 |
| Outi Heiskanen, Juuri, 1992 |
Oliko haastatteluaikoja Helsingin kirjamessuilla lyhennetty vai ovatko ne aina olleet vain 20-minuuttisia? No, joka tapauksessa liian lyhyt aika isoihin asioihin, joista olisikin kiinnostavaa kuulla jatkossa alustus yleisökysymyksineen jossain kirjallisuustapahtumassa.
Kaikissa kolmessa haastattelussa, joita seurasin, haastattelu oli napakkaa ja tärkeimpään keskittyvää; jäi vain olo, että tätä saisi olla lisää.
Kävin messuilla perjantaina ja lauantain kiertelin näyttelyissä. Tämän kirjoitukseni alkukuva on Ateneumin näyttelystä, jossa esitellään laajasti Outi Heiskasen taidetta. Kävijöille vinkki: varatkaa aikaa ja katsokaa ehdottomasti kuvien ohella myös Georg Grotenfeltin elokuva Heiskuja: Outi Heiskanen Lallukan taiteilijakodissa.
Risuviivatekniikalla toteutetun kuvan nimi Juuri sopinee kuvitukseksi myös näihin kolmeen kirjaan.
Lauri Hokkanen on kirjoittanut paljon aikaa ja taustamateriaalien tutkimista vaativan tietoteoksen Kenen joukoissa seisoin - Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Otsikon alla oleva teksti kertoo hänen motiivinsa ja missionsa: "Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen iäkkäämmät taistolaisjohtajat vaikenivat, nuorempia poliittisia johtajia vaivaa muistinmenetys - hekin ovat hiljaa. Minä en."
Hokkanen istuu kuvassa vasemmalla (huono kuva, anteeksi), haastattelija on toimittaja Unto Hämäläinen.
Hokkanen on pettynyt siihen, että 70-luvun taistolaisliikkeen tarkastelussa ja jopa hänen poliittisideologisen teoksensa arvosteluissa on ohitettu ydinkysymys eli liikkeen päämäärä, joka oli Suomen muuttaminen Neuvostoliiton kaltaiseksi valtioksi. Liikkeen aktivisteilla oli vakaa käsitys, että vallankumous on niin lähellä. että esim. rahan käytöstä poliittisessa toiminnassa ei tarvitse huolehtia, koska muutos on aivan lähellä.
Hämäläisen tiedustellessa syytä liikkeen kaatumiseen Hokkanen kertoi, että epäilyn siemen iti koko ajan kahdenkeskisissä keskusteluissa, joissa ideologiaa epäiltiin, oltiin heikkoja ja epävarmojakin, mutta julkisesti esiinnyttiin vahvoina ja omassa vakaumuksessa varmoina.
Koko Suomihan oli erittäin varovainen suhteessa Neuvostoliittoon, mutta taistolaiset menivät pitemmälle. He toimivat salaisena julkisena poliisina etsien ja ilmiantaen ihmisiä, joissa havaitsivat neuvostovastaisuutta.
Omana ajatuksenani lisään tähän, että nuo ajat epäpoliittisena opiskelijana eläneenä en voisi ikimaailmassa kuvitella liittyväni erilaisiin meidän aikamme viholliskuviin, jaotteluihin ja leimaamisiin.
Toivon, että nuoremmat ihmiset rokotuttaisivat itsensä ääriliikehdintöjä vastaan lukemalla tämän kirjan.
Hokkasen vahva haastattelu vielä mielessäni menin Tiedetorille seuraamaan psykologi Taina Kuuskorven ajatuksia pahuuden synnystä. Kuuskorven kirjan nimi on Pahat mielessä - tieteen näkökulma pahuuteen.
Kuuskorpi on ohjannut rikoskirjailijoita pahuuden aiheen käsittelyyn. Hän sanoo, että se mitä ihmiset hakevat pahoista teoista kertovaa jännityskirjallisuutta lukiessaan on turvallinen pelon ja jännityksen kokemus, ei sairailla teoilla mässäily.
Rikoskirjallisuus kertoo missä yhteiskunta on menossa. Rikokset kertovat aina ajasta, jossa ne tapahtuvat.
Haastattelija Aleksi Siltala kysyi, miten Kuuskorpi määrittelee pahan teon ja pahan ihmisen.
Usein pahoiksi mainitaan psykopaatit, mutta suuri osa pahoista teoista on antisosiaalisten ihmisten tekemiä.
Paha teko on teko, joka on moraalisesti väärin, jopa anteeksiantamaton, tahallinen ja vapaaehtoinen. Pahan teon tarkoitus on tuottaa vahinkoa ja sen tekijä nauttii pahan tekemisestä ja on näin ollen paha ihminen.
Ei ole absoluuttisesti pahaa vauvaa ja huonotkin luonteen piirteet omaava voi hyvin pysyä kaidalla tiellä, jos saa elää hyvässä ympäristössä.
Heikki Aalto-Alanen on kuuluisan arkkitehtipariskunnan, Aino ja Alvar Aallon tyttärenpoika. Isoäiti Aino Aalto oli kuollut 5 - 6 vuotta ennen Heikin syntymää ja isoisä Alvar kuoli hänen ollessaan 26-vuotias. Aalto-Alanen ei tuntenut "Ainon Alvaria" ennen kuin sai pariskunnan kirjeenvaihdon käsiinsä - ja millaisen kirjeenvaihdon! Matkalaukullinen rakkautta, jossa yhdistyy romantiikka, kumppanuus ja ammatilliset intohimot.
Kirjeet olivat ensin Heikki Aalto-Alasen äidin tallessa, joka antoi ne 90-luvulla säilytettäväksi Aalto-säätiön ja Artekin hallituksessa vaikuttavalle pojalleen. Kiireinen työura esti paneutumisen kirjeenvaihtoon, kunnes tuli aika, jolloin sille löytyi aikaa. Näin syntyi kirja Rakastan sinussa ihmistä.
Aalto-Alasta haastatteli Minna Castrén. Haastateltava oli läsnä etänä Espanjasta käsin. Ensin hän kiitteli Otavaa kirjan ulkoasusta. Kirjan kansi on todella kaunis. Siinä on valokuva, jossa puolisot katsovat rakastuneesti toisiaan Ainon lepäillessä Alvarin sylissä.
Koska tämä elämäkertakirja pohjautuu paljon kirjeisiin, niin siinä on tuntu ikään kuin Aino ja Alvar kertoisivat tarinaansa itse.
Työmatkoilta lähetettyjen kirjeiden avulla sovittiin yhteisistä projekteista, pohdittiin lasten asioita ja ikävöitiin rakastettua. Heikki Aalto-Alanen totesi, että se, jota näiden kirjeiden valossa rakastetaan paljon on Aino. Hän totesi myös, että nykyään pidetään hauskana potkia miesneroa, mutta senkin pitää perustua tosiasioihin. Alvar ei koskaan vähätellyt Ainoa.
Ainon kuolinvuoteella Alvar oli piirtänyt tästä kuvia, kuten usein ennenkin. Nämä kuvat ovat niin intiimejä, että niitä ei kirjassa ole. Ainon kuolema oli Alvarille niin suuri menetys, että se mykisti hänet; perheeseen laskeutui hiljaisuus. Se että Alvar ei puhunut Ainosta kertoo rakkaudesta, ei rakkauden puutteesta.
Omakohtaisena kokemuksena voin sanoa, ettei omassa lapsuudenkodissanikaan puhuttu nuorena kuolleesta äidistäni. Kuulin isäni kuoleman jälkeen, että hän oli yhdeksänkymppisenä todennut miesten kerhossa, että vaimon kuoltua hän sai tietää, mitä on yksinäisyys.
Haluan lukea kaikki kolme kirjaa, joiden synnystä sain kuulla haastatteluissa messuilla.
Haluan lukea myös Tuula Karjalaisen kirjoittaman kirjan Outi Heiskanen - taiteilija kuin shamaani. Kun katselin, miten Heiskanen kertoi korttiperheistään ja piirroshahmoistaan näyttelyn elokuvassa, niin ajattelin, että hänellä on ollut yhtä rajaton mielikuvitus kuin leikki-ikäisillä lapsilla, täysin ilman estoja ja järkevyyden asettamia aitoja.
Heiskanen elää nykyään hoivakodissa omassa muistisairaan maailmassaan.
Ostin messuilta Elizabeth Stroutin romaanin Oh William!, koska satuin silmäilemään sen aloitusta ja loppua ja ihastuin.
Lucy Barton tapaa juuri leskeksi jäätyään ensimmäisen aviomiehensä Williamin ja he keskustelevat yhteisistä vuosikymmenistään ja asioista, joita eivät ole toisistaan ennen tienneet.
Tässä kirjan loppukappale:
But when I think Oh William!, don't I mean Oh Lucy! too?
Don't I mean Oh Everyone, Oh dear Everybody in this
whole wide world, we do not know anybody, not even our-
selves!
Except a little tiny, tiny bit we do.
But we are all mythologies, mysterious. We are all myster-
ies, is what I mean.
This may be the only thing in the world I know to be true.
Toipilas kiittää messukatsauksesta ja ihmettelee ehtimisiäsi. Osallistut ja luet enemmän kuin moni muu. Nautin tarjoamistasi kypsistä hedelmistä.
VastaaPoistaKiitos Lissu ja hyvää toipilasaikaa sinulle!
PoistaNoo, tämä elonihan on yhtä lukulomaa nyt eläkeläisenä.
Tulin juuri kirjastosta taas painavan kirjapinon kanssa. Sain jo Heikki Aalto-Alasen kirjankin! Painoa kirjakassilleni kertyi taidekirjoista. Hain jo aiemmin valokuvaaja Jaakko Heikkilän kuvateoksen Harlemin asukkaista (tai siis Harlemhin hänen meänkielellään) ja halusin nähdä, mitä muuta hän on tehnyt. Nyt on sitten kuvatarina Venetsian aatelisten palatseista ja armenialaisista diasporassaan. Olenkohan hieman ahne...
Hei Marjatta. Hävettää sinun suositussa kirjablogissa edes tunnustaa, että kirjamessut ei tähän asti ole ollut minun juttuni. Vaikka lähelläni elää niin ahkeria lukijoita, tuottoisia kirjailijoita kuin innokkaita messukävijöitäkin. Mutta postauksesi herätti minut tajuamaan, että messuilla on kasapäin mielenkiintoisia haastatteluja tosi mielenkiintoisista asioista myös kirjojen takaa. Eli sait minut ylipuhuttua mielenkiintoisilla esiinnostoilla - ensi vuonna taidan suunnata messuille haastatteluja kuuntelemaan. Vaikka väkijoukkoja kammoksunkin...
VastaaPoistaAlun kysymykseesi: Kuulin radiossa Ronja Salmen haastattelun, jossa hän mainitsi, että haastatteluaikoja on todella lyhennetty 3-5 min, jotta koronan takia haastateltavien vaihtoon jää enemmän aikaa.
Jännä kuva Heisakasen teoksesta Ateneumin Outi Heiskasen näyttelystä, jonne olen innolla menossa ylihuomenna. Kiitos vinkistä Heiskuja-elokuvasta :) Toisen vinkin sain Tuula Karjalaisen haastattelusta, jossa hän kehotti menemään näyttelyyn ”tunteet mukana”.
Eivät kaikki pidä messuista juuri hälinän ja myyntipöytien vuoksi. Itsekin pidän muunlaisista kirjallisuustapahtumista enemmän, sellaisista joissa on pitkiä alustuksia, esim. Joensuun kirjallisuustapahtuma on ollut minulle hyvin rakas. Kuulin juuri joensuulaiselta ystävältäni, että se jatkuu uusin vetäjin.
PoistaNo niin, se viisi minuuttia tuntui muutoinkin lyhyissä haastatteluissa. Ei ainakaan perjantaina ollut mitään ryysistä, vaan oudon autiota. Ehkä illalla ja viikonlopulla oli sitten jo enemmän menoa ja meininkiä.
Joo, kannattaa mennä "tunteet mukana". Jotkut teokset ovat hyvin koskettavia, kuten monet, joissa näkyy hänen kokemansa raiskaus ja sen aiheuttama vaaran tuntu.
Juuri-teemasta on näyttelyssä erilaisia versioita, myös verijuuri.
Inna, kävin myös Designmuseon Intiimin kosketus -näyttelyssä, josta sinä kirjoitit. Olipas erikoisia asuja! Niistä tietysti tehdään sitten arkipäiväistettyjä versioita myyntiin. Pakko sanoa, että minusta nämä vaatteet olivat kaikki hurjan rumia, paitsi ne kolme Teemu Muurimäen iltapukua kaikkien erikoisempien jälkeen.
En tunne ketään taistolaista mutta minusta noin kuvattuna vastenmielinen ja vaarallinen ilmiö. Valitettavasti kaikenlainen vouhotus jatkuu somessa...
VastaaPoistaNiin, taistolaisuuden tutkiminen on usein jäänyt siihen, että ei ole pystytty rajaamaan, mitä se oli.
PoistaNäen asian niin, että se oli Suomen Kommunistisen Puolueen vähemmistöryhmä, joka tähtäsi vallankumoukseen ja yksipuoluejärjestelmään, mikä ei ollut enemmistön tavoite. Keinot olivat radikaalit: puhdistuksia ja ilmiantoja, joilla pyrittiin siihen, että vallassa olisivat kaikkialla oikeat tyypit eli taistolaiset. Ihannevaltio ja malli oli Neuvostoliitto. Kun kommunistisen puolueen tilalle tuli Vasemmistoliitto, niin silloin viimeistään taistolaisten aate hylättiin. Voi se silti olla joillain mielessä edelleen.
Tämä oli se ydin, mutta sitten mukana oli paljon intomielisisä nuoria, jotka halusivat vain kapinoida ja olla yhdessä mukana uudessa liikkeessä, laulaa vallankumouslauluja ja tytöt käyttää venäläisiä kukkahuiveja.
Vouhotusta piisaa. Jos taistolaisaikana olisi ollut käytössä some... huh huh, kylläpä olisi löytynyt maalitettavia ja tehty listoja vääräoppisista.
Minusta tässä on oleellista tajuta, että taistolaisuus oli nimenomaan radikaalin älymystöporukan liike ja tuo SKP oli siinä vain poliittinen koti.
PoistaTaistolaisuus heijastui kaikkialle politiikkaan - ja voi olla ettei meistä kukaan (joka esim. kirjoitteli tuohon aikaan kulttuurista) välttynyt tartunnalta. Taistolaisuus oli myös suomettumisen etujoukko, joka sekin kosketti koko poliittista todellisuutta.
Nykyään samanlaista ahdasmielistä älymystöporukkaa ei tarvitse kauaa etsiä - yhtä lailla ehdotonta, yksisilmäistä, toisella tavalla ajattelevia sortavia. Taistolaisuuskirjan kirjoittaja on haastetteluissa sanonut ettei esim. nykyinen vihreä liike muistuta taistolaisuutta, mutta hän ei ehkä osaa lukea nykymeiningin henkeä.
Se että eliitti (osa älymystöä) liittoutuu totalitääristen liikkeiden kannattajaksi, on pitkä historiallinen tosiasia. Ongelmahan on siinä, että emme ajassa näe millaista totalitarismin avantgarde ympärillämme on, koska ainahan se pyrkii hyvään, keinoista välittämättä.
Tänään on kerrottu esim. ettei Helsingissä saa tarjoilla enää lihaa (kaupungin tilaisuuksissa). Totalitarismia melkeinpä väkivaltaisessa muotissa - ja toki hyvässä tarkoituksessa.
Jostakin syystä osa älymystöä, joka väittää ajavansa ihmisen vapautumista, tekee kaikkensa etteivät yksilöt ole vapaita päättämään omasta elämästään.
Juuri näin. Hokkanen korosti haastattelussa sitä, että kyseessä oli nuoren älymystön akateeminen liike. Hän itse oli rakennusmestari ja poikkesi porukasta.
PoistaOlen kuullut, että virkamiesperheiden nuoret opettivat mielellään 70-luvulla työläistaustasta tuleville opiskelijatovereilleen, millainen työläisen kuuluu olla. Aika nurinkurista.
Muistan, miten eräs amerikkalainen englannin kielen opettajani suunnitteli kansainvälisiä iltoja, joissa eri maista tulevat opiskelijat voivat viettää iltaa ja saada englannin kielen harjoitusta luontevissa tilanteissa oppituntien ulkopuolella. Minä tietysti lähdin heti tällaiseen iltaan. Vuosien kuluttua sain kuulla, että kieltenopiskelijoiden yhdistyksessä oli pohdittu, ovatko nuo illat oikeaoppisia ja tietääkö kukaan ketään, joka kävisi niissä. Eräs Korpelan Marjatta tiedettiin ja hänen asenteistaan oli oltu kiinnostuneita, varsinkin kun tiedettiin myös että hän oli juuri tullut USA:sta.
Samassa yhdistyksessä oli oltu myös sitä mieltä, että yliopiston opettajia on käytävä moittimassa ja varoittamassa heidän luokkatietoisuuden puutteestaan.
Minusta juuri tämä ihmisten stalkkaaminen ja epäileminen on aivan kauheaa.
Avantgarde koetaan aina edistyksenä, vaikka se ei sitä olisikaan, ja totalitarismi siihen yhdistettynä tekee todella pahaa.
Huomasin nuo Helsingin kaupungin linjaukset. Se että luovutaan kertakäyttöastioista on hyvä asia, mutta lihakielto ja kauramaito kahvimaitona ei.
Pahinta on, jos nämä rajaukset viedään esim. vanhuspalveluun ja vanhukset, joille ruoka muuutoinkin maistuu huonosti, pakotetaan syömään heille outoa ruokaa tai olemaan syömättä. Liian radikaaleja muutoksia ei pidä malttamattomuuksissaan tehdä.
Tuon tänne vielä juuri lukemani Eeva Kilven päiväkirjamietteen Suomen suhteesta Venäjään. Hän kirjoitti tämän ajatuksen vuonna 2000, kun Putin oli noussut valtaan.
Poista"Me olemme Venäjän kyljessä kuin kahlehditut panttivangit ja meissä heräävät kaikki panttivankisyndroomaan kuuluvat tunnereaktiot - jopa taipumus nähdä Putinissa jotain myönteistä, vaikka on ollut kuin sfinksi tutkimattomine naamoineen ja osoittanut pelkkää sotimishalua Tšetšeniassa."
(Valkoinen muistikirja)
marjatta
VastaaPoistakirjoitit: "nuo ajat epäpoliittisena opiskelijana eläneenä en voisi ikimaailmassa kuvitella liittyväni erilaisiin meidän aikamme viholliskuviin, jaotteluihin ja leimaamisiin."
entisenä taistolaisena tunnustan, että touhu oli monella tavalla haperopäistä. tottahan minua nyrppii se, että olin niin mustavalkoinen.
puolustukseksi on sanottava, ettei ahdas kuppikuntaisuus pelkästään 70-luvun poliittisen liikkeen etuoikeus ole.
maailmassa on kasapäin aatteita, joista kumpuaa kasapäin pöllöyttä. eli ei ehkä kannata odottaa, että viholliskuvat ja leimaamiset olisivat tulevaisuudessa ainakaan vähenemään päin. ihmisten fiksuus on harvinainen luonnonvara.
meri
Yleensä asiat nähdään selkeämmin vasta jälkeenpäin. Näin on myös radikaaliliikkeiden laita. Selkeää näkemistä silloin kun liike on voimissaan haittaa luonnollisesti se, että tällaisissa liikkeissä on myös paljon hyvää.
PoistaEsimerkiksi #MeToo-liikehdinnässä tarkoitus oli hyvä ja hyvää on saavutettukin, mutta ne menetelmät, mitä on käytetty ovat kuin kauhuelokuvista: mitäpä muutamasta itsemurhasta ja erehdyksessä tuomitun maineen- ja ansionmenetyksestä, kun päämäärä on niin hyvä.
Meri, minusta saisi selvittää sen, että 60-luvun hyvät liikkeet ja yhdistykset, joilla parannettiin asunnottomien, alkoholistien, mielenterveydeltään hauraiden ym. vähemmistöjen elämää eivät olleet taistolaisten ansiota, vaan humanististen ihmisten aikaansaannosta.
Kulttuurin puolella myös luetaan ehkä liikaakin taistolaisuuden piiriin.
Hokkanen totesi, että tuskin missään nuorisoryhmässä oli sellaista paloa kuin taistolaisnuorissa. Yhteisöllisyyden kokemus on aina hieno.
Lännessä tällaista yhteisyyttä koettiin hippiliikkeessä, jossa myös sanouduttiin irti vanhempien arvoista. Siinä vallitsi rakkaus ja hyväksyntä sekä luonnonmukaisuus, mutta sekin hiipui mahdottomuuteensa, kun nuoret huomasivat, että loma on loppu ja on mahdotonta elää aikuisena yhteiskunnan ulkopuolella.
Mielenkiintoisia nostoja! Olin jo ajatellut, etten lukisi tuota taistolaiskirjaa, mutta ehkä sittenkin jossain sopivassa välissä...
VastaaPoistaMinä aion myös lukea sen tai osan siitä - kirja on paksu, käsikirjoitus oli ollut tuhatsivuinen, mutta lopullinen kirja siitä noin puolet.
PoistaMuistin tässä kesken kaiken Laura Honkasalon romaanin 'Sinun lapsesi eivät ole sinun' ja hain sen hyllystäni. Kirja kertoo lapsuudesta perheessä jossa eletään taistolaisideologian mukaisesti. Takakannen esittelytekstissä sanotaan, että kun on ollut lapsena vakaumuksellinen kommunisti, niin on vaikea sopeutua maailmaan, jossa se mihin on kasvanut on tuomittu epäonnistuneeksi utopiaksi. Vanhemmat sopeutuvat hyvin 80-lukuun, mutta lapset jäävät ikuisiksi etsijöiksi.
Pidin tämän kirjan traagisesta huumorista kovasti. Suosittelen, ellet ole lukenut.
Stroutin teokset ovat ihania. Ensi vuonna julkaistaan Oh William suomeksi, ja olen varannut sen kirjastosta. Olen Strout-fani ja olen lukenut kaikki suomennetut teokset.
VastaaPoistaKiinnostaisi kovasti myös lukea Outi Heiskasesta ja hänen elämästään jossakin vaiheessa.
Kirja Outi Heiskasesta tuntuukin olevan oikea laadukas elämäkerta eikä sellainen turhake kuin koronatauolla kirjoitetut kirjat jostain nuorista urheilijoista, laulajista tai sirkustaiteilijoista, joita nyt ilmestyy paljon. Ne ovat kai niitä myyntikirjoja, mitä termiä Leena Majander-Reenpää käytti Hesarin haastattelussaan kirjoista, jotka ovat kevyttä luettavaa ja tuovat kustantamolle nopeasti rahaa.
Poista