Kaikille lapsille, tietokirja, toimittanut Anna Rastas (2013)

Perusopetuksen on tuettava jokaisen oppilaan kielellistä ja kulttuurista identiteettiä sekä äidinkielen kehitystä. Tämä on eräs perusopetuksen tavoitteista nykyisessä opetussuunnitelmassa. Toteutuuko se? Tätä kysymystä tarkastelee yhdentoista kirjoittajan artikkelikokoelma Kaikille lapsille.

Kirjan idea syntyi keväällä 2010 Tampereen yliopistossa järjestetyssä Kirjoja kaikille lapsille! -seminaarissa. Teoksen toimittaja Anna Rastas työskentelee tässä yliopistossa sosiaaliantropologian professorina. 

Kirjallisuustieteen dosentti Päivi Heikkilä-Halttunen kysyy omassa artikkelissaan, millaisin äänenpainoin lasten kuvakirjat ovat valmentaneet suomalaisia lapsia yhä moninaisempaan yhteiskuntaan 70-luvulta nykyhetkeen. Tässä artikkelissa mainituista kirjoista haluan nostaa esiin Raili Mikkasen ja Mauritz Hellströmin kirjan Thuongin päivä (1984). Se on varhaisin kotimainen kuvakirja, joka käsittelee maahanmuuttajalapsen sopeutumista. Tämä kirja herätti huomiota myös muissa Pohjoismaissa, koska vastaavaa ei ollut muualla vielä ilmestynyt.
Adoptoidut, muualta muuttaneet ja myös Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset lapset on esitetty kuvakirjoissa hyvin pitkään erikoisuuksina, mutta nykyään on jo kirjoja, joissa he ovat mukana lasten yhteisössä ilman että heidän erityisyyttään korostetaan, mikä on juuri oikein. Eiköhän ne yhdistävät asiat ole lapsille tärkeämpiä kuin erottavat! 

Aukeama Liisa kallion kuvakirjasta Lentävä talo (2003)

Tähän sopii hyvin keskusteluni pienen kolmivuotiaan pojanpoikani kanssa Turussa.
-  Mun parat kaveri on Tuntan.
-  Millainen poika se Sultan on?
-  Tuntanilla on tininen pipo.
-  Mitä te Sultanin kanssa teette siellä päiväkodissa?
-  Me aina juattaan kilpaa. Tuntan otaa tanoo äRRän.
-  Jaa.
-  Mummi, mää kytyin, mikä ten Tuntanin tukunimi on. Tuntan tano, että ten tukunimi on Tuntan. Ten Tuntanin tukunimi on Tuntan. Titte me naurettiin. 

Sultan Sultania määrittää siis sininen pipo, ei se, että hän on tumma ihonväriltään, mitä moni aikuinen pitää tärkeänä asiana. Aikuinen etsii sopivaa ilmaisua tälle ominaisuudelle tietäen, että n-sana on kielletty ja hoksaamatta, että voisi ohittaa koko asian ja sanoa vain kongolainen tai tunisialainen. Ihonvärillä toisaalta ei ole väliä, ja toisaalta sillä on liikaakin väliä siksi, että sitä on käytetty rasismiin oikeuttavana asiana. 

Vähän vanhemmat lapset huomaavat tietysti enemmän eroja ja heissä herää kysymyksiä, joihin aikuisen pitäisi osata vastata.

Ote kirjan johdannosta:
Uudet väestöryhmät eivät ole samalla tavoin edustettuina kaikilla työelämän alueilla tai asuinalueilla kuin mitä ne ovat päiväkodeissa ja kouluissa, joten lapset joutuvat aikuisia useammin pohtimaan maahanmuuttoon, monikulttuurisuuteen, etnisiin vähemmistöihin ja rasismiin liittyviä kysymyksiä. Heillä on halua keskustella näistä asioista ja usein heillä on myös kokemuksen myötä tullutta tietoa enemmän kuin vanhemmillaan.

Kasvatustieteilijä Jaana Pesonen on otsikoinut artikkelinsa Xing, Sikuriina sekä Tatu ja Patu. Kaikkia näitä kirjoja löytyy omastakin hyllystäni, joten oli kiinnostavaa lukea, mitä tutkija näissä suosituissa kuvakirjoissa näkee. Hän esittelee nämä kirjat esimerkkeinä monimuotoisuuden esittämisestä tavanomaisena arkisena tilana. Adoptoidun Xingin kotipihassa liikkuu etnisesti ja uskonnollisesti moninaisia perheitä. Tämä näkyy kuvissa, mutta sitä ei tekstissä huomioida, vaan asiaa pidetään normaalina. Kirjoissa korostetaan myös sitä, että tausta tai ihonväri ei ole ainoa erilaisuutta ilmentävä tekijä. Sikuriina-sarjan kirjoissa on erilaisia perhemalleja, ideologioita ja sosiaalisia luokkia. Tatun ja Patun luokalla on näkövammainen ja lukivaikeuksinen ja monta muuta, jokainen on omalla tavallaan erityinen eikä tumma ihonväri tai huivipäisyys korostu. Xingin luokan matikkanero on tummaihoinen Ali. Voisi ajatella, että tämä toimii vastapuheena yleistä käsitystä vastaan, jonka mukaan maahanmuuttajalapset laskevat luokan tasoa. 

Leena Virtanen ja Salla Savolainen, Pikku Xing

Anna Rastas tarkastelee, miten lastenkirjoissa kuvataan afrikkalaisten diasporaa ja afrikkalaistaustaisten lasten identiteetin rakentumista. Jokainen afrikkalaistaustainen joutuu ottamaan kantaa afrikkalaisten orjahistoriaan ja rasismiin jollakin tavalla aivan kuten juutalaiset tiedostavat taustastaan juutalaisvainot ja idean yhtenäisestä kansasta. Rastas muistuttaa, ettei kukaan halua olla pelkkä uhri, vaan myös sankari. Milloin joku kirjoittaa kirjan, jonka päähenkilönä on Peppi Pitkätossu -tyylinen Fatima?

Kielitieteilijä Sirkku Latomaa korostaa monikielisyyttä vallitsevana olotilana maailmassa. Suurin osa maapallon väestöstä käyttää arjessaan useampaa kuin yhtä kieltä, onhan kansallisvaltioita vain noin 200 ja kieliä lähes 7000. Tästä huolimatta monikielisyyteen suhtaudutaan usein poikkeuksena. On hyvä tiedostaa, että Suomikin on monikielistymässä. Kaupunkinuorten keskuudessa on syntymässä uusi monietninen kielimuoto. Muistan muutama vuosi sitten lukeneeni tästä artikkelin Helsingin Sanomissa. Siinä esiteltiin lauseen aloittava muoto mä vannon/ mä lupaan, joka tulee arabiasta ja on vähän kuin englannin I think. Ruotsalainen Jonas Hassen Khemiri on kirjoittanut tästä teemasta teoksissaan Ajatussulttaani (2004) ja Montecore – uniikki tiikeri (2007). Sitaatti jälkimmäisestä kirjasta:
Meillä on tunisialaiset isät ja ruotsalaistanskalaiset äidit eikä me olla ihan suedis eikä ihan arabis vaan jotakin muuta, jotakin kolmatta ja tieto siitä että tämä yhteisö ei ole ihan yksinkertainen kasvattaa meidät luomaan oman lokeron, uuden yhteisön josta puuttuu rajat, josta puuttuu historia, se on kreolisoitu piiri jossa kaikki on sekoitettua ja miksattua ja hybridisoitua. Me ollaan muistutus siitä, että teidän aikanne on ohi. Me ollaan niitä, jotka vievät teiltä teidän ällöttävän kielenne ja murjovat sitä. Me ollaan niitä jotka eivät ikinä hyväksy kieltä joka on konstruoitu seulomaan meidät pois. 

Kasvatustieteilijä Juli-Anna Aerila korostaa kaunokirjallisuuden lukemista elämän ymmärtämisenä. Hän listaa monikulttuurisuutta käsitteleviä nuortenkirjoja. Erityismaininnan ansaitsee Marja-Leena Tiainen, jonka useista ulkomaalaisaiheisista kirjoista Alex, Aisha ja Sam (2007) perustuu haastatteluihin ja on lähellä elämäkerrallista tai dokumentaarista romaania. Kaunokirjallisuuden käyttämisessä eettisenä kasvatuksen välineenä on myös vaaransa, joista Aerila varoittaa. Lukijan lukutaito ja maailmankuva määräävät, miten hän kokee lukemansa ja pahimmillaan ennakkoluuloista lukeminen voikin vahvistaa ennakkoluuloja. Taitava opettaja tuntee ryhmänsä ja liittää lukemiseen muuta toimintaa, piirtämistä, näyttelemistä ja vähintään keskustelua. 

Afrikkalaisen kirjallisuuden dosentti Raisa Simola tarkastelee Yrjö Kokon satua Pessi ja Illusia (1944). Illusia-keiju laskeutuu kotoaan Sateenkaarelta Pessi-peikon luo metsään ja jää onnettomien seikkojen seurauksena maan päälle. Ihmisten maailmassa soditaan. Pessi opettaa Illusiaa elämään rankassa neljän vuodenajan ilmastossa, ja Illusia opettaa Pessille optimistisempaa elämänasennetta. Yhdessä he selviävät yli rankan talven kumpikin oppien toisiltaan. Pessimistinä ei pärjää, mutta ei kannata myöskään olla liian sinisilmäinen. Kevään tullen pariskunnalle syntyy lapsi ilman peikon karvaa ja keijun siipiä, uusi ihminen. Kirja on ihana satu ja aikansa luonnon kultainen kirja, sodasta selviämistarina ja kasvukertomus.
Simola ottaa esiin myös aivan uuden tulkinnan. Illusia on maahanmuuttaja, joka onnistuu sopeutumaan ja Pessi on supisuomalainen, joka opettelee Illusian seurassa elämään monikulttuurisesti. Kokon kirjassa näkyvät aikansa asenteet, naisten ja miesten roolit ovat vanhanaikaiset ja mustaihoista sanotaan neekeriksi. Nämä ovat aikansa tapakulttuuria, jolle nykyään hymähdellään paheksuvasti tai huvittuneesti. Tällä kertaa nämä seikat saavat jäädä taka-alalle, kirjassa on niin paljon muuta. Pessin ja Illusian satu ei olisi kestänyt, ellei se olisi niin monitulkintainen.

Taiteen tohtori Helena Oikarinen-Jabai kertoo somalinuorten kanssa toteuttamastaan Mun stadi- projektista, jossa nuoret valokuvasivat ja videoivat arkeaan sekä haastattelivat toisiaan. Merkittävää on, että nuoret olivat tässä projektissa kanssatutkijoita, ei vain tutkimuksen kohteita. Materiaalista valmistui näyttely, radio-ohjelma ja kirja Mun stadi (2012). 

Kuvataiteilija Sasha Huber kertoo, miten hänen haitilainen isoisosisänsä PaGeo kuvitti koulukirjat uudelleen. Hän sai kustantajan vakuuttuneeksi siitä, että lasten kirjoissa on oltava kuvat ja tarinat heidän omasta ympäristöstään. PaGeo teki sitten samanlaisia kuvitusprojekteja myös Ranskassa ja Ghanassa UNESCON apurahan turvin.

Lontoossa asuva, kustannusalalla työskentelevä, intialaistaustainen Sharmila Beezmohun toteaa, että myös monikulttuurinen Lontoo on hyvin suppea kirjavalikoimassaan.  
Näyttääkin siltä, että siskoni lasten kirjahylly on hyvin samankaltainen kuin oma lapsuusajan kirjahyllyni oli. Se hylly kyllä riitti ruokkimaan rakkauttani kirjoihin, mutta on tyrmistyttävää, että sisareni lapset joutuvat todennäköisesti etsimään aivan yhtä pitkään kuin minäkin, ennen kuin he löytävät kirjallisuutta, johon samaistua.

Politiikantutkija Mai Palmberg kirjoittaa ruotsalaisten oppikirjojen Afrikka-kuvasta. Tähän kuvaan kuuluu, että usein yksi afrikkalainen yleistetään edustamaan koko kirjavaa maanosaa, jossa asuu lähes miljardi hyvinkin erinäköistä ihmistä useassa eri valtiossa. Afrikkalaiset ovat edelleen oppikirjoissa usein ilman nimiä, kotoisin paikasta nimeltä Afrikka.  

Viimeisen puheenvuoron saa kirjassa edesmennyt antropologi Ulla Vuorela, jonka työ jäi kesken. Hänen artikkelinsa Lapsilukija vallan maailmassa on toimitettu tähän teokseen. Vuorela korostaa sitä, että lapsi ei ymmärrä lukemaansa kolonialistiseksi tai rasistiseksi, mutta lukukokemuksen voi avata myöhemmin aikuisena ja tarkastella sitä oman aikansa kontekstissa.

Tämän ansiokkaan tietokirjan lopussa on kattava kirjaluettelo monikulttuurisia lasten ja nuorten kirjoja maittain ja aiheittain. Siihen kannattaa tutustua.

Kun kirja on suunnattu tutkijamaailman ulkopuolelle, tekijöiden olisi kannattanut karsia akateemisia piirteitä, kuten pitkiä viiterimpsuja. Joitakin kirjoituksia vaivaa toisteisuus ja kuivakkuus. Tekijät olisivat voineet myös olla tarkkana, että eivät käsittele keskenään samoja asioita. Hieman lisää työstämistä ja hyvästä kirjasta olisi tullut loistava.

Loppusitaatiksi valitsen upean kohdan Raisa Simolan artikkelista. Olen täysin samaa mieltä kirjoittajan kanssa!
Olisi tärkeää, että monikulttuurisen nyky-Suomen kouluissa tiedostettaisiin viihteellisen kulutuskulttuurin valta ja toimittaisiin tomerasti sitä vastaan, vanhanaikaisuuden leimaa pelkäämättä. Olisi tärkeää puhua hitaan - paneutuvan - lukemiskulttuurin puolesta yleensä ja erityisesti ajattelun ja klassikkojen puolesta. Silti klassikoihinkaan ei kannata suhtautua kritiikittömällä ihailulla vaan analyyttisellä luennalla: aikansa lapsia nekin.

Kilpaa kirjoittamaan rikoksista

Kouvolan Dekkaripäivät teki yleisöennätyksen, noin 600 ihmistä perjantain ja lauantain aikana. Ihmiset ovat ehkä huomanneet, että kyseessä on laajempi yhteiskunnallinen keskustelutapahtuma, jossa dekkarit ovat vain väline. Minusta tapahtuman nimen voisi aivan hyvin vaihtaa vastaamaan paremmin päivien sisältöä. 

Päivillä julistetaan joka vuosi uusi kirjoituskilpailu.

Tämän vuoden aiheena oli näytelmä ja palkituiksi tulivat jaetulle ensimmäiselle sijalle Elina Kilkku ja Marita Kärkkäinen.

Kilkun näytelmä Jäädä saa julma maa on näytelmä suomalaisesta väkivallasta. Palkintoraadin päätuomari, teatterin johtaja ja näytelmäkirjailija itsekin, Henrik Timonen, luonnehti tätä teosta kokeelliseksi möhkäleeksi, joka rikkoo monella tapaa perinteistä näytelmäkirjallisuutta. Kärkkäisen näytelmä taas edustaa vahvasti perinteistä tyyliä. Timonen korosti taiteen moniarvoisuutta palkitessaan kaksi aivan erilaista teosta. 

Jäädä saa julma maa sisältää erilaista pahoinvointia: nuoren parin uupumista kaksosvauvojen hoidon ja työttömyyden lannistamana, yksinäisen naisen padottua väkivaltaisuutta ja kiinnostumista prisonpenpals.com -sivuston kautta löytämäänsä hirviömäiseen pahoinpitelijään, hyvinvoivan yhteisön isien tarvetta perustaa kodinturvajoukot ja karkoittaa vähänkin epäilyttävä kerjäläinen sadan kilometrin päähän ja paljon, paljon muuta. 
Teksti koostuu pitkistä monologeista, näyttämötapahtumien kuvauksesta (eräässä kohtauksessa valmistuu pieni ruumisarkku kansalaisopiston kurssilla), dialogeista ja antiikin kuoron tyyppisen ryhmän esittämistä runoista.
Tämä näytelmäteksti tuo mieleeni Alexandra Salmelan kirjoitustyylin ja Juha Hurmeen näytelmät, sama fragmentaarisuus, josta muodostuu puhutteleva kokonaisuus ja sama kevyen ja vakavan yhdistäminen. Dialogissa on myös jotain kaurismäkeläistä yksinkertaistusta ja hienovaraista ironiaa.
Timonen totesi, että jos tästä tehdään näytelmä, niin siitä tulee hyvin ahdistava ja hyvin vaikuttava. Pidän tästä tekstistä kovasti. 

Annika:     Lapset, nyt lähdetään.
              Sanokaa isille hyvästi.

Jani:        Ei.
              Älä mene kissanpentu.

Annika:    Pikkulintu.
             Meidän täytyy mennä.

Jani:       Mihin te menette? Anna minun viedä.
             Autossa on vielä yhteen matkaan bensat.

        

    (Osa kuoron päätöslaulusta)
Laajennettu itsemurha on käsitteenä ongelmallinen
se häivyttää teon hirveyden ja tapahtuneen rikoksen.

Huumeidenkäyttö ei ole vain laajennettua tajuntaa
doping ei ole pelkää laajennettua veriplasmaa
varkaus ei ole laajennettua omistamista
pahoinpitely ei ole laajennettua koskettamista
raiskaus ei ole laajennettu itsetyydytys
lapsen murha ei ole laajennettu raskaudenkeskeytys.

Toinen ongelmallinen käsite on "tavallinen".
Perheensä surmannut oli tavallinen.
Normaali kunnon kansalainen.
Suomessa väkivalta on tavallista, sitä vain tapahtuu
naiset kävelevät ovia päin, perheitä surmaantuu.
Normaalia ja tavallista on meille väkivaltaisuus.
Sellaista se on, se suomalaisuus.

Kärkkäisen näytelmä Yksi kana ja kolme ateriaa on dialogia, jonka ohessa on lyhyet paikka- ja tilanneselitykset, siis perinteinen. Aiheena on perinnön kärkkyminen ja testamentin kanssa vehkeily. Mukana kulkee myös aavistus hyvien ihmisten rakkaudesta, joka on odottanut aikaansa, koska hyvät jaksavat odottaa. Juonenkäänteet ovat nopeita ja nokkelia. Juuri kun oivallat, että peli on menetetty, tuleekin uusi käänne, joka kääntää tilanteen ja lukijassa herää toivo, että ehkäpä hyvät saavatkin palkkansa. Ihmiset ovat joko hyviä tai pahoja. Tämä on helppo nähdä upeasti toteutettuna näytelmänä. Takaumat voisivat näkyä videona samalla kun henkilöt kommentoivat niissä käytyä keskustelua reaaliaikaisesti. Ihastuttava näytelmä. Haluaisin ehdottomasti nähdä tämän. Jos Kilkun teos on pääruokaa, niin tämä maistuu ihanalta jälkiruualta. Molempia tarvitaan!

Ensi vuoden kirjoituskilpailussa etsitään hyviä pienoisromaaneja. Aihe on vapaa. Viime vuoden runokilpailuun annettiin yksi lause valmiiksi, mutta se saattaa sitoa, joten nyt saa kirjoittaa vapaasti, kunhan teos sisältää rikoselementtejä. Kirjoitusaikaa on ensi vuoden elokuun loppuun. Ja palkinnot jaetaan sitten juhlavuonna 2016. Lisätietoa löytyy täältä.

Kuvat ovat Unto Mentulan sarjasta Kouvola Noir

       

Kosto - Kouvolan XVIII Dekkaripäivät

Kouvolassa oli juuri vuotuinen kaksipäiväinen kirjallisuustapahtuma, Kouvolan Dekkaripäivät. Päivien teemaa Kosto käsiteltiin monipuolisesti. Luennoitsijoita ja haastateltavia oli melkoinen joukko oikeus- ja kriminaalipsykologian dosentti Helinä Häkkänen-Nyholmista vankilanjohtaja Kaisa Tammi-Moilaseen ja Anjalankosken elokuvapalkinto -raadin pj Antero Peräkasarista Kuopion hiippakunnnan notaariin Marja-Sisko Aaltoon. Ohjelma löytyy täältä. 

En ollut koko aikaa mukana, joten tässä on vain hajahuomiota ja ajatuksiani siltä osin kuin olin paikalla. 

Helinä Häkkänen-Nyholm näytti käyrän, jossa oli parinkymmenen vuoden seurannan tulos ihmisten käyttäytymisen piirteistä. Narsistisuus ja psykopaattisuus ovat nousseet hyvinvoinnin kasvaessa yhtä jyrkästi kuin ylipainoisuus, siis hämmästyttävän jyrkästi, ja vastaavasti empatian kokeminen on laskenut. (10. 6. lisättyä: Palaan tähän, koska minua on vaivannut koko ajan tuo ylipainon mainitseminen tässä yhteydessä. Eivät kai lihavat ihmiset ole vähemmän empaattisia kuin laihat. Haluaisin pyyhkiä tuon kohdan kokonaan pois, mutta olkoon nyt siinä tutkijan huonona valintana.) Ruokkivatko nämä psyyken muutokset myös kostamista? Jos narsistinen ihminen jää märehtimään kostoa ja ruokkii sitä kanssaihmisten avulla niin tuloksena on usein useampi uhri. Vieläkö uusissakin opetussuunnitelmissa painotamme yksilöllistävää opetusta yhteisöllisyyden kustannuksella? Tekeekö hyvinvointi aina ihmisestä sydämettömän? Tarvitaanko taas jotain järkyttävää, maailmansota tai paha luonnonilmiö, että ihmiset huomaavat tarvitsevansa toisiaan?

Japanissa on outo yhteiskunta, pitkälle kehittynyt, mutta pelottavan tunteeton. Häkkänen-Nyholm kertoi, että siellä on nyt avattu firmoja, jotka hoitavat anteeksipyynnön puolestasi, vievät kukat ja sulosanat loukatulle. Ulkoistettu anteeksipyyntö? Seksihän on Japanissa myös oudosti ulkoistettua; kliiniset drive-in hoitolat auttavat himon iskiessä nopeasti ja tehokkaasti kuin snack barit nälän vaivatessa. Vasta aivan äskettäin japanilaiset ovat alkaneet keskustella lapsipornon kieltämisestä. Miten se on mahdollista?  

Lukijan puheenvuoron pitänyt Kimmo Hyvärinen, eläkkeellä oleva poliisipäällikkö kysyi, pitäisikö kirjoilla olla ikäraja. Hän otti esimerkiksi otteen lapsena lukemastaan Sakari Pälsin kirjasta Fallesmannin Arvo ja minä. Tämä ote käsitteli inhorealistisesti sian tappoa. Osa yleisöstä kiemurteli kärsimyksestä, mutta Hyvärinen kertoi, että hän ja kaverinsa vain nauroivat, heistä tämä oli hyvää huumoria. Ja olihan se! Mutta myös raakaa. No, kun ottaa sen aikaiset olosuhteet huomioon, niin ei tuo minusta kyllä mitään erikoista ollut. Olen itsekin nähnyt ja ollut mukana lahtaustapahtumassa ja viemässä lehmää astutettavaksi. Hurjan näköistä sekin oli. Ihan kaikkiin Pälsin tarinoihin ei ehkä kannata antaa nykylasten tutustua. He eivät tiedä kotieläinten hyötykäytöstä ja omat lemmikit ovat heille pehmolelun omaisia hellittäviä. Muita lapsuuden suosikkeja Hyvärisellä olivat Aapelin kirjat Koko kaupungin Vinski ja Vinski ja Vinsentti. Näiden kirjojen poikien metkuja on esitetty paljon kesäteattereissa. Muistin siinä kuunnellessa, että olenhan minäkin lukenut nuo Vinskit, vaikka olen väittänyt lukeneeni lapsena vain aikuisten kirjoja. Niin se muisti vetää mutkia suoraksi. 

Vankilanjohtaja kertoi aiheesta ”Vankeus on ankeus” mielenkiintoisia faktoja. Hän tähdensi, että vanki ei ole ammatti tai ihmisrotu, vaan väliaikainen tila ja ne syyt, mistä vangitaan ovat sopimusasioita, erilaisia eri aikona ja eri kulttuureissa.
Ennen rikoslakia1809 rangaistuksena oli Suomessa raipat ja häpeä. Nykyään vankeudella ajatellaan olevan kahdenlaista estävyyttä: yleisestävyys on etukäteispelote kaikille ja erityisestävyys pitää vaarallisen tai sopimattoman henkilön eristyksissä muista.
Muinoin käytössä ollut Hammurabin laki oli suora kosto: rikkojalle samaa mitä hän teki toiselle, siitäs saat. Tämähän on yhä käytössä suuressa osassa maailmaa ehkä jopa kovennettuna verikoston muodossa ja mm. Texasissa kuolemanrangaistuksissa. Filosofit Platon ja Aristoteles toivat idean rangaistuksen korjaavuudesta, josta myöhemmin on kehitelty sovittelumenetelmä ja yhteiskunnallinen palvelu, jota Berlusconikin nyt joutuu suorittamaan palvelemalla vanhuksia. Olisi muuten mielenkiintoista, jos joku elokuvaohjaaja seurailisi Berlusconia ja tekisi dokumentin siitä, mitä tämä siellä palvelutalossa puuhaa, politiikkaa, flirttiä?
Rangaistuksensa kärsineitä entisiä vankeja on keskuudessamme noin 60 000 ja parhaillaan on kiven sisällä 3000. Vankeuden ankeutta kuvaa se, että suljetun vangin oikeudet ovat samanlaiset kuin parivuotiaalla lapsella ja avovankilassa vangin oikeudet ovat samat kuin alakoululaisella. 

Kirjailijoista minulle aivan uusi tuttavuus oli Pirjo Tuominen, selkeä ja miellyttävä esiintyjä, joka veti yhteen monia päivien aikana käsiteltyjä teemoja. Hän totesi, että jännityskirjan ja muun fiktiivisen romaanin raja on häilyvä. Hän kertoi miettineensä, voisiko dekkarin määritellä aikuisten saduksi. Dekkarissa on hyvä ja paha ja jännitys, kuten perinteisissä saduissa. Tuominen pohti myös ihmisiä, jotka eivät koskaan lue mitään ja sanovat , etteivät "osaa" katsoa elokuvia. Minäkin tiedän pari sellaista ihmistä. Mistä se johtuu? Lapsuudesta, tunteiden kivettämisestä? Tuominen on tähän mennessä (hän on 75-vuotias) kirjoittanut yli 30 historiallista romaania, joitakin elämäkertoja ja neljä Mailis Sarka -jännityskirjaa, joille on tulossa myös jatkoa. Tämä tuottelias kirjailija asuu Turkin Sidessä suuren osan vuotta ja mainitsi sieltä seikan, jonka olen itsekin huomannut Välimeren alueella matkustaessa. Siellä arvostetaan vanhoja ihmisiä. Ei ole sitä nuorta miestä, joka ei antaisi paikkaansa kulkuneuvossa vanhemmalle naiselle. Tässä tuli mieleen seminaarin alussa mainittu narsismi ja yhteisöllisyyden lasku? Mitä meidän pitää tehdä? Miten muuttaa ihmiset takaisin empaattisemmiksi toisilleen?

Pirjo Tuominen: "Dekkari on aikuisten satu."

Viimeisenä esiintyjänä oli Marja-Sisko Aalto, joka kävi hyvin kiinnostavasti läpi koston historiaa Hammurabista ja antiikin jumalista Konfutsen ja Jeesuksen opetuksiin. 

Kreikkalainen kostonjumla Nemesis oli puhdasta kostoa, hänen roomalainen vastaparinsa, Fortuna, taas hymyilevä onnetar.

Kung-fu-tse eli Konfutse on sanonut viisaasti:"Ennenkuin lähdet kostoretkelle kaiva kaksi hautaa." Ei löydy sitä kostajaa, joka ei kostohommissaan muuttuisi huonompaan suuntaan. Tähän on kristinusko löytänyt ratkaisun siirtämällä kostamisen Jumalalle. Jos yhteiskunnan vankeinhoito ei tunnu kostavan, niin vielä on olemassa jumalan kosto. Oikeudenmukainen jumala näkee, mikä on hyväksi kellekin. Oman käden oikeutta ei siis tarvitse käyttää. Minä näen tässä vippaskonstin, mutta olkoon. Jos tämä usko saisi kouluampujan lopettamaan suunnitelmansa, niin hieno juttu, vaikka arvokkaampaa kyllä olisi luopua kostosta ilman fantasiaa isommasta kostajasta. 

Jeesus, tämä toisinajattelija toi uuden opin toisen posken kääntämisestä lyöjän suuntaan. Tällä hän osoittaa, että koston kierre on lopetettavissa ja jokainen meistä voi olla se lopettaja. Jeesuksen opetuksissa, Vuorisaarnassa, on myös sellainen sanoma, että ei pidä soitella torvea hyvistä teoistaan. Minulle tämä on tuttu asia lapsuuden ympyröistäni Satakunnan maaseudulla 50 ja 60 -luvuilta. Tarvitsevaa autettiin pyyteettömästi, lähes salaa. Olisi ollut hirveän noloa leuhkia anteliaisuudellaan. Mutta katsokaa nyt julkkisten "armeliaisuutta" - se on hyvin esillä! Lahjoitus hyvään kohteeseen tuo monesti antajalleen takaisin enemmän kuin mitä hän on antanut: median sädekehän, ehkä jopa taloudellista hyötyä. Ja sitten on niitä, jotka toitottavat, että mitään ei kannata antaa kenellekään. Tämä asenne näyttää kummasti lisääntyvän vaurastumisen myötä. 

 

Päivillä palkittiin edellisenä vuonna julkistetun kilpailun parhaat ja julistettiin uusi kilpailu. Kirjoitan näistä oman postauksen, kunhan olen ensin lukenut palkituista julkaistun antologian, josta kuva tässä.

Jos kiinnostaa, mitä Kouvolan dekkaripäivillä tapahtui viime vuonna, niin käy lukaisemassa nämä kaksi kirjoitustani blogini alkuajoilta täältä ja täältä.

Onko Taivaan tie tietokirja?

Albert Einstein, kuvannut Quint Buchholz

Luin tämän päivä HS:n kulttuurisivuilta seuraavan otsikon Katri Helenan Taivaan tie on myydyin tietokirja.  Siis, ihan totta - tietokirja? Mikään lehtiotsikko ei ole pitkään aikaan saanut minussa aikaan sellaista epäuskoista naurunhörähtelyä kuin tämä. Myöhemmin jutussa lukee: Tietokirjoista on eniten myynyt Katri Helenan Taivaan tie. Seuraavaksi eniten on ostettu keittokirjaa Kinuskikissan helpot suosikit sekä Helena Petäistön matkaopasta Pariisi, Versailles, Giverny. 
 
Minusta näistä kirjoista vain viimeistä voi pitää jotenkuten tietokirjana.
Katri Helenan kirja on fiktiota tai rajatietoa. Kirjoittaja lohduttaa itseään surussaan ja kuvittelee keskusteluja kuolleiden läheisten kanssa. Hän kirjoittaa ylös näiden viestejä itselleen, ja sitten ne kohta jo julkaistaankin kirjana. Olen selannut kirjaa kirjakaupassa. Siinä on tavanomaisia elämänohjeita ja mietelauseita. Mielestäni Katri Helena on hyvä laulaja ja esiintyjä, mutta ei kirjailija. Ei tietokirjailija.

Kinuskikissalla on leivontablogi. Hän suunnittelee herkullisia leivonnaisia ja julkaisee niiden ohjeet. Nyt näitä ohjeita on siis saatavilla myös makean näköisenä kirjana. Tämä on mielestäni harrastekirja, ei tietokirja.

Tietokirja sivistää ja on muodoltaan viihteellisempi, vähemmän akateeminen kuin tiedekirja. Joskus tiedekirjan tekijä innostuu ja onnistuu laatimaan kirjastaan myös yleistajuisemman version eli tietokirjan. Tiedekirjan on oltava ennen kaikkea ammatillinen. Mutta eikö tietokirjankin pidä sentään syntyä tutkimustyön tuloksena?

Tieto-Finlandian sai viimeksi Ville Kivimäki ansiokkaasta teoksestaan Murtuneet mielet. Aiempia palkinnonsaajia ovat olleet mm. Esko Valtaoja, Erkki Tuomioja ja Anu Kantola. 
 
Suomen tietokirjailijat ry:n Tietokirjapalkinnon ovat saaneet mm. Heikki Ylikangas, Liisa Keltikangas-Järvinen, Katarina Eskola ja Anna Kortelainen.
 
Viime vuosina on tietokirjailjoiden joukossa kuulunut kritiikkiä, että palkintosijoille on nostettu myös hyvin kevyitä kirjoja. Ei kai sentään ...!  

Minulla pitäisi olla jossain kortti, jossa Albert Einstein näyttää kieltä. Lisään kuvan siitä tähän kuvitukseksi, kun löydän, mutta kiirehdin nyt julkistamaan tämän, koska haluan kuulla rakkaat lukijat mielipiteenne. Mikä on teidän mielestänne tietokirja?
... Ei löytynyt sitä korttia, mutta aika hauska kortti Einsteinista kuitenkin. Ja tähän loppuun kuva epäuskoa seuranneesta mielentilastani "kulttuuriuutisen" luettuani.

Syövän kanssa voi elää, Syöpä 2

Toimittaja Marja Aarnipuro on kirjoittanut kaksi hyvää tietokirjaa rintasyöpään sairastumisesta, toipilasajasta ja elämästä hoitojen jälkeen. Rintasyöpävuosi (2011) käsittelee sairastuneen elämää, Aarnipuron omaa elämää, kohtalokkaasta lauseesta "Täytyy ottaa koepala" aina ensimmäiseen vuositarkastukseen saakka. Toinen kirja Rintasyövän jälkeen (2014) jatkaa siitä viisivuotistarkastukseen asti.

Minä luen näitä kirjoja jännittyneenä ja juoni edellä kuin dekkareita. Ne vetävät puoleensa magneetin tavoin, koska itse olen hoitopolkuni alkutaipaleella juuri leikkauksessa käyneenä, odottamassa, mitä  poistetun kasvaimen ja vartijaimusolmukkeen tarkemmassa tutkimisessa paljastuu. Ensidiagnoosi oli hyvä, mutta se ei ollut vielä niin tarkka. Jos syöpäsolut ovat rauhallisia ja hitaita, selviän vähemmillä jatkohoidoilla, mutta jos ne ovat ärhäköitä ja nopeasti jakautuvia, niin sitten on lähdettävä kovaan vastarintaan järein asein. Ei silti, minä haluaisin joka tapauksessa kaikkein järeimmät aseet, massiiviset hoidot ja kaiken tiedon, mitä on. Ja kokovartalokuvaus, tomografia, tänne heti, kiitos! Olisikohan sitä turvallista uusia parin viikon välein? 

Aluksi olin hyvin pragmaattinen ja tarmokas, mutta nyt tunnen välillä pelkoa. Tulkitsen kaikenlaisia tuntemuksia etäpesäkkeiksi. Tämän epävarmuuden kanssa sitä on nyt vain elettävä. Aarnipuro on kokenut samoin. Hän kuulee eräässä haastattelussa Rintasyöpä-kirjaansa määriteltävän kirjaksi pelosta ja huomaa, että se on totta.

    Kauhistun joka kerta, kun luen juuri sytostaattihoidoista selviytyneiden julkkisten julistavan, että nyt he ovat terveitä. Itse en uskalla sanoa niin. Sanon aina, että ennusteeni on hyvä ja että tällä hetkellä kaikki on hyvin, mutta koskaan ei varmasti voi tietää, mitä ihmisen sisällä on meneillään. Muotoilen asian tosinaan myös niin, että tunnen itseni terveeksi, mutta vasta kontrollit näyttävät todellisen tilanteen.

Pidän molempia kirjoja onnistuneina. Ensimmäinen on aivan täydellinen, toisessa on jonkin verran toistoa (mikä on ok, koska harva tietenkään lukee näitä kirjoja näin peräkkäin) ja joukossa hieman löysää kerrontaa. Juoksuohjelma ja ruokaohjeet ovat turhia muuten niin kompaktissa teoksessa. 

Kirjat koostuvat kirjailijan omista kokemuksista ja tietolaatikoista. Laatikkojen tiedot ovat luotettavista lähteistä cancer.fi, terveyskirjasto.fi jne.
Aarnipuro on tehnyt mm. tarkat laskelmat siitä, mitä syövän sairastaminen maksaa yleisellä ja yksityisellä puolella. Yleinen on ihan yhtä hyvä kuin yksityinen, ja yleiselle puolen pääsee nykyään myös yhtä nopeasti tai vain muutama päivä hitaammin kuin yksityiselle. Parilla päivällä ei syövän leikkaamisessa ole mitään merkitystä. Kun luin noita tietoja, en voinut kuin huokaista kiitollisena siitä, että meillä on verovaroin kustannettu terveydenhoito. Jokin valkosoluja vahvistava pistos saattaa maksaa yli 2000 euroa, mutta potilaalle jää maksettavaksi 3 euroa. Kyllä kannattaa maksaa verot ja pitää hyvinvointiyhteiskuntaa yllä. 

On hyvä, että joku kertoo rehellisesti, miten vaikeita jatkohoidot saattavat olla. Aarnipurollakin tuli syöpähoidoista uusia sairauksia, kaihista osteoporoosiin ja "chemo brains" -ilmiöön. Sytoaivoinen unohtelee ja sotkee asioita, aivot eivät toimi ihan priimasti. Minusta tuntuu, että minulla on nämä aivot jo nyt, ennen kuin olen saanut ensimmäistäkään hoitoa. Toivottavasti miehelle ei tule, eläytymisestä.

Olen tyytyväinen Aarnipuron asenteesta hymistelijöihin. Hän on kohdannut ihmisiä, jotka puhuvat syövästä lahjana, jonka pitäisi opettaa häntä, sairastunutta, arvostamaan itsestäänselvyyksiä. Minusta tällaista ei pidä toisen ihmisen koskaan sanoa. Sairas itse voi hauskuttaa porukoita toteamalla, että tässä pahassa on niin paljon hyviä puolia, saa huomiota ja ehkä kiharat hiukset. Mutta ulkoapäin tuleva opettavainen asenne ja vaatimus jalostumisesta on sellaista, mitä kärsivä vähiten odottaa. 

   Minusta syöpä ei ole lahja. Se on vain helvetin huonoa tuuria. Syöpä on varas, joka vie elinvoimaa ja vanhentaa. Sitä vastaan ei voi taistella eikä sitä voi estää. Siitä voi selvitä ja sen kanssa voi oppia elämään - jos on pakko. Mutta mikään lahja se ei ole. Lahja on jotain sellaista, mitä haluaisi antaa toiselle, rakastamalleen ihmiselle. Syöpää ei ikinä.

Aarnipuro puhuu myös toisenlaisesta väärin suhtautumisesta, surkuttelijoista ja myötäelämistä teeskentelevistä.

    Potilasta säälitellään ja surkutellaan. Ulkopuoliset seuraavat hänen elämäänsä kuin jännitysnäytelmää ja kyllästyvät, jos juonessa on onnellinen loppu.

No, onneksi en ole julkisuuden ihminen. Saan puhua läheisilleni, jotka kuuntelevat oikeasti, keskittyen, vaikka puheeni tahtovat kiertyä koko ajan samaan asiaan. 
Harrastan kirjoittamisterapiaa muokkaamalla sanoiksi tätä elämääni mullistavaa tapahtumaa tänne blogiin. Kertomisessa on taikaa, siinä taakka keventyy. Ajattelen myös, että joku voi vastaavaan tilanteeseen joutuessaan kokea, että niinhän se blogisti Marjattakin siitä selvisi. Onhan tämä edessä oleva hoitopolku varmaan melkoinen elämys. Tiedän, että te lukijani täällä blogissa toivotte näytelmääni onnellista loppua. 

Ostin takkini kaulukseen Roosa nauha -pinssin Kultajousesta

Kaikkein lohdullisin kohta kirjassa on Aarnipuron sitaatti Suomen Syöpäpotilaat ry:n kirjasesta ”Ensitiedon opas syöpään sairastuneelle”:
Nykyään syöpä voidaan mieltää pitkäaikaiseksi, sydänsairauksien ja diabeteksen kaltaiseksi krooniseksi sairaudeksi. Kroonisia sairauksia pystytään hoitamaan, potilaiden elämää pidentämään ja sen laatua parantamaan. Syövän kanssa voi elää.

Saskia Sarginson, The Twins (2013), retroromaani

We weren't always twins. We used to be just one person.
      The story of our conception was the ordinary kind they tell you
about in biology lessons. You know how it goes: an athletic sperm
hits the egg target and new life forms.
      So there we were, a single ho-hum baby in the making. Then
comes the extraordinary part, because that one egg split, tearing
in half, and we became two babies. Two halves of a whole. That's
why it's weird but true - we were one person first, even if only for
a millisecond.

Kirjan aloitus kertoo suoraan, mistä on kyse, kaksosuudesta. Viola ja Isolte pitävät toisistaan huolta, koska heillä ei ole muita, kehen luottaa. Nuori, epävarma äiti heittelehtii ajan aatteiden mukana ja antaa kokemattomuuttaan pienille tytöille aivan liikaa vastuuta. Sitten tapahtuu jotain, mikä rikkoo idyllin ja erottaa tytöt toisistaan. Onko heidän mahdollista palata vuosien taa menneisyyteen, jonka he muistavat vain osittain ja kenties väärin?

Mitä lapsuudesta jäänyt syyllisyys tekee ihmiselle? 

Miten monin tavoin ihmiset rankaisevat itseään?

Mitä kaksosuus merkitsee? Oman persoonan etsimistä, kilpailua, uskollisuutta, vahvaa sidosta ja rakkautta? Sama pätee sisaruksiin yleensäkin, mutta identtisillä kaksosilla sidos on lujin. Onko tällainen side enemmän lohtu vai rasite?

Seuraavassa sitaatissa Viola on Isolen tietämättä yksin matkalla junassa ja tuntee näin:

It’s as if I am the only person left in the world. My breath, caught against the glass, comes back to me, trapped and warm. I see my reflection wavering, lost in the dark. I am separate from Isolte, removed and plasted into the wilderness like an outcast. I miss her. My fingers slide down the glass and feel it tremble. Ghost fingers touch my own, my reflection coming back to meet me. She didn’t mean to hurt me. She is my twin. I can never stop loving her.

Kirjailija sijoittaa tarinansa Suffolkiin, Englantiin, lapsuutensa vehreisiin maisemiin. Hän näyttää, että satumaisessa ympäristössä saattaa piileskellä vaaroja ja että sadut ne vasta ovatkin täynnä pimeyttä.  

Kirjan lopussa on Sarginsonin haastattelu. The Twins on hänen esikoisromaaninsa. Hän sanoo haluavansa kirjoittaa jatkossakin retroromaaneja. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kuulen tämän termin! The Twins sijoittuu vuosiin 1972 ja 1987, joissa kummassakin on tapahtumia, jotka kirjailija on halunnut kutoa tarinaansa ja joilla on hänelle nostalgisia muistoja.

Yksityiskohta takakannesta, sekin kaunis

Tämä kirja on kaunis ja syvällinen, ehkä jossakin kohti vähän kevyt ja juonta liian heppoisesti kuljettava, mutta annan sen anteeksi, koska kirja herättää minussa niin paljon kysymyksiä.

Asetelma ja tapa kuvata lapsia tuo mieleeni Monica Fagerholmin tyttökuvaukset, Amerikkalaisen tytön ja Säihkenäyttämön. Myös Ian McEwanin taidokas romaani Atonement, Sovitus, käsittelee lapsuudessa tapahtunutta erehdystä ja sen seurauksia. Sarkinson ei yllä näiden konkarikirjailijoiden tasolle, mutta samaa herkkyyttä hänellä kyllä on.

  

Sattumoisin Teemalla menee juuri ranskalainen trillerisarja Kuolleista palanneet, jossa käsitellään kaksosuutta hyvin kiinnostavalla tavalla.Tämän sarjan kaksosten julma tilanne ja The Twins -kirjan kaksosten suhde pyörivät mielessäni yhtä aikaa.

Itse en tunne identtisiä kaksosia, mutta minulla on lapsenlapsina ei-identtiset kaksoset, joiden kasvua seuratessa olen ajatellut, että kaikkien lasten pitäisi saada syntyä kaksosina, mielellään vielä eri sukupuolta olevina, niin paljon kumppanuutta, turvaa ja läheisyyttä olen huomannut heidän saavan toisiltaan.