Emma Kantanen, Nimi jolla kutsutaan öisin

Emma Kantasen esikoisromaani Nimi jolla kutsutaan öisin (2019) perustuu hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa peligraafikkona ja lesbona Kiinassa. 
Kirjassa on kolme eurooppalaisen Kiinassa kokemaa muukalaisuuden tasoa:uusi ympäristö outoine kielineen ja tapoineen, pelifirman työkulttuuri ja lesboelämän lainalaisuudet. 

"Sinä et edes muistanut Hongkongissa omaa nimeäsi", opettaja sanoi kun saavuin yksin luokkana toimivaan kokoushuoneeseen palattuani viimein matkaltani. Sihteeri oli juorunnut ympäriinsä vaikeuksistani. 

Ài Mǎ, Emma, käy kielikurssilla, koska puhelimen automaattikääntäjän avulla kommunikoidessa tulee väärinkäsityksiä, mutta kurssi ei tuota tulosta. Jopa oman nimen kirjainmerkit ovat mahdottomia ja ääntämisessä toonit unohtuvat. 
Pekingiläistä elämää eurooppalaisen silmin katsellessa tulee jatkuvasti esiin sellaista, mikä on erilaista kuin Euroopassa. Naisten ja miesten nimiä ei erotella, puhelinsoittojen sijaan käytetään pikaviestintää chattipalvelun kautta, työssä puurretaan älyttömän pitkiä päiviä ilman lomia, jopa työn ääreen nukahdellen, pornografia on kiellettyä, vaikka tehtaissa tehdään värikkäitä seksileluja vientiin. Paljon tapahtuu piilossa. Salakieli peittää ikävät asiat. Työkaverit kulkevat käsi kädessä, viattomasti, kaikki eroottinen tapahtuu yksityisyydessä. 
Metrojunien ruuhkat, ilmansaasteet ja lapsiaan erityisellä torilla julistein avioliittoon markkinoivat keski-ikäiset naiset ovat meillä lehtiartikkeleista tuttuja ilmiöitä, mutta silminnäkijän kuvaamina ne todella heräävät eloon. 
Nettikahvila Just Kids vaikuttaa harmittomalta paikalta ja viehättää päähenkilöämme, kun hän näkee nuorten pelaavan hänelle tuttuja pelejä, mutta työkaveri kertoo, että juuri nämä ovat sairaita paikkoja, joissa äidit käyvät itkemässä lapsiaan palaamaan kotiin. Kun joku teini oli 36 tunnin pelisession jälkeen saatu lopettamaan, hän oli tehnyt itsemurhan käsi viimeiseen asti toistaen pelin liikettä.   

   Ruuhkaa oli yritetty vähentää samansuuntaisella metrolinjalla, mutta se ei koskaan oikein auttanut. En edes halunnut tietää, oliko tilanne joskus ollut pahempi. Luulen, että vasta Batong Line opetti minulle, miltä ihminen tuntui, enkä tarkoita ihmistä henkilönä. Vaan materiaalina. Yhä seuraavaa ja seuraavaa metroa odottamaan kyllästyneet bisnesmiehet painoivat jaloillaan ihmismassaa tiiviimmäksi, jotta olisivat viimein päässeet vaunuun sisään. 
   Ihmismassan puristus oli ollut mieletön, enkä tiennyt missä aloin ja missä päätyin. Nyrkinkin mentävä rako oli merkittävä ja lapsia kasattiin järjestelmällisesti, jotenkin... päällekkäin. Ruuhkakokemukseni olivat tietenkin jo alusta asti olleet henkilömääriltään ja todennäköisyyksiltään niin raamatullisissa mitoissa, että muistin nähneeni jopa kaksi kiinalaista albiinoa. 
   Mutta en koskaan nähnyt yhtään vammaista, en ketään edes pyörätuolissa.  

Ài Mǎ, nimi, jonka äääntämys kuulostaa samalta kuin Emma, tarkoittaa eri tooneja käyttäen eri asioita, kuninkaallisesta hevosesta kysymykseen 'rakastatko minua'. Hän on piirtänyt Roviolla kuuluisia Angry Birds -hahmoja ennen Kiinaan lähtöään. Pekingissä hän suunnittelee Yueshi-firmassa yhdessä työparinsa Song Jinin kanssa hahmoja Candy Crash -peliin. 
Suomessa ilmapiiri työpaikassa on ollut vapaa ja innostava ja työtilat luovuutta edistäviä, Yueshilla ollaan ahtaassa toimistossa tiukan hierarkisen valvonnan alla. Piratismi on Kiinassa hyve eikä rikos ja toisilta lainataan sumeilematta. 
Naiset työpöydän molemmin puolin kokevat työnsä kuluttavaksi ja turhaksi, mutta Ài Mǎ on se, joka voi lähteä. Työpari, pieni salaperäinen, superälykäs nainen Song Jin, länsinimeltään Penn, jää ahertamaan koneensa ääreen. Naiset ovat kohdanneet toisensa piirtämisen ja omistautumisen kautta. He ovat paahtaneet vastatusten vuoden päivät niin, että vaatteetkin ovat kuluneet toispuoleisesti, lumoutuneet toistensa luonnoslehtiöiden kuvista ja alkaneet tuntea ehkä jotain enemmänkin.  

   Toivoin, ettei Song Jin olisi enää jäänyt toimistolle, kun itse lähdin. Sillä sinä päivänä hän itki, enkä minä osannut tehdä mitään. Hän nojasi kyynärpäillään pöytään, peitti molemmat sivut kasvoistaan, minun puoleni vähän huonommin. 
   Song Jin, jolla oli sadan huippulahjakkaaksi itseään kutsuvan suomalaisen taidot, eikä mahdollisuutta lähteä pois.

Kaiken outouden keskellä Ài Mǎ, uskoo löytäneensä jotain tuttua, kun hän löytää lesboyhteisön nettisivut. Lesboja, laotongeja, kutsutaan nimellä lala. Kaikki heidän tapaamispaikkansa ovat salaisia. He kiinnostuvat oitis uudesta eurooppalaisesta lalasta. Ensimmäinen kysymys, johon Ài Mǎn pitäisi osata vastata on, onko hän  P vai H, koska T hän ei voi olla vaalean pitkähiuksisen ulkonäkönsä perusteella. T on historian naissotureiden perintöä jatkava poikamainen lala, H on epämääräinen, mutta harmiton. Alajaotteluja on vaikka kuinka paljon, mutta kun Ài Mǎ lähtee poikamaisten lalojen kanssa ratsastusretkelle, hänet pahoinpidellään vähemmistön tuojana vähemmistön sisään, ja hän alkaa saada uhkausviestejä. T ei voi haluta toista T:tä, se on epänormaalia. 
P ei koskaan liiku rakastelun aikana. T ei koskaan sano silloin mitään. T hyökkää aina, P hyväksyy. 
Hyökkäävä T käyttäytyy kuin raiskaaja. Hän ei saa koskaan orgasmia eikä harrasta itsetyydytystä. Ài Mǎ on kotimaassaan tottunut siihen, että ihmisillä on seksissä, kuten kaikessa muussakin, oma yksilöllinen mikrokulttuurinsa, Kiinassa kaikki toimivat rituaalinomaisesti samalla tavalla omituisten kirjoittamattomien sääntöjen määrääminä. 
Miksi lesbot ovat alistavaa valtakulttuuria paetessaan luoneet sitä muistuttavan, yhtä tiukan ja raa'an alakulttuurin? Homomiesten elämä ei näytä olevan yhtä rajua kuin naisten eivätkä heidän ajatuksensa yhtä kumouksellisia. 
Feminismi ja salaiset pornokaupat ovat lalojen hallussa ja he ovat suosittuja valetyttöystäviä homomiesten käydessä vierailulla kodeissaan. 

Eräs Ài Mǎn tyttöystävistä huomauttaa hänen pukeutumisestaan, toinen moittii, että hän syö P:ksi liikaa. Häntä vakoillaan, hänestä tapellaan ja häntä hakataan. Joku on odottanut pääsevänsä hänen avullaan Eurooppaan.
Ài Mǎ ei todellakaan viihdy itselleen määritellyssä roolissa. 
Hän alkaa pohtia, että ehkä juuri vaikeasti määriteltävät ohikatsotut H:t ovat eniten hänen kaltaisiaan. He näyttävät keskisormea lala-hierarkialle ja elävät sairaan alakulttuurin liepeillä ottamatta osaa sen tapoihin. 

   Lalat minun nuoret naiseni, lapset joita he salaa kasvattivat, maailma ei todellakaan ollut heille valmis niin kuin se melkein oli minulle. 

Tämä kirja on täydellinen. Sen sisältö, tyyli kaikki viehättää minua. Kirjailijan tarkat huomiot nostavat esiin valta-asetelmia ja tunnelmia, jotka jäävät mietityttämään. Tuntuu, että olen päässyt mukaan johonkin aivan uuteen maailmaan.  
Tässä kirjoituksessani on jotain maistiaisia kirjan laajasta sisällöstä, sivuja on päälle 400. Luin ensimmäisen kerran uppoutuen ja toisen kerran mietiskellen. Uskomatonta, että kyseessä on esikoisromaani! 

Katson lopuksi  omistuskirjoitusta: "Heille, joiden nimet minun on täytynyt muuttaa." 


--------
Kävin blogikierroksella. Tästä kirjasta ei ole kirjoitettu paljon.
Nämä löysin.
Kirjaluotsi ja Kulttuuri kukoistaa -blogeissa on myös ihmetelty Kantasen kuvaamaa kiinalaisen lesbokulttuurin väkivaltaisuutta. 
Opus vei -blogin Arsi on yhtä ihastunut Kantasen teokseen kuin minä. Hän käyttää siitä nimitystä kansainvälisen tason lukuromaani. Arsi Aleniukselta itseltään on muuten ilmestynyt romaani Villa Alpha. Se(kin) on kirjapinossani. 
Silvia Hosseini kehuu Suomen Kuvalehden kolumnissaan kirjan huumoria, mutta moittii sitä juonettomaksi ja sen kieltä kankeaksi. No, minä kyllä näin tässä kirjassa myös juonen ja pidin sen kielestä. Kirjaluotsi-blogin postaus alkaa pitkällä sitaatilla, joka on hieno esimerkki juuri kielen kauneudesta. Se päättyy näin:"Oli olemassa sellainen tunti, joka piiloutui muiden alle, ja silloin Pekingissäkin saattoi levätä. Kun ulkona oli vain mustaa, sinistä, pienien ojien heijastuksia, ja metro oli hetken maanalainen kultasuoni."