Ei nappaa... vaikka kuinka on palkittua ja kehuttua

 

Åsa Larsson on saanut Ruotsin dekkariakatemialta vuoden 2021 Paras rikosromaani -palkinnon. Isien pahat teot -kirjan takaliepeessä on neljän ison sanomalehden toimittajilta kehut. Kirja on kuudes asianajaja Rebecka Martinsonin työstä Pohjois-Ruotsissa kertova teos. "Suurenmoinen loppuhuipennus", kehuu Arbetarbladet. Blogikirjoituksia en uskalla käydä lukemassa, toiset ovat varmaan lukeneet tämän dekkarin nautiskellen. Mikä minä olen ei-tykkäämään?

Luin Åsa Larssonin teosta noin 300 sivua, yli puolen välin. Sitten piti välillä lukea jotain palkitsevaa - luin John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa, ja se oli juuri niin täydellinen kuin muistinkin, hiottu helmi vailla mitään turhaa - enkä sen jälkeen jaksanutkaan enää Larssonin lörpöttelyä. 

Turha runsaus on sellaista mitä en kirjassa siedä. Kirja voi olla sivumäärältään iso ja silti kokonainen teos, jonka osat palvelevat kokonaisuutta, ei se ole pituudesta kiinni, vaan tyylistä. 
Larssonin Rebecka Martinson -dekkareista on tehty myös tv-sarja, jota en ole katsonut. Jospa sarjassa tiivistetään.   

Annie Ernaux palkittiin Nobelilla vuonna 2022.  Ruotsin akatemia perusteli Ernauxin valintaa palkinnon saajaksi näin: "Nobelin kirjallisuuspalkinto myönnetään Annie Ernauxille rohkeudesta ja mestarillisesta tarkkuudesta, jolla hän paljastaa henkilökohtaisen muistin juuret, sen vieraantuneisuuden ja muistamisen yhteisölliset rajat."
Ernaux on Édouard Louisin esikuva. Molemmat ovat kertoneet oman elämänsä kautta yhteiskuntaluokista ja miten vaikeaa luokkanousu on ranskalaisessa yhteiskunnassa. Arvostan tätä metodia ja aihevalintaa ja olen pitänyt Ernauxin kirjoista Isästä/Äidistä ja Tapaus. Puhdas intohimo ja Nuori mies taas ovat minusta jotenkin tyhjänpäiväisiä.

Nuori mies (Le jeune homme, 2022, suomenkielinen teos 2023) on viimeisin Ernauxilta julkaistu teos. Tämä kirja on isolla fontilla ilmavasti painettu 40-sivuinen kirjoitus, normaalitekstillä ilman aukkoja se olisi puolta lyhyempi. Luin kirjan parissakymmenessä minuutissa ja mietin, mitä ajatuksia minun olisi pitänyt siitä saada pohdiskeltavakseni. En saanut mitään.
Viisikymppinen nainen rakastuu itseään lähes kolmekymmentä vuotta nuorempaan mieheen. Eletään yhdeksänkymmenlukua. Naiselle suhde on kertausta ja ajan laajennusta. Hän ajattelee miehen oppivan jotain itseltään. Ympäristöstä pariskuntaa katsotaan välillä ihmettelevin silmin. 2000-luvulle siirryttäessä nainen, Ernaux, on saanut valmiiksi kertomuksensa kokemastaan laittomasta abortista (Tapaus) ja alkaa kokea tarvetta jättää mies ja aloittaa uusi vuosituhat vapaana. 
"Pieni pakahduttava teos" lukee kirjan takakannessa. Pakahduttava? Minusta aika viileästi tarkasteleva. Ja tavanomainen, ei mitään uutta. Kirjaksi myös liian suppea, menisi paremmin osana jotain teosta. Samalla tavalla koin Ernauxin toisen suppean kirjan, Puhdas intohimo. Sellaistahan rakastumisen huuma on, ei näe ei kuule muuta, kuin sairaus, suloista kipua. Entä jotain uutta, jotain muutakin kuin itsestäänselvyyksiä?

Yleensä sitä kirjoittaa vain sellaisesta mitä voi kehua. Miksi ei välillä myös sellaisesta mikä ei nappaa?

Tekee mieli kysyä lukijoilta lukemisen keskeyttämisestä. Mikä tyyli, aihe tai käsittelytapa saa sinut lopettamaan lukemisen kesken? Vai ymmärrätkö olla edes aloittamatta sellaista mikä ei sovi sinulle?

Luen parhaillaan Anna Soudakovan romaania Mitä männyt näkevät. Historiaa Stalinin vainoista 90-luvun turkulaiseen maahanmuuttaja-arkeen selkeällä tyylillä, kiinnostavasti. Kiitän!

(Halusin lopettaa positiivisesti.)