Claes, Andersson, Seuraavaksi Jätkäsaari

Claes Andersson tarkastelee omaan elämäänsä pohjautuvan trilogian viimeisessä osassa Seuraavaksi Jätkäsaari (2019) Oton edesottamuksia aivan yhtä hyväntahtoisesti hymähdellen kuin aiemmissakin osissa Oton elämä (2011) ja Hiljaiseloa Meilahdessa (2016). Andersson ei aivan ehtinyt nähdä viimeisen kirjansa julkaisua, mikä tekee kanteen poimitusta sitaatista erityisen:"Tässä minä olen tänään, Otto ajattelee, mutta luultavasti en enää huomenna."

Otto on tyytyväinen elämäänsä kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa. Parasta, mitä hän tietää, on istahtaa aamiaisen jälkeen työpöydän ääreen, katsella alhaalle jalkapallokentälle, jossa lapset juoksevat, muistella itseään samanikäisenä nopsajalkaisena poikana, miettiä maailmanmenoa, jatkaa edellisen päivän kirjoitustaan ja kyllästyttyään ajaa ratikalla Kamppiin tai Tennispalatsiin, joista löytyy kaikki mitä hän kaipaa, sekä ruokaa että kulttuuria. Välillä hän poikkeaa pelihalliin, mikä ei ole ongelma, vaan sopivasti mitoitettua viihdettä.

   Otto suhtautuu voittoihinsa ja tappioihinsa rauhallisesti ja filosofisen tyynesti. Taloudellisesti hän jää ehkä tappiolle, mutta sen korvaa kymmenkertaisesti se ilo ja mielihyvä, jota pelaaminen hänelle tuottaa. (Hän on tullut ikään, jossa hänen ei enää tarvitse hävetä asioita, jotka tuottavat hänelle iloa - niihin kuuluvat rahapelien lisäksi vastapaistetut donitsit, jalkapallotilastot, Suomen pimeät vuodenajat ja yksinäiset elokuvaillat.)

Oton avovaimo on sosiaalisesti aktiivinen, käy konserteissa ja matkustaa. He ovat asuneet yhdessä jo viisikymmentä vuotta. Otolla on hyvät välit myös ex-vaimoonsa, jonka kanssa hänellä on yhteisiä työprojektejakin. 
Asia, mikä Ottoa eniten yksityiselämässä jäytää, on parhaan ystävän tekemä käsittämätön ystävänmurha. Maailmanlaajuisista ongelmista Oton mieltä painavat eniten luonnon tila ja diktaattorien valtaan pääsy demokratioissa.
Otto kirjoittaa yhdessä tyttärensä kanssa ympäristöaiheista kabareeta ja tutkii tätä varten kaikkea mahdollista faktaa luonnon tilasta. Tieto lisää tuskaa ja tulee Otolla uniin asti. 
Otto on nähnyt eduskunta-aikanaan yhtä sun toista, myös täydellistä osaamattomuutta, mutta hän kauhistuu, kun näkee samaa osaamattomuutta niissä vallanpitäjissä, joilla on valta tehdä tuhoa koko ihmiskunnalle.

Otto tajuaa aivan konkreettisesti väitteen, jonka mukaan maailmaa hallitaan minimaalisin tiedoin ja taidoin, hyvin vähäisellä vastuuntunnolla ja humanismilla. 

Onko demokratia ylipäätään mahdollista narsistisessa yhteiskunnassa? Voivatko narsistit olla lojaaleja, avuliaita, epäitsekkäitä ja oikeudenmukaisia?

Anderssonin valinta kertoa Otosta etäämpää tarkastellen antaa mahdollisuuden hyvinkin intiimien asioiden käsittelyyn herkästi ja hirtehishuumorilla.  
Otto muistelee aikaa jolloin seksuaalinen himo oli voimakkainta, mitä voi olla, rajua ja kyltymätöntä. Silloin "paisunut ja puuskuttava lisäke sojotti kuin karttakeppi tai pioninpunainen liikennevalo ja vaati, suorastaan huusi kosketusta" eikä mikään riittänyt. Ajan myötä vaativuus on muuttunut hellyydeksi. 
Kun kahden ihmisen välillä syntyy kultaa, Otto miettii, se on ihme, jossa himo ja intohimo vähitellen, mutkaisia reittejä, muuttuvat lämmöksi ja ystävyydeksi.

Otto pohtii Me Too -ilmiötä sen eri kanteilta, jokakesäisiä vierailujaan Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleilla, työtään mielisairaalassa ja eduskunnassa, häpeällisiä tilanteita nuoruudessa, luulosairauden asuun pukeutunutta neuroosiaan ja siitä selviämistä, heikkouksiaan, yksityisen hammashoidon älyttömiä hintoja, vihapuheen vaarallisuutta (puheet edeltävät tekoja), muistojen mytomaanista luonnetta ja paljon muuta. Osasta muistelua muodostuu esseetyylistä kirjallisuutta. (Laitankin tunnisteisiin myös esseen)

Eduskunnan EU-äänestystä edeltävät viikot saivat Oton näkemään työpaikkansa suljettuna laitoksena, johon pätivät samat häikäilemättömyyden säännöt kuin pakovarmoihin vankiloihin, joissa taistellaan vallasta, muodostetaan klikkejä, lahjotaan ja uhkaillaan.  
Kun Otto pitkien vääntöjen jälkeen vapautuu hetkeksi vankilastaan ja saa piipahtaa kotona, niin siellä odottavat postissa tappouhkaukset ja kakkalähetykset.
Käytettyä vessapaperia sisältävien  kirjeiden lukumäärä kasvoi niin, että Otto alkoi tuntea itsensä vessanpytyksi - hätätilassa se meni vielä huumorin piikkiin. 

Olisin niin halunnut vielä jatkoa Jätkäsaarelle. Kirjan nimihän on 'Seuraavaksi Jätkäsaari' eikä 'Lopuksi Jätkäsaari'. Mutta kuolemalle me emme mahda mitään. Rakastettavimmatkin kuolevat.
Harva vanhan miehen kirja on näin poikamainen. Claes Andersson oli loppuun asti nuori sielu. 

Otto mainitsee kaksi mielikirjailijoihinsa kuuluvaa, jotka ovat samat kuin minulla, J. M. Coetzeen ja Karl Ove Knausgårdin. Oikein ilahduin, kun näin Coetzeen nimen, olenhan hänen 'fangirl'.

Oton terveiset sapeleitaan kalisteleville diktaattoreille voisi olla se, mitä hän tajusi selvitessään välirikostaan ystävänsä kanssa: Sama mikä pätee ihmissuhteiden kuprujen oikomisessa pätee kansanmurhien selvittelyssä. Ei ole muuta tietä kuin sovinnon tie. 

                               ---------------

Nyt on koululaisilla syysloma, jonka nimeksi on lanseerattu lukuloma. Hyvä, hyvä! Me ponnistamme Mentulan residenssistä kahden alakoululaisen kanssa Tallinnaan kylpylälomalle. Olemme kehottaneet matkakavereitamme ottamaan mukaan laivalle lukemista. 
Hyvää syyslomaa teille kaikille joilla on sellainen, ja itseni kaltaisille aina lomalla oleville muuten vain kivoja syyspäiviä!