Kuva on Kreetalta viisitoista vuotta sitten, jolloin juhlimme mieheni kanssa silloista hääpäivää, itselaukaisijalla näpätty, kamera jossain rantatuolilla.
Tänään on yhteisiä vuosia takana 43 plus yksi vuosi ennen naimisiin menoa.
Me olemme tässä kuvassa jo muutaman vuoden päälle viisikymppisiä isovanhempia. Minusta me näytämme kakaroilta, ihan kuin ne viattomat teinit elokuvassa The Blue Lagoon.
Mihin ne vuodet menivät?
Minulla on kuvassa päällä tuollainen hassu balettimekon näköinen uimapuku, tätiuimapuku, jota käytin joskus aamu- ja iltauinneilla tällä matkalla, koska se oli mieheni mielestä niin söpö. Yleensä pidän aina rannalla bikineitä ja vain uimahallissa kokouimapukua.
Eeva Kilvellä on hieno runo Laulu rakkaudesta vuodelta 1972. Jäljennän tähän otteita siitä.
Ja eräänä päivänä
me koukistumme toistemme ympärille
ja naksahdamme lukkoon emmekä irtoa enää,
sinun kulumavikasi minun kihtiini kieroutuneena,
minun mahahaavani sinun noidannuoltasi vasten,
emme erkane konsana ei.
...
Herra, opeta meitä hyväksymään vanhojen rakkaus,
rumien rakkaus, lihavien rakkaus, köyhien rakkaus,
huonosti puettujen rakkaus
ja yksinäisten rakkaus,
me niin pelkäämme sitä.
....
ja kaihi silmissäsi sinä sairaspaikkaa odotellessasi
hapuilet sokeana luokseni,
tunnustelet minua käsimielin.
Tunnustele vaan:
Kaikkien näitten ryppyjen alla olen se minä,
tähän valepukuun elämä meidät viimein pakotti,
mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun.
Ja minun kyhmyni painautuvat sinun kuoppiisi,
sinun ryppysi minun uurteisiini
ja kärsimysten äärellä minä rukoilen
hiljaa kuolemaasi.
on kirkkaana päivä ja ilta.
Käsimielin - mikä kaunis ilmaus.
Runon loppuhan on hyvin traaginen. Runon kirjoittajan rakastettu on niin lopussa, että toinen toivoo hänen kuolevan pois kärsimästä. Vanhoilla pareilla tällainen tilanne on joskus edessä.
En nyt halua ajatella sitä. Aurinko paistaa. Taas on yksi keuhkotulehdus voitettu - minähän olen meistä se raihnaisempi, arpikeuhko - ja elämä hymyilee.
Kuvan kesänä kummallakaan meistä ei ollut vielä syöpää. Minulla oikea lonkka aristi. Pidin sitä hieman töröllään, viiden vuoden päästä sain uuden nivelen ja pilateksessa asento korjautui.
Lääkedosettia ei ollut käytössä, en edes tiennyt sellaisista. Joskus unohdin ottaa ainoat lääkkeeni, kilpirauhashormonit, mukaan matkalle, viikko ilman ei haitannut mitään. Aurinko taisi korvata kaiken. Nyt lääkkeitä on matkoilla mukana yhtä paljon kuin kauneustarvikkeita, joita tietysti pitää aina olla. Huulipuna on välttämättömyys.
Juhlimme hääpäivää käymällä illalla elokuvissa. Sain valita ja valitsin kauhuelokuvan Hereditary - Pahan Perintö. Mikä hääpäiväleffa! Hyvä yhdessä laitettu lounas on syöty ja leivoskahvit juotu, kuten yleensä muinakin päivinä, ei sen erikoisempaa.
Meidän hääpäivässämme on sellainen kiva erikoisuus, että vanhimman pojan vaimo on syntynyt samana päivänä kun me menimme naimisiin. Vähänpä tiesimme silloin, että meillä on koskaan poikia saati miniöitä. Saati nyt jo itseämme pitemmiksi kasvaneita lapsenlapsia.
Huomenna tulee nuorta väkeä. Vietämme tulevia hellepäiviä kolmen sukupolven kesken, kahdeksan henkeä kaikkiaan, puolet lapsia.
Olen jo valmistanut pakastimeen pari kiloa lihapullia ja täyttänyt kaksi jääkaappia ruokatarvikkeilla. Lapsilla on hämmästyttävän iso ruokahalu. Suurin se on kokoonsa nähden pienimmällä klaanimme jäsenellä, joka opettelee puhumaan, aivotyö kuluttaa energiaa. Ei ihme, että yksi mielisanoista on 'ruoka-aika'.
Luin juuri loppuun Esko Valtaojan kirjan Täältä ikuisuuteen.
Siitä maistiainen:
Kun synnyin esihistoriallisena vuonna 1951, noin kolme neljäsosaa ihmisistä eli kädestä suuhun absoluuttisessa köyhyydessä: elämää, jonka ainoa visio oli saada huomennakin jotain syödäkseen. Vaikka maailman väkiluku on lähes kolminkertaistunut, enää yksi kahdeksasta ihmisestä sinnittelee köyhässä luontaistaloudessa, alle eurolla päivässä.
Olen syntynyt vuotta aiemmin kuin Valtaoja. Olen todennut saman olojen ja onnellisuuden paranemisen, enkä voi mitenkään ymmärtää nykyistä pessimismin aaltoa. Maailmanloppua on ennustettu kyllä monesti ennenkin ja aina jouduttu perumaan.
Valtaojan kirjassa on kiehtovaa juttua mahdollisuuksien tulevaisuudesta, energian valmistamisesta, nanoteknologiasta, avaruudesta ja taannustamisesta, joka on Valtaojan oma termi ja tarkoittaa aktiivisempaa valmistautumista tulevaan kuin mitä ennustaminen on. Taannustamisessa katsotaan, missä pitää jonkin tietyn ajan kuluttua olla ja sitten etsitään uusia menetelmiä tavoitteen saavuttamiseksi. Taannustamisessa ei jäädä päivittelemään lyhytnäköisesti tämän hetken tilastojen ja vanhentuneiden keinojen kanssa vaikeroiden.
Onni yksillä, KESÄ kaikilla. Hei, nyt on ihana sää, nautitaan!
Saatan pitää pientä taukoa, riippuen siitä, tuleeko lisää kesävieraita ja haluanko keskittyä säilömään marjoja, löhöämään veden ääressä vai mikä minua houkuttaa. Ennustan, että kirjat kuitenkin.
Olen niin iloinen siitä, että elän aikakaudella, jolloin keuhkotulehdukset eivät johda kuolemaan.
Valtaoja luettelee tulenkantajia, jotka kuolivat nuorina tuberkuloosiin: Uuno Kailas (31 v), Edith Södergran (34 v), Kaarlo Sarkia (43 v), Katri Vala (42 v) ja Saima Harmaja (23 v). Vuosikymmen myöhemmin heidän sairauteensa oli jo kehitetty tepsivä lääke.
Mahdollisuuksien tulevaisuus on aina edessämme, koska keksinnöt johtavat toisiin. Ei niistä voi tällä hetkellä tietää; tiedämme kokemuksesta vain sen, että tulevaisuus on ihmeellisempää kuin osaamme kuvitella.
Myös henkilökohtaisessa elämässä pitää taannustaa...
Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,
niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!
- Edith Södergran
---------------
Saman päivän iltana
Ilta on aamua viisaampi: oli kyllä maailman huonoin elokuva. Siis hoh hoijaa! Luulin, että kyseessä olisi jokin Roman Polanskin Rosemaryn painajaisen tyylinen psykologinen ja älykäs kauhuelokuva. Aivan ylimainostettu leffa.
Suurenmoiset onnittelut yhteisenä merkkipäivänänne! Pitkä yhteinen tie takana, toivottavasti monta hyvää vuotta vielä edessä. Tästä saa uskoa omiinkin polkuihin. Meillä on puoliskon kanssa takana pian 14 yhteistä vuotta. Tuntuu vähältä teidän vuosiinne verrattuna, mutta toisaalta muutaman vuoden päästä olemme tilanteessa, jossa yhteisiä vuosia on enemmän kuin erillään elettyjä. Se tuntuu aika hurjalta! (Ja helppoa ei aina ole ollut, ei todellakaan.)
VastaaPoistaIhania kesähetkiä "klaanillenne!"
Kiitos Suketus!
PoistaYhteisiä vuosia enemmän kuin niitä edeltäviä on hyvä kohta liitossa, silloin toinen on jo aika tuttu.
Toinen tällainen piste on siinä, kun on asunut jollain paikkakunnalla kauemmin kuin lapsuuden ympäristössä. Silloin tietää, että voi kotoutua moneen paikkaan.
Mukavaa kesän jatkoa sinulle myös!
Ja vielä piti sanoa tuosta sulkeisiin laittamastasi, että toisen oppii tuntemaan ehkä parhaiten vähän riitelemällä. Ei me nyt enää, mutta nuorempana piti selvitellä asioita railakkaammin.
PoistaLämpimät onnitteluni! Pitkä siivu takana ja toivottavasti paljon mielenkiintoista edessä malliin: "ei ne päivät, jotka ovat menneet, vaan ne, jotka muistetaan."
VastaaPoistaRoppa rapistuu , mutta nuppi käy rippikoulua ja tässä yhtälössä on välillä naurussa pitelemistä... Nautitaan täysillä jokaisesta päivästä, lämmöstä ja valosta sekä yhteisestä pitkästä jaetusta taipaleesta puolisoittemme kanssa:)
Nuppi käy rippikoulua...hauskasti sanottu. Kiitos!
PoistaVanheneminen on kaikella muulla tavalla kivaa paitsi ne krempat.
Panin päämääräni siihen, että olisin kymmenen vuoden päästä yhtä menevä kuin nyt ja ryhdyin harjoittamaan keuhkojani pyörälenkeillä, joilla toisin kuin ennen poljen niin kovaa kuin pääsee. Kaikki liikuntamuotoni ovat olleet sellaisia joissa en juuri hengästy, ja olen kyllä kuullut hengästymisen tarpeellisuudesta useammankin kerran, mutta ihminen ei helpolla usko.
iso onnenrutistus teille molemmille, marjatta. ja tuo teistä otettu kuva on niin sanomattoman ihana!
VastaaPoistavanhuus tulee, eikä useinkaan yksin. minäkin huomaan jo lisääväni pieniinkin tulevaisuudensuunnitelmiini automaattisen ehtolauseen: jos vielä ollaan elossa.
ajatteleminenkin on tässä iässä vähän erilaista: ajatukset ovat lyhyempiä, yksinkertaisempia ja konkreettisempia. tunnen kasvavaa tarvetta myönteisyyteen ja valitsen lukemani kirjatkin nykyään tarkkaan: ei polveilevia romaaneja ihmisten pahuudesta ja maailman tuhoutumisesta, vaan tarinoita, joissa on toivoa ja selkeä ratkaisu.
minua lämmittää se, että sinä suhtaudut elämään suorastaan hämmentävän uteliaasti. kykenet kokemaan iloa ja onnea. iloitset huulipunasta, uudelleen luetusta lempirunosta ja kuhmon kamarimusiikista.
ja rakkauteen kukaan ihminen ei ole ikinä liian vanha. se ei hiudu satavuotiaanakaan, ei edes tässä yhä ruuhkaisemmaksi käyvässä ja virikkeitä pursuavassa maailmassa.
katselen teitä tuossa kuvassa ja uskon, että teitäkin kannattelee ja elvyttää juuri rakkauden läheisyys, lämpö ja turva.
meri
Kiitos, meri!
PoistaRakkaus on ihmeellinen asia. Se on pienessä lapsessa aivan valmiina,
siihen liittyy paljon luottamusta ja se säilyy hämmästyttävän hyvin vaikeissakin olosuhteissa.
Rakkaus on myös asia, josta kirjoitetaan paljon täyttä soopaa. Viihteessä rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta on tehty hyvä bisnes.
Totta mitä sanot mieltymysten muuttumisesta iän mukana.
Minä palautan nykyään paljon uusia romaaneja puoliksi luettuina, koska ne ongelmat, mitä niissä käsitellään tuntuvat niin tylsästi käsitellyiltä ja usein harkitusti ajan ilmiöihin istutetuilta. Ikä tekee vaativaksi elämysten suhteen.
MM
VastaaPoistaSamaistuttaa. :)
Ikäkausikokemuksia. Kiitos, hikkaj!
PoistaLämpö, läheisyys, onnellisuus säteilee teidän kuvasta. On onni löytää nuorena se paras kumppani rinnalleen. Sanoin paras, kun luulen itse nyt eläväni sen toiseksi parhaan kanssa. Kolmanneksi parasta en enää halua edes kokeilla, on tämä ollut sen verran rankkaa, kun kaksi vanhaa, omiin tapoihinsa piintynyttä alkaa opetella yhteiseloa :). Leskeytyminen suht nuorena on shokki, kun se tutuksi tullut ihminen lähtee liian aikaisin tapaturhan uhrina. Niin paljon särkyy ja romahtaa ympäriltä! Nykyisin avioliitto ei ole arvossaan. Erotaan jo ensi metreillä, kun rakastumisen huuma on mennyt ohi ja arki koittaa. Kannattaisi edes yrittää, kun eronneen osakaan ei ole helppo. Siinä molemmilta helposti tuhraantuu vuosia uuden kumppanin etsinnässä.
VastaaPoistaKilven runoa lukee aina lähes tippa silmässä. Onnittelut teille ja vanhetkaa yhdessä!!
Sinulla on järkevä ote elämään.
PoistaVanhempana on aivan varmasti paljon vaikeampaa ryhtyä elämään yhdessä kuin nuorena, jolloin ollaan muutoinkin koko ajan muutoksessa.
Meillä oli mieheni kanssa jo kumpaisellakin avoliito takana. Halusimme molemmat kovasti asettua ja perustaa perheen, tapasimme siis oikeaan aikaan yhteisin tavoittein.
Joskus ero on parempi kuin epätoivoinen yrittäminen.
Paljon onnea. Pitkä matka teillä on takananne ja toivottavasti monia ilon vuosia vielä edessäpäin. Hyvää kesän jatkoa!
VastaaPoistaKiitos Anneli! Sitä toivon minäkin.
PoistaKaikin puolin hyvää kesää sinulle myös!
Kauniisti kirjoitat! Samoin ihmettelen ajan kulumista, Valtaojan tekstejä ja nykyistä yleistä hyvinvointia (tai siitä valitusta) sekä lasten (lapsenlasten) kyltymätöntä ruokahalua (kun aamupalasta on selvitty, pitää alkaa tehdä jo lounasta). Onnellisena miehen kanssa vietetyistä vuosikymmenistä, joiden ei toivoisi pian loppuvan. Kiitollisuuden aiheita riittää, kun ne huomaa tai pysäytetään huomaamaan. Hyvää kesän jatkoa, Marjatta.
VastaaPoistaArja, olen niin kiitollinen tästä ihanasta kesästä. En edes muistanut, että Suomen kesästaä voi nauttia näin paljon.
PoistaKun pojan porukka lähti, niin tulimme kahdestaan uudelleen mökille. Nyt minäkin osaan olla täällä, kun on lämmin ja voin nauttia veteen pulahtelusta.
Lapsista on syytä olla kiitollinen. On kiva seurata millaisia persoonia he ovat ja millaisiksi kehittyvät.
Hyvää kesän jatkoa sinulle myös!