Mitä jäi mieleen kirjamessuilta

Tämä kuva on hotellin hissin seinästä. Radisson Blu Aleksanteri on tapetoinut hissinsä tyylikkäällä kirjatapetilla, joten oikean yöpymispaikan valitsimme messureissulle. Kun messuhallissa katselin toinen toistaan koreampia kirjarivejä, tämä puuteriin vivahtava valkea tapetti alkoi viehättää kovasti. 

Aloitin kirjamessuohjelmien seuraamiseni toimittaja Kari Lumikeron haastattelusta. Lumikerolta on juuri ilmestynyt muistelmamateos Uutismies. Toimittajan työ on muuttunut hurjasti seitsenkymppisen Lumikeron uran alkuvuosista tähän päivään. Kun hän ensimmäisiä uutislähetyksiä tehdessään kantoi 12-kiloista nauhuria, mukanaan teknikko ja kuvaaja eikä päässyt itse  mukaan nauhojen  leikkaamiseen, niin nykyään hän tekee kaiken työn itsenäisesti kännykkäpuhelimella. 

Helppo, kaikkien hallittavissa oleva tekniikka on tuonut uutistoimittajien työhön myös sen ikävän puolen, että he joutuvat korjaamaan erinäisillä somealustoilla julkaistua tahallisesti tuotettua väärää tietoa. Juuri väärän tiedon levittäjien vuoksi ammattitaitoinen journalismi onkin nykyään tärkeämpää kuin koskaan.

Myös ammattitoimittajat alistetaan monissa jyrkän kontrollin yhteiskunnissa palvelemaan valtiota, tästä kertoo tämän illan Docventures-elokuva Our New President. 

En ymmärrä, miten kukaan edes voi toimia journalistina, jos ei saa pitää kiinni toimittajan etiikasta ja kertoa totuutta, olkoon se ruma tai kaunis. 
Millaista mahtaa olla toimittajien koulutus niissä maissa, joissa median tärkein tehtävä on julistaa rakkautta valtiota kohtaan?

Messukaverini Unto ja minä hajaannuimme hyvin pian eri tahoille. Hän oli lähes koko ajan yläkerran suljetussa tilassa kuuntelemassa historialuentoja, minä taas puikkelehdin messuhallia nurkasta nurkkaan. Tiedetorilla olin useamman kerran. 

Eräässä keskustelussa kysyttiin, mihin menet kirjallisuus. Riikka Pelo esitti ja toivoi, että yksilöön keskittyvästä aletaan siirtyä enemmän yhteiseen. Ihmisellä on kyky rakentaa ja kuvitella asioita, joten oma elämänpiiri ei voi olla ainoa, mistä kirjoittaa. Hän toivoi utopioita dystopioiden rinnalle. 

Juha Siro mainitsi, että hyvä kirjoittaja kirjoittaa ikuisuutta varten, tällainen on mm. juuri Nobelin palkinnon saanut Olga Tokarczuk. 

Molemmille keskustelijoille kieli on kirjallisuudessa tärkein.  

Autofiktio on ollut pitkään vallitsevana trendinä, samoin romaanin liukuminen esseen suuntaan. 

Tällaisen tyylin arvostus tuli hyvin ilmi erään haastattelijan yhteenvedossa. Hänellä oli haastateltavana kaksi nuorta kirjailijaa. Toinen kirjailijoista, Aino Vähäpesola, on luonut romaaniinsa Onnenkissa autofiktiopersoonan (esseepersoonan, alter egon ja mitä näitä termejä nyt onkaan) ja lähtenyt rakentamaan romaania esseestä, kun taas toinen, Anssi Hemmilä, on kirjoittanut Ilosaari-romaanissaan fiktiivisesti kolmesta kaveruksesta, joista yhdessä hän kysyttäessä löysi omia piirteitään. Haastattelija tiivisti niin, että Onnenkissa on romaanin ja esseen seos ja Ilosaari perinteisempi vanhan tyylin romaani. Hemminki totesi, että hän luuli kirjoittavansa uuden romaanin, ei vanhaa. 

Ossi Nyman kertoi pyrkineensä Patriarkaatti-romaanissaan pääsemään psykopaatin mielen sisälle. Hän oli tutkinut useita sarjamurhaajakeissejä eikä kirjoittaminen ollut tuntunut ollenkaan kivalta, kuten hänestä oli tuntunut esikoisromaania Röyhkeys kirjoittaessaan. 

Hänellä on keskellä romaania essee Vertigo-elokuvasta, elokuvaharrastaja kun on. Haastattelija Jussi Tiihonen kysyi tämän esseen merkityksestä romaanissa, johon Nyman vastasi, että kyllähän hän voi tehdä saman minkä Knausgårdkin on tehnyt ja että hän oli töksäyttänyt sen siihen tuottamaan lukijalle epämukavuutta. Hmmph. Tämä kirja on minulla vielä lukematta, kiinnostaa kyllä. Nymanin mielestä patriarkaatti ei ole yksin miesten laatima ja heille eduksi oleva valtakunta, vaan sitä pitävät yllä naisetkin. 

Mitä itse ajattelen autofiktiosta ja essehdinnästä romaaneissa? Olen pitänyt kovasti, mutta olen myös vähän kyllästynyt. On monta kirjaa, joille olisi ollut eduksi olla kertomatta, että tarina pohjaa oman tai jonkun toisen elämään. Fiktio fiktiona kunniaan, kiitos!

Ja tästä onkin hyvä siirtyä Mikko Rimmiseen. Mitkä ovelat ilmeet tässä kuvassa. Rimminen on juuri kertonut Antti Majanderille, että kirjailijan työ on "sellaista ajatushäpeltelyä" ja hänen  henkilöillään on tapana syyllistyä arkisen häikän keskellä "järkyttävään paisutteluun". 

Rimminen kokee, että omien näkemysten siirtäminen fiktioon ei sovi hänelle, se tappaisi häneltä fiktion, ajatushäpeltelyä sen pitää olla. Runous on kuningaslaji, jota Rimminen ainakin toistaiseksi tyytyy ihailemaan, proosa tuntuu omimmalta tulokulmalta. 

Rimmisen uusimman romaanin nimi on Jos se näyttää siltä.

Tiedetorin keskusteluista paras seuraamani oli haastattelu 'Kuka saa tulla Eurooppaan'.

Teija Tiilikainen haastatteli kahta tiedenaista, joilla on paljon tietoa ja tuoreet kirjat tästä aiheesta.

Anna-Kaisa Hiltunen on tutkinut EU:n turvapaikkapolitiikan vaiheita. Hän totesi, että ongelmat ovat pysyneet ärsyttävän samoina vuosikymmenten ajan: vastuun jako maiden kesken ja vallan jako unionin ja sen jäsenmaiden kesken. Etelä kohtaa turvapaikanhakijat konkreettisesti, pohjoinen ja keskinen Eurooppa kehittelevät strategioita ja itä välttelee koko asiaa. Kirjan nimi on Euroopan porteilla.

Taina Tervonen ja valokuvaaja Anna Autio ovat tehneet yhdessä kirjan Hukkuneet. Sen kansi koostuu hukkuneiden nimistä, joiden keskellä erottuu hennosti kirjan nimi. 

Tervonen on haastatellut kirjaansa Espanjassa, Italiassa ja Kreikassa henkilöitä, jotka ovat kohdanneet arjessaan Välimereen hukkuneita. Hänen haastateltavanaan on ollut monenlaisia ihmisiä ruumiita merestä poimineista kalastajista oikeuslääkäreihin ja pormestariin, joka on suunnitellut budjetin siihen, miten järjestää hautaaminen tunnistamattomille. Kyse on konkretiasta, ei filosofisista kysymyksistä. 
Kirjan tekijät ovat tavanneet myös kadonneiden henkilöiden perheitä Senegalissa. Senegalista on ollut pakko lähteä taloudellisista syistä. 

Kaikki lähtijät ymmärtävät riskin, mitä meidän on omassa turvallisessa elämässämme vaikea hahmottaa. 

Laiton maahanmuutto on bisnestä paitsi salakuljettajille niin myös aseteollisuudelle ja yrittäjille, jotka järjestävät rajavalvontaa. Lähtijälle kyse on koko omaisuutensa ja elämänsä laittamisesta yhden kortin varaan. 

Tätä haastattelua kuunnellessa huokaisin syvään sen puolesta, että EU pääsisi yksimielisyyteen ja viisaaseen suunnitelmaan pakolaisten auttamisesta ja että lähtömaissa tilanteet rauhoittuisivat. 
Nyt kun Suomikin joutui kriisivuonna 2015 ottamaan vastaan jonkin verran turvapaikanhakijoita, alamme ymmärtää, mitä pienen Lesbos-saaren väki on kokenut. 

Tässä siis jotakin siitä, mitä kolmena päivänä messuilla koin. 
Kallio-lavalla kuuntelin useammankin lukiolaisnuorten järjestämän haastattelutilaisuuden.  
Antti Rönkä oli vakuuttava oman kirjansa aiheesta keskusteltaessa. Kustantamon ständiä ohittaessani kuulin miten häneltä siellä kysyttiin, mitkä ovat nykyajan nuorten miesten ongelmia. Aika laaja ja yleistävä kysymys. Näin, miten Rönkä hymyili ja alkoi miettiä, että sekä nuorilla naisilla että miehillä on nuorten ihmisten ongelmia. Enempää en ehtinyt kuulla.  
Röngän Jalat ilmassa ei päässyt Helsingin Sanomien 10 parhaaksi valitun esikoiskirjan joukkoon. Harmi!
Olen lukenut noista kymmenestä kirjasta vain Katriina Huttusen teoksen Surun istukka ja osan Arsi Aleniuksen romaania Villa Alpha. Haastattelua kuunnellessa aloin kiinnostua kahdesta runoteoksesta: Sinikka Huusko, Suolaruusu ja Jouni Teittinen, Sydäntasku. 

Kirjamessujen tungoksessa kulkiessa tuli sellainen olo, että toisin kuin väitetään, Suomessa kyllä luetaan edelleen paljon sekä tietoa että fiktiota. Tämä tekee minut onnelliseksi. 

Reissulukemisena minulla oli Olga Tokarczukin 'Alku ja muut ajat', kirjana, Untolla Knausgårdin 'Poissa päiväjärjestyksestä' lukulaitteella. Minusta se laite on korvike, joka ei sovi minulle. 
Kirjoittaako Tokarczuk ikuisuutta varten? - Kyllä.