maanantai 19. elokuuta 2019
Pajtim Statovci, Tiranan sydän
Pajtim Statovcin romaani Tiranan sydän julkaistiin vuonna 2016, kaksi vuotta esikoisen, Kissani Jugoslavian, jälkeen. Statovci on haastatteluissa kertonut kirjoittaneensa molempia tekstejä yhtä aikaa. Materiaalin runsaudesta johtuen hän päätyi rakentamaan kaksi erillistä kirjaa.
Tiranan sydämen englanninkielinen käännös Crossing on ilmestynyt tänä vuonna. Nimi on hyvä. Kirjassa ylitetään maiden, sukupuolisuuden ja identiteetin rajoja.
Alkuperäinen nimi Tiranan sydän viittaa albanialaiseen syntyperään, jonka kirjan henkilöt haluavat unohtaa. He haluavat luoda nahkansa uudelleen ja jättää häpeämänsä kotimaan taakseen vanhan polven tarinoiden aiheeksi.
Minusta kirjassa on liikaa aineksia. Sen perustarina on hyvä, mutta erilliset novellimaiset osat hajottavat ja tahallinen hämärtäminen vie voimaa pois päähenkilöiden persoonista ja heidän kohtalostaan.
Yksittäiset kohtaukset ovat kirjassa valtavan hyviä, mutta kokonaisuus pettää.
Jos et halua tietää kirjan juonta, niin siirry tämän katkoviivan alla olevan tekstin ohi ja jatka seuraavan katkoviivan alta. Jos taas olet lukenut kirjan ja ollut ymmälläsi, niin lue ja muistele kanssani, miten se menikään. Montako identiteettivarkautta tarina sisältää? Sekä lehtiarvosteluissa että blogeissa on ollut erilaisia tulkintoja, lueskelin niitä, mutta asia jäi ratkaisematta.
-------------------------------
Alkuluvussa puhuu nimetön kertoja, 22-vuotias pakolainen, joka vaihtaa kameleonttimaisesti identiteettiään eri tilanteissa. Hän on välillä mitä maskuliinisin mies, Anton, Adam tai Gideon ja välillä naisen olemuksen omaksunut Amina tai Anastasia. Hän kävelee Rooman katuja pettyneenä, koska ei ole saanut yrityksistään huolimatta töitä mistään, vaan joutunut nöyryytetyksi kerta toisensa jälkeen. Suuret unelmansa, joita hänellä tullessaan oli, hän on joutunut hylkääämään.
Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin. Silloin täytyy valmistautua enää siihen, että koska elää niin lukemattomia elämiä, joutuu peittelemään kertomiaan valheita aina uusilla valheilla, ettei joutuisi kohtaamaan kiinnijäämisen aiheuttamaa myrskyä.
Elämä käy raskaaksi, kun vaeltaa yksin kehenkään luottamatta, ja väsynyt, valhepersoonissa elävä pakolainen päätyykin juoksemaan ison auton eteen.
Heikoimmilla hetkilläni tunnen musertavaa surua, koska tiedän, etten ole kenellekään mitään enkä kukaan, ja se tietysti tuntuu siltä kuin kuolisi. Jos kuolema olisi tunne, se olisi tätä: näkymättömyyttä, elämistä huonosti istuvissa vaatteissa, jalka kiristävässä kengässä.
Ensimmäisessä osassa kuvataan kahden pojan elämään Tiranassa 1990-luvun alussa. Murrosikäiset pojat Agim ja Bujar häpeävät maataan ja kotiväkeään. Heissä kytee halu paeta. Pojista toinen, Agim, haluaa olla tyttö ja lähestyy fyysisesti Bujaria, joka pitää hänestä, mutta ei osoita häntä kohtaan seksuaalista kiinnostusta. Kertoja on Bujar.
Kakkososassa siirrytään Roomaan vuoteen 1998. Onnettomuudesta pelastunut nimetön mies on sairaalassa, jossa hänet paikataan jatkamaan elämäänsä pakolaisena, eli nyt jatkuu alkuluvun minämuotoinen tarina.
Kohta miehemme on Berliinissä luovan kirjoittamisen kurssilla naiseksi muuntautuneena ja saa ikävän kokemuksen, kun vanhempi mies rakastuu häneen naisena ja pahoinpitelee hänet totuuden paljastuttua.
Seuraavana vuonna ollaan Madridissa, jossa anonyymi henkilö on taas mies ja rakastuu naiseen. Kun nainen löytää miesystävänsä omissa vaatteissaan ja nauraa katketakseen, suhde päättyy.
Vuoden päästä sama henkilö, vaiko eri, emme saa tietää, on päätynyt New Yorkiin, jossa myös viipyy vuoden verran ja joutuu ryöstetyksi..
Lukija on sitä mieltä, että kyseessä on Agim, joka jo lapsena joutui isänsä pahoinpitelemäksi tyttöleikkiensä vuoksi, mutta onko se mitenkään edes mahdollista tällä aikataululla. Joka paikassa tämä kiertelevä yksinäinen hahmo on albanialaisen taustansa pimittävä, rahaton, paperiton, kouluttamaton ja koditon. Hänellä on Agimin tapoja, mutta henkilöllisyyttä on vaikea päätellä. Voisiko kyseessä on Bujar, vai onko osa kertomuksista Bujarin, osa Agimin?
New Yorkissa Agim/Bujar/joku muu tapaa suomalaiseen naisen Marian ja saa päähänsä, että Suomi voisi olla hänen maansa.
Kolmannessa osassa palataan poikien elämään Tiranassa ja sieltä paenneena Dürresissä valmistautumassa meren ylitykseen Italian puolelle. Kerätessään rahaa omaan pakoveneeseensä he näkevät nälkää ja varastavat. Bujar joutuu jopa myymään ruumistaan, mitä hän ei uskalla Agimille kertoa.
Pojat jäävät tässä vaiheessa kertomusta pimeälle merelle vuoteen 1992. Bujar kertoo:
....välillä hän piti moottorin ohjaustangosta kiinni ja välillä minä, ja me särjimme hiljaa humisevan yön ja kohahtelevan meren jonka pinta näytti vahatulta lattialta.
Oli ihan sama minne me tulisimme, sillä kaikki paikat, joissa olin hänen kanssaan ollut, olivat olleet koteja.
Neljännessä osassa ollaankin Helsingissä ja vuosi on 2003. Nimetön henkilö, joka nyt on 27-vuotias italialaisena maahanmuuttajana esiintyvä mies, menee homobaariin ja tapaa siellä hauraan, suloisen sukupuolen korjausta läpikäyvän Tanjan, joka on vielä tässä vaiheessa Tom.
Tanja on niin vilpitön henkilö, että hän saa "italialaisemme" tunnustamaan oikean taustansa (ei nimeä nytkään) ja kertomaan kärsimyksistään pakolaisleirillä Italian Barissa, mutta ei sitä, että on a-seksuaalinen ja harrastaa seksiä silloin kun toiset sitä häneltä haluavat.
Jää aivan käsittämättömäksi, miksi albanialainen käyttää hyväkseen Tanjan hyvyyttä ja hylkää sitten hänet kuin rikkinäisen sukan. Kuultuaan Tanjan suunnitelmasta saada levytyssopimus hän ilmoittautuu kateellisena, Tanjalta salaa, Idols-tyyppiseen kilpailuun, jossa esittelee itsensä turkkilaisena kristittynä sukupuolenkorjausta läpikäyvänä "Tanjana", jonka elämässä on lukijalle jo tuttuja vaiheita eri maissa.
Näyttää siltä, että paikkaansa etsivä kulkurimme yrittää keksiä identiteetin, joka vetoaisi parhaiten valtaväestöön. Hänellä oli lähdössä unelmia ja hänellä oli lahjoja, mutta hän ei pääse vähemmistöön kuuluvana mihinkään kiinni.
Jos minä olisin saanut kasvaa tällaisessa maassa, mietin, olisin lukenut niin paljon kirjoja, etten olisi enää jaksanut pitää silmiäni auki, ja olisin hankkinut itselleni yliopistotutkinnon ja arvostetun ammatin, olisin elänyt todeksi parhaan mahdollisen elämän ja saaanut läheiseni halkeamaan ylpeydestä.
Lopuksi toinen alkukertomuksen pojista, saapuu takaisin Tiranaan kotitalolleen, paritaloon, jonka toisella puolen asui teinipoika Agim ja toisella puolen Bujar. Kumpikohan poika sieltä nyt sitten palaa aikuisena miehenä? Hän koputtaa ensin toiseen oveen, sitten toiseen, jossa oven avaa vanha, erakoitunut nainen. Tämä kyselee vieraan nimeä ja muistelee, että olihan hänelläkin kerran sen niminen poika... Bujar... joka on pian tulossa kotiin. Mutta kun Bujar - "Bujar" - avaa huoneensa oven, niin se on muutoin sotkuisen asunnon ainoa typötyhjä huone, ikkunoissa mustat verhot. Mustat? Agimko sittenkin? Kotiinpalaajahan koputtikin ensin Agimin perheen oveen.
Mustaverhoisessa huoneessa herätessään nuori mies muistelee, mitä veneessä tapahtui, mutta minä lukijana en usko enää yhtään mitään. En ole varma, kumpi siellä hukkui ja varastiko pelastunut ehkä hukkuneen identiteetin monien sivuidentiteettiensä ohessa. Olen täysin kyllästynyt tähän epämääräisyyteen. Jos tulija oli Bujar, miksi hän ei sanonut:"Äiti, äiti parka?" Ei tällä piilottelulla saavuteta kerronnallisesti mitään.
--------------------------
Romaanissa siirtyillään ajasta ja paikasta toiseen. Se koostuu neljästä osasta, joiden sisällä on lukuja, osassa niistä numero, nimi, aika ja paikka, osassa numero ja nimi ja osassa vain numero. Lisäksi osien alussa on lainauksia kolmelta eri kirjailijalta, Amos Ozilta, Imre Kertésziltä ja Orhan Pamukilta.
Minulle vähempi olisi enemmän!
Luin kirjan kahdesti ja vielä osan englantilaista käännöstä ja jäin ymmälleni. Pidän arvoituksellisuudesta romaaneissa, mosaiikeista, joissa palat loksahtavat (tällaisia esim. Toni Morrisonin romaanit). Tässä ei loksahda.
Luin juuri Helsingin Sanomista Helena Ruuskan arvostelun Sari Elfvingin esikoisromaanista Taivaat jotka ansaitsemme. Arvostelun alussa sanotaan näin: "Mistä on nykyromaanit tehty? Muistoista, moniäänisyydestä ja hajanaisuudesta. Mitään varmaa emme voi tietää itsestämme saatikka muista, todetaan romaanissa toisensa jälkeen."
Saman voisi sanoa myös Statovcin Tiranan sydämesta ja myös sen, mihin Ruuskan arvio päättyy: rönsyjä kannattaisi karsia.
Tiranan sydämessä on onnistuneesti hienoja kansantarinoita, pakolaisen kokemaa tyhjyyttä, itsensä etsimistä, rasismia, sukupuolisuuteen liittyviä ongelmia ja eri Euroopan maiden ja amerikkalaisuuden kuvausta. Osa näistä kuvauksista on hieman kliseisiä. Suomen ja suomalaisuuden kuvaus on tarkkanäköistä.
Lukija ei näe Bujarin ja Agimin hahmoja, heidän ulkomuotoaan ja luonnettaan ei ole paljon kuvattu, mutta Tanjan näkee, hän on elävä. Bujar (jos ympäri Eurooppaa ja USA:ssa pistäytyvä henkilö on Bujar) on tyyppinä käyttäytymisestään päätellen samanlainen kuin Statovcin uuden romaanin Bollan Arsim, aika paha niille, jotka häntä rakastaisivat. Agim on panikoiva ja heikko, jospa hän oli kaksipäisen kotkan heikompi pää ja sai vaipua aaltoihin, kukaties. Toisaalta hän oli älykkäämpi, se jonka olisi luullut pärjäävän ja josta olisi voinut tulla vaikka mitä. Poikien henkilöllisyyden hämärtäminen, kirjan loputon naamioleikki, on minusta turhaa kikkailua.
Englanninkielinen käännös Crossing on David Hackstonin kääntämä. Se on erittäin hyvä käännös. Kun luen Roomassa itsemurhaa yrittäneen miehen keskustelua sairaalan psykiatrin kanssa, koen sen kuin uutena tekstinä. Miltä tuntuu, kun olet oman elämäsi sivuhenkilö:"... I can't find my own pulse, as though I am a mere cameo in my own story..."
Minulle Statovcin kirjoista paras on esikoinen Kissani Jugoslavia, toiseksi tulee uusin, Bolla, ja kolmannelle sijalle pääsee Tiranan sydän.
Aion ehdottomasti lukea lisää tältä lupaavalta kirjailijalta. Sanoikohan hän jossain haastattelussa, että haluaisi kirjoittaa esseitä?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tuhat ja yksi blogitarinaa
Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...
-
Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...
-
Dimi Salon tuore kirja ja albumi Sopivanlaiset veivät minut edellisen lukemani kirjan 1600-luvun maailmasta nykyaikaan ja sen ongelmiin. Y...
-
En ole ryhtynyt polttelemaan vesipiippua, vaikka kuvasta voisi niinkin päätellä. Vahvistan keuhkojani puhaltamalla veteen pullossa. Minull...
Tiranan sydämen ostin jo aikaa sitten e-versiona. Sonylle Readeriin ladattuna se on seuraavana lukuvuorossa. Punnintasi teoksesta osui siis minun kannaltani sopivasti. Juoniosastosi luen, kunhan ensin olen saanut jonkinlaisen käsityksen kirjasta.
VastaaPoistaJospa sinua se identiteettien arvoituksellisuus ei häiritsekään.
PoistaHyviä lukuhetkiä Lissu!
Tiranan sydän on myös loistava, mutta minunkin sydämen on vienyt Kissani Jugoslavia ja Bolla seuraa kakkosena. Tiranan sydän oli sekava. Kirjat löytyvät hyllystäni, joten taidan jossakin vaiheessa lukea Tiranan sydämen uudestaan, jospa kirja aukeaisi sitten paremmin.
VastaaPoistaMinun tekee mieli nyt lukea vielä Kissani Jugoslavia uudelleen.
PoistaTiranan sydämen henkilöhahmoista näyttäisi olevan kahta koulukuntaa. Useampien mielestä siinä oli koko ajan vain nämä pojat/miehet. Iät ja vuodet kyllä mätsäisivät.
Toisten mielestä pojat tulivat kuvaan pakoon lähtönsä jälkeen vasta lopussa ja eri maissa tapahtuneet välitarinat olivat erillisiä pakolaisnovelleja, joissa oli yksi tai useampi anonyymi kertoja.
Helsingin tapahtumissa minäkertoja, kuka lieneekin, kertoi laulukilpailun tuomareille hieman muunneltuna saman episodin, mikä tapahtui toisessa kaupungissa aiemmin. Tämä viittaisi siihen, että kyseessä on sama henkilö.
Identiteettien hämärtämisen tarkoitus on varmaan korostaa pakolaisten kasvottomuutta ja erityisyyden puutetta;mikä tapahtuu yhdelle tapahtuu toisellekin.
Vielä selvennys äskeisen kommenttini loppuun, siis pakolaiset eivät ole kasvotonta massaa, vaan heidät tahdotaan nähdä sellaisena. Tietyt taustat luovat tiettyjä mielikuvia, siksi joskus kannattaa esitellä itsensä italialaisena mieluummin kuin albaanina.
PoistaOlin eilen päivämatkalla Tallinnassa, jossa näkyi muutaman aasialsien turistin lisäksi vain valkoihoisia tallinnalaisia ja suomalaisia "kaljanostajia". Kun samalla mietin tämän kirjan problematiikkaa, ihmisiä irti entisestä eikä kiinni missään, niin se tuntui tosi pahalta. Miten se voikin olla niin vaikeaa ottaa ystävällisesti mukaan muualta tulleita ihmisiä!
Minulta on toistaiseksi kaikki Statovcin romaanit lukematta, vaikka itse kirjailijasta ja kirjoistaan olen toki kuullut ja kiinnostunutkin. Jokin vain haraa vastaan ja se on mahdollisesti "pelko" siitä, etten saa kirjoista otetta tai en ymmärrä. Minun on vaikea keskittyä liian arvoituksellisiin kirjoihin, en osaa ottaa rennosti jos liikaa pitää arvailla. Ehkä taustalla on pelko siitä, että olen liian "tyhmä" ymmärtämään ja kukapa haluaisi tuntea itsensä tyhmäksi. Tämä Tiranan sydän kuulostaa sellaiselta. Luin koko postauksesi spoileriuhasta huolimatta.
VastaaPoistaMietin, että ehkä voisin aloittaa kirjailijan teoksiin tutustumisen Kissani Jugoslaviasta.
Tuo minun spoilerirajaukseni onkin ihan hassu, kun kuitenkin lopussa taas palaan noihin kysymyksiin kertojan persoonasta.
PoistaEi nuo muut Statovcin kirjat ole vaikeita, vain Tiranan sydän on, koska se on niin sekava. Hei, sinähän voisitkin lukea sen englanninkielisenä. Minusta käännös tuntuu jotenkin jopa selkeämmältä kuin alkuperäinen suomenkielinen.
Kissani Jugoslavia on kirja minun mieleeni, realistinen ja taianomainen yhtä aikaa. Siitä kirjoitin joskus vain jonkin minitekstin. Aion lukea sen pikapuoliin uudestaan ja kirjoittaa kunnon postauksen.
Sain juuri luetuksi Aino Kiven romaanin Maailman kaunein tyttö, josta pidän varauksetta, tunnistettavasti kuvattua murrosikäisten tyttöjen elämää. Olen nyt ihan tämän kirjan tunnelmissa.
Ehkä Tiranan sydämen koko idea, se sydän, onkin juuri valheellisuudessa. Ihminen, jolla on niin paljon salattavaa - koska ei halua olla sitä, mitä on - päätyy keksimään itselleen loputtoman määrän sepitettyjä identiteettejä. Tarinoitahan me kaikki olemme, joten sikäli tuo toiminta on ymmärrettävää, vaikkakin usein, ja Statovcin muun tuotannonkin huomioiden, rehellisyys voisi sittenkin olla sielulle parempi.
VastaaPoistaOpiskellessani aikoinaan Ruotsissa tunsin albaanin, bosnialaisen ja suomalaisen - tai siis kolme ruotsalaista, joiden vanhemmat olivat mainittuja kansallisuuksia. Kaikkia kolmea yhdisti se, että heidän vanhempansa olivat hävenneet alkuperäänsä niin, että lapsille ei ollut opetettu lainkaan äidinkieltään. Jotta heistä tulisi parempia ruotsalaisia, tuo sydän oli pitänyt uhrata. Heistä ei kuitenkaan voinut koskaan tulla täysin ruotsalaisia, koska nimi kertoi muuta. (Kukaan näistä ei ollut keksinyt vaihtaa sukunimeään.)
Nuori siirtolaismies, joka sepittää itsensä muuksi kuin mitä on, on minulle tuttu ihmistyyppi. Kameleontillisuus tuottaa merkillisiä voimaantumisen tunteita, mutta johtaa myös helposti juurettomuuteen ja sydämettömyyteen. Ehkä Tanjan kohtelukin oli osaltaan seurausta itseinhosta? Aseksuaalisuus harvemmin johtaa sellaiseen sydämettömyyteen kuin itseään inhoava seksuaalisuus, joskin ihmiset, joille himo ja rakkaus merkitsevät yhtä ja samaa, usein kuvittelevat himon puutteen sydämettömyydeksi.
Olisiko kirjailija sitten tämän kirjan kirjoitettuaan saanut lillukanvartensa parempaan järjestykseen? Ja siten myös kirjat. Vai olisiko sittenkin niin, että se kameleonttimainen salailu olikin juuri tämän kirjan ydin eikä tarkoitettu ymmärrettäväksi, kun ei sitä ehkä kertoja itsekään ymmärtänyt (ei tiennyt enää, kuka on).
Järkevää pohdintaa. Niin se varmaan on.
PoistaOn kyllä kiinnostavaa seurata Statovcin kirjailijanuraa. 'Lehmä synnyttää yöllä' on selkeämpi ja ehyempi kuin kaksi edellistä, mutta myös lohduton.
Itseinho saa joko suuntaamaan väkivallan itseen tai toisiin, usein molempiinkin.
Aseksuaalisuus on varmaan helpompaa kuin vaikka vastakohta, maaninen kyltymättömyys ja tyydyttämättömyys, mutta myös aseksuaalisesti suuntautuneelle itsensä hyväksyminen on tärkeää, nykyaika kun ei oikein arvosta tätä piirrettä.
Aseksuaalit ymmärtävät keitä ovat paljon hitaammin kuin esimerkiksi homot tai lesbot, jotka yleensä viimeistään teini-iässä huomaavat erilaisuutensa yksinkertaisesti siksi, että rakastuvat johonkuhun omaa sukupuoltaan olevaan. On vaikeampi huomata itsessään jonkin puuttumista kuin jonkin olemassaoloa. Ja vaikka huomaisi, että jokin on erilailla, siitä menee vielä kauemmin sen ymmärtämiseen, mitä tuo jokin on, koska asian poissaololle ei kasaudu todisteita samalla tapaa kuin läsnäololle. Aseksuaaleja on prosentuaalisesti selvästi vähemmän kuin homoseksuaaleja, eikä mikään erityisesti aja heitä etsimään seurakseen toisia itsensä kaltaisia, mikä on homoille ja lesboille sosiaalista toimintaansa selvästi määrittävä "tehtävä" tai "ratkaisu" erillisyyteensä enemmistöstä.
PoistaSuurin osa aseksuaaleista lienee synnynnäisiä, mutta on ilmeisesti myös vähemmistön vähemmistö, joilla ominaisuus on enemmän traumaperustainen, esim. lapsena tapahtuneen hyväksikäytön tai väkivallan seurauksena. Silloin koko problematiikka voi olla hyvin erilainen.
Olen huomannut, että suurimpia vaikeuksia oman itsensä käsittelyssä on niillä, joissa yhdistyy useampi kuin yksi poikkeavuus. Kuvauksestasi esimerkiksi voi päätellä, että päähenkilöllä kamppailee paitsi seksuaalisen suuntautumisensa kanssa, myös sukupuoli-identiteettinsä (transvestitismiä, kenties myös transseksuaalisuutta) ja lopulta myös kaiken identiteettinsä kanssa. Vaikka kameleonttimaisuuteen voi liittyä voimaannuttavia kokemuksia siitä, että voi olla mitä vain ja sepittää itsensä aina uusiksi, olen huomannut, että tuollainen on selvästi lisääntynyt Pajtimia nuorempien ikäpolvien kohdalla, ja sen täytyy olla jotenkin yhteydessä internetin ja somen fluideihin, alati vaihtuviin identiteetteihin. Olisi ollut jokseenkin mahdotonta vielä 90-lukulaisessa pikkukaupungissa. Jos taustalla on itseinhoa, voi itsensä etsimisestä (joka sinänsä myönteistä) syntyä peruuttamatonta vahinkoa - esim. sukupuolen korjaaminen, jota katuu katkerasti myöhemmin - tai kuten usein, täydellinen tai jopa kuolemaan johtava välirikko vanhempien kanssa. Mitä konservatiivisempi ja ahdasmielisempi yhteiskunta taustalla, sitä traagisempia tarinoita.
Kyllä, on näitä, joille selviää pitkän hoitojakson aikana, että kyse ei olekaan esim. transseksuaalisuudesta vaan jostain muusta, usein dissosiaatiohäiriöstä. Siksi olisikin hyvä, että ennen kuin puututaan kehoon ja tehdään peruuttamattomia muutoksia, niin pitkä, tuettu mietintävaihe olisi edelleen mahdollinen.
PoistaAseksuaaliselta ihmiseltä ei puutu mitään, kunhan vain läheiset ja ystävät jättävät rauhaan.
Tiedän monta naispuolista ihmistä, jotka elävät tasokasta hyvää elämää ilman seksuaalisuutta, kattavat itselleen kauniisti ja asuvat viihtyisässä kodissa tavaten ystäviään ja sukulaisiaan. Siihen tarvitaan itseluottamusta ja herkkyyttä kuulla itseään.
Miehille tilanne saattaa olla vaikeampi... en tunne ketään, tämä on arveluani.