan ystävän tekemä käsittämätön ystävänmurha. Maailmanlaajuisista ongelmista Oton mieltä painavat eniten luonnon tila ja diktaattorien valtaan pääsy demokratioissa.
Otto kirjoittaa yhdessä tyttärensä kanssa ympäristöaiheista kabareeta ja tutkii tätä varten kaikkea mahdollista faktaa luonnon tilasta. Tieto lisää tuskaa ja tulee Otolla uniin asti. 
Otto on nähnyt eduskunta-aikanaan yhtä sun toista, myös täydellistä osaamattomuutta, mutta hän kauhistuu, kun näkee samaa osaamattomuutta niissä vallanpitäjissä, joilla on valta tehdä tuhoa koko ihmiskunnalle.

Otto tajuaa aivan konkreettisesti väitteen, jonka mukaan maailmaa hallitaan minimaalisin tiedoin ja taidoin, hyvin vähäisellä vastuuntunnolla ja humanismilla. 

Onko demokratia ylipäätään mahdollista narsistisessa yhteiskunnassa? Voivatko narsistit olla lojaaleja, avuliaita, epäitsekkäitä ja oikeudenmukaisia?

Anderssonin valinta kertoa Otosta etäämpää tarkastellen antaa mahdollisuuden hyvinkin intiimien asioiden käsittelyyn herkästi ja hirtehishuumorilla.  
Otto muistelee aikaa jolloin seksuaalinen himo oli voimakkainta, mitä voi olla, rajua ja kyltymätöntä. Silloin "paisunut ja puuskuttava lisäke sojotti kuin karttakeppi tai pioninpunainen liikennevalo ja vaati, suorastaan huusi kosketusta" eikä mikään riittänyt. Ajan myötä vaativuus on muuttunut hellyydeksi. 
Kun kahden ihmisen välillä syntyy kultaa, Otto miettii, se on ihme, jossa himo ja intohimo vähitellen, mutkaisia reittejä, muuttuvat lämmöksi ja ystävyydeksi.

Otto pohtii Me Too -ilmiötä sen eri kanteilta, jokakesäisiä vierailujaan Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilla, työtään mielisairaalassa ja eduskunnassa, häpeällisiä tilanteita nuoruudessa, luulosairauden asuun pukeutunutta neuroosiaan ja siitä selviämistä, heikkouksiaan, yksityisen hammashoidon älyttömiä hintoja, vihapuheen vaarallisuutta (puheet edeltävät tekoja), muistojen mytomaanista luonnetta ja paljon muuta. Osasta muistelua muodostuu esseetyylistä kirjallisuutta. (Laitankin tunnisteisiin myös esseen)

Eduskunnan EU-äänestystä edeltävät viikot saivat Oton näkemään työpaikkansa suljettuna laitoksena, johon pätivät samat häikäilemättömyyden säännöt kuin pakovarmoihin vankiloihin, joissa taistellaan vallasta, muodostetaan klikkejä, lahjotaan ja uhkaillaan.  
Kun Otto pitkien vääntöjen jälkeen vapautuu hetkeksi vankilastaan ja saa piipahtaa kotona, niin siellä odottavat postissa tappouhkaukset ja kakkalähetykset.
Käytettyä vessapaperia sisältävien  kirjeiden lukumäärä kasvoi niin, että Otto alkoi tuntea itsensä vessanpytyksi - hätätilassa se meni vielä huumorin piikkiin. 

Olisin niin halunnut vielä jatkoa Jätkäsaarelle. Kirjan nimihän on 'Seuraavaksi Jätkäsaari' eikä 'Lopuksi Jätkäsaari'. Mutta kuolemalle me emme mahda mitään. Rakastettavimmatkin kuolevat.
Harva vanhan miehen kirja on näin poikamainen. Claes Andersson oli loppuun asti nuori sielu. 

Otto mainitsee kaksi mielikirjailijoihinsa kuuluvaa, jotka ovat samat kuin minulla, J. M. Coetzeen ja Karl Ove Knausgårdin. Oikein ilahduin, kun näin Coetzeen nimen, olenhan hänen 'fangirl'.

Oton terveiset sapeleitaan kalisteleville diktaattoreille voisi olla se, mitä hän tajusi selvitessään välirikostaan ystävänsä kanssa: Sama mikä pätee ihmissuhteiden kuprujen oikomisessa pätee kansanmurhien selvittelyssä. Ei ole muuta tietä kuin sovinnon tie. 

                               ---------------

Nyt on koululaisilla syysloma, jonka nimeksi on lanseerattu lukuloma. Hyvä, hyvä! Me ponnistamme Mentulan residenssistä kahden alakoululaisen kanssa Tallinnaan kylpylälomalle. Olemme kehottaneet matkakavereitamme ottamaan mukaan laivalle lukemista. 
Hyvää syyslomaa teille kaikille joilla on sellainen, ja itseni kaltaisille aina lomalla oleville muuten vain kivoja syyspäiviä!