 |
| Kuvasin taivasta rantatuolista makuulta |
Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö ma hautahan asti
myös koululainen lie?
(V. A. Koskenniemi, Koulutie, viimeinen säkeistö)
Nyt on aivan erityinen matka edessä. Lähdemme huomenna mieheni kanssa ajelemaan Pomarkkuun, jossa on lauantaina oman keskikoululuokkani 50-vuotisluokkajuhla.
Nuoremmille tiedoksi, että keskikoulu vastaa nykyistä yläastetta. Oppikoulun ensimmäiseen vaiheeseen keskikouluun haettiin pääsykokeilla neljän kansakoululuokan jälkeen kymmenvuotiaina; osa siirtyi, osa jäi käymään kansakoulua vielä 3 - 4 vuodeksi. Silloin ei ollut vielä kaikille yhteistä peruskoulua.
Peruskoulu on upea juttu, tasa-arvoa tuova ja yhtenäistävä asia lasten elämässä.
Keskikoulu käsitti luokat 1 - 5, ja siitä osa jatkoi lukioon, jossa oli luokat
6 - 8. Ylioppilaiksi tultiin siis oppikoulun kahdeksannelta luokalta eikä lukion kolmannelta kuten nykyään.
Koulu oli maksullinen kymmenvuotiaasta lähtien niille, jotka valitsivat oppikoulun ja sen kautta mahdollisuuden korkeampaan koulutukseen. Oli lukukausimaksut, ja kaikki kirjat, ruuat ja koulumatkat piti maksaa itse. Koulun kalleus ja vanhempien asenteet katkaisivat monelta lahjakkaalta lapselta koulunkäynnin.
Lasten jaottelu kymmenvuotiaina kuulostaa nyt kaikinpuolin julmalta.
Minulle ei ollut itsestään selvää, että saan käydä koulua. Isäni piti sitä turhana. Koulu oli minulle erittäin tärkeä paikka, joskus lähes pelastus.
Viisikymmentä vuotta siitä, kun pääsimme keskikoulusta, pitkä aika.
Olen katsellut luokkakuvia ja alkanut muistaa. Helinä, Outi, Marja, Marja-Lea, Pirjo, toinen Pirjo, Seija, Auli, Aulikki, Leena, Vipi, Ossi, Hautsu, Tapsa, Teuvo, Rape ...
En ole tavannut muita kuin Aulin kerran bussissa 80-luvun alussa, kun olin matkalla sukuloimaan lapsuuden kotiini pienten poikieni kanssa. En tiedä, muistaako Auli.
Juhlamekko odottaa jo aamun automatkaa. Olen innostunut ja positiivisella tavalla jännittynyt. En pysty aavistamaan, mitä tunnen ja muistan, kun tapaan tuttuja niin kaukaa menneisyydestä. Mehän olimme silloin niin tuttuja! Meillä oli yhteisiä huolia, iloja, raivostumisia ja vitsejä. Noiden vuosien aikana lapsuuden perheessäni tapahtui paljon surullisia asioita, joita en haluaisi muistella. Ei niistä asioista koulussa puhuttukaan. Koulu oli oma saarekkeensa.
Mitä toiset muistavat?
Minulla pyörii mielessäni lause Toni Morrisonin romaanista Sula: "We was girls together." Olinko se minä, joka unohdin toiset? Ovatko kaikki muut kenties pitäneet yhteyttä keskenään ja tuntevat toisensa? Jääneet Satakuntaan ja puhuvat lapsuuden murretta?
Minä alan tietenkin heti puhua ja kysellä. Puhun "miä ja siä " ja kuulostan satakuntalaisten korvaan hassulta.
Käyn myös tapaamassa siskojani ja ehkä ajelemme entisen kotitaloni ohi, joka on nykyään orvon näköinen, kun kaunis metsä on kaadettu ympäriltä ja talo nököttää keskellä aukiota. Sillä on ollut vaiheensa.
Kansalaisopiston kirjoituspiiri alkaa syyskuussa. Lapsuuden jälkeen on vuorossa nuoruustarinoiden käsittely. Luulen ja toivon, että tämä luokkakavereiden tapaaminen avaa muistoja.
Henning Mankell kirjoitti teoksessaan Juoksuhiekkaa, että saa jatkuvasti muistutuksia siitä, että me ihmiset olemme nimenomaan kertovia olentoja, Homo narrans enemmän kuin Homo sapiens.
Näemme itsemme toisten tarinoissa. Jokainen aito taideteos sisältää pienen peilinsirpaleen.
 |
| Meidän parvekkeen keijunmekko |
