 |
| Kotkaniemen luontopolun varrelta, 5.8.2026 Anni Maajärvi, Metsäkertomus |
6. KIRJAT
Fernando Aramburun mielestäni täydellisen romaanin Poika jälkeen luin hänen aiemmin kirjoittamansa laajan sukutarinan Äidinmaa (suomennos 2020, alkuteos Patria 2016). Hämmästyin, mikä ero!
En olisi lukenut 664-sivuista Äidinmaata loppuun ellei minua olisi alkanut kiinnostaa juuri tämä tasoero ja kysymys, mikä kaikki sen saa tekstissä aikaan. Molemmissa on kuolleille haudoilla puhuvia henkilöitä, mutta muutoin kuin eri tekstiä.
Siinä missä Poika-teoksessa kaikki palvelee kokonaisutta Äidinmaassa on turhaa lörpöttelyä, jopa kokonaisia lukuja, joilla ei ole mitään tekemistä tarinan ytimen, politiikan jakamien ystäväperheiden kanssa.
Pojan kieli on hallittua ja karsittua, baskikieltä euskeraa on käytetty kiinnostavasti, Äidinmaassa taas euskeran käyttö on summittaista, esim. koulusta käytetään jatkuvasti ja turhaan termiä ikastola. En halua lukemiseni keskeytyvän siihen, että pitää etsiä sanojen selityksiä lopussa olevasta sanastosta.
Huomaan heti, jos kirjailija liittää teokseensa päälleliimatusti jotain nykyaikana tärkeänä pidettyä, esim. homous tai naisen asema, siis niin, että se tuntuu suunnitellulta eikä oikein istu tekstiin. Tässäkin nämä kirjat eroavat toisistaan. Poika-romaani ei kosiskele lukijaa kuten Äidinmaa.
En tiedä, onko vika suomennoksessa, vai onko alkuteoksessakin samaa toistuvaa kömpelyyttä että-sanan käytössä. Esimerkki:
Viinillä oli epäilemättä osuutta asiaan, kun hän yhtäkkiä sanoi että:"Joku päivä minä vielä kosin sinua."
Pidän kyllä Sari Selanderin suomennosta taitavana molemmissa kirjoissa.
Annan Äidinmaalle plussaa historian kuvittamisesta ja joistain hauskoista kuvauksista, joissa suomentajakin saa loistaa.
Kun eräs rakastunut, avioliittoon haluava mies vaatii voida sitoutuneenakin harrastaa naisten valloittamista hän selittää sen orgasmiurheiluksi, ja kun työmiehet koittavat pukeutua vaimojen avustamina parhaimpiinsa, eli huonosti istuviin löpsöttäviin ja rössöttäviin pukuihin, kirjailija kuvaa heidän tyyliään proletaarieleganssiksi.
Tämän kirjan väkisin loppuun luettuani hoksasin, että se mitä sanon blogini esittelytekstissä itsestäni ei pidä paikkaansa. "Olen paljon ja kaikkiruokaisesti lukeva ihminen."
Kaikkiruokaisesti? Olen varmaan ajatellut genrejä ja aiheita. Kyllä, niissä olen monipuolinen ja ennakkoluuloton, mutta vaadin tasoa.
Kiikutan jatkuvasti lainaamiani kirjoja takaisin kirjastoon niitä lukematta, vaikka olen ne varannut lehti- tai blogisuositusten innoittamana. En löydä helposti romaania, joka lumoaisi eikä ärsyttäisi.
Ruokavertaus on sikälikin huono, että olen nirso syöjä. Valikoiva siis sekä syömisissä että lukemisissa. Pitää varmaan muuttaa tuota esittelytekstiä.
Nykyään käytetään hyvästä kirjasta termiä kirjallinen vertailussa huonompitasoiseen. Käsittääkseni tämä termi tarkoittaa samaa kuin kaunokirjallinen erotuksena ns lukuromaanityylistä, jossa kieli on vailla persoonallisia sävyjä ja kirjallisia keinoja on käytetty vähemmän.
7. ELOKUVAT JA TV-SARJAT
 |
| Osa DVD-levyn kansikuvaa |
Katsoin musikaalielokuvan Cabaret, jonka olen nähnyt joskus 70-luvun alussa elokuvateatterissa ja myöhemmin useampana teatteriesityksenä. Klassikot eivät vanhene, ne löytävät kaikupohjaa eri aikojen tapahtumista.
Elokuva pohjautuu Broadway-musikaaliin vuodelta 1966. Musikaalin käsikirjoitus on muokattu Christopher Isherwoodin novellista Sally Bowles kokoelmassa Goodbye to Berlin (1939). Luin tämän kirjan hiljattain ja huomasin, että tarina englantilaisesta nuoresta miehestä ja kabareetaiteilijasta 1930-luvun Berliinissä kiehtoi minua yhä. Kirjan muutkin novellit ovat hyviä.
Elokuvassa Kit Kat -klubin ulkopuolella vaivihkaisesti nouseva natsismi on kuvattu vaikuttavasti. If You Could See Her -laulun loppu säikähdyttää aina yhtä paljon.
Olen katsonut tänä kesänä koko ranskalaisen vakoojasarjan, Le Bureau, viisi tuotantokautta, 50 jaksoa.
Mieheni katsoi sen uudelleen minun kanssani, mikä kertoo sarjan tasosta. Yleensä katsoimme yhden jakson lähes päivittäin jälkiruuaksi kahvin kera tai illalla ennen nukkumaan menoa.
Sarjan hahmot ovat niin todentuntuntuisia kuin olisivat naapureita. Aloin tuntea syvää empatiaa joitakin kohtaan.
Le Bureaun jälkeen valitsimme katsottavaksemme italialaissarjan Aika ennen meitä.
Näistä kahdesta sarjasta minulle tulee mieleen sama tasoero kuin Aramburun romaaneissa, aiemmat versus uusin.
Italialaissarja kertoo vuoristossa asuvasta suvusta neljän sukupolven ajalta 1910-luvulta 1970-luvulle. Vuoristokylään tulee salaperäinen mies, jonka kertoja, muistellessaan jo isoäiti, kaappaa omakseen. Eletään läpi sotien ja hankaluuksien, mutta kertoja säilyttää optimisminsa ja ohjailee jälkikasvuaan oikeille raiteille.
En pitänyt sarjan makeilevasta tyylistä, enkä varsinkaan lopusta, jossa kaikki, aivan kaikki, kääntyi suloisesti ja sopuisasti "happy endiin". Perheen kokoontuessa loppunäytökseen sanoin miehelle, että odotapas, vielä hänkin, se omille teilleen viimeksi lähtenyt, saapuu perheen huomaan sukutalolle, ja niinpä saapuikin, läksynsä oppineena.
Ja tietenkin oli lesbotyttö ja hänet vaikeasti hyväksyvä kömpelö isä, joka monimutkaisuudessaan oli sarjan paras hahmo. Renzo Sartori pysyy mielessäni sekä hyvin käsikirjoitettuna että hyvin näyteltynä hahmona.
Jaksoin katsoa sarjan historian kuvituksena. Kliseisyys sai välillä jopa miettimään, onko kyseessä parodia, mutta ei se sitä ollut.
Jaa-a tässä tulikin nyt niin paljon asiaa, että kohdat 8 - 10 saavat oman pakinointinsa.
Kun saan tämän urakan päätökseen, niin kirjoitan vain yhdestä asiasta kerrallaan. Lupaan.
Mukavaa sunnuntain jatkoa ja alkavaa viikkoa kaikille kesäjuttuani lukeville!
 |
| Sippolan Taidekeskus Antareksen seinällä kiipeilevä kasvi |
Isherwoodin Cabaret- Jäähyväiset Berliinille ja Praterin orvokki löytyvät blogistani. Elokuvankin olen katsonut.
VastaaPoistaKirjailijalla on muuten omakin elämä mielenkiintoinen.
Tuo kiipeilevä kasvi näyttäisi olevan jokin kärhö.
Kyllä, erittäin kiinnostava elämä.
PoistaBerliini-tarinoiden Herr Issyvoo on paljolti Isherwood itse Saksassa seuraamassa natsien nousua.
Minulla on tuo Praterin orvokki varauksessa, saan kohta.
Kävin lukemassa nuo blogikirjoituksesi ja niiden ansiosta kiinnostukseni vain lisääntyi.
Tämä kasvi on minulle outo. Löysin kuvan, jossa se näytti samalta kuin loistokärhö Rouge Cardinal.
Huomasin, että Isherwoodin Berliini-kirjaa pidetään sekä romaanina että novellikokoelmana.
PoistaKirjailija selittää syyskuussa 1938 kirjoittamassaan esipuheessa, että hänellä oli tarkoituksena kirjoittaa laaja romaani Berliinistä juuri ennen Hitlerin nousua, sen nimeksi olisi tullut The Lost. Nimi oli hänestä kuitenkin liian mahtipontinen näille teksteille, jotka oli julkaistu jo jossain muualla ja nyt koottiin yhdeksi kirjaksi.
Tuo Äidinmaa kuulostaa jotenkin tutulta ja luulen että olen joitakin vuosia sitten sen lukenut. Taisi olla yli 400-sivuinen paksu kirja. Jaksoin lukea loppuun ja jopa tykkäsin.
VastaaPoistaSiinä on 664 sivua tekstiä suomeksi, ja espanjaksi täytyy olla vähintään yhtä paljon. Minusta kirja olisi kaivannut tiivistystä.
PoistaMinulla oli kirjastosta myös yhtä laaja Tervapääskyt, mutta palautin lukematta. Nyt kaduttaa vähän, koska käväisin juuri lukemassa kirjan esittelyn, jossa sanotaan, että se on satiiri ja tarjoaa kriittistä ajankuvaa nyky-Espanjasta. Epäilen kuitenkin, että kirjan tyyli on yhtä rönsyävä kuin Äidinmaassa, kirjailijahan sanoi viimeisimmän romaaninsa Poika alkusanoissa, että tyyli eroaa aiemmista.
Jos kirjassa on liikaa tavaraa, minä alan mielessäni korjata sitä, ja se pilaa lukemisen.
Vaikka olen vuosikymmenten ajan harrastanut italiaa, lopetin kesken tuon Ajan ennen meitä. Se oli tosi imelä ja rasittava. Pitkäksi venytetty ja laahaava ohjaus. Minusta Italiassa tehdään paljon huonoja sarjoja, Berlusconin perintöä? - Sen sijaan Areenassa nyt oleva elokuva Aina on huominen oli minusta oikein hyvä, kävin leffassa katsomassa.
VastaaPoistaAhaa, kiitos vinkistä! Katson Areenasta.
PoistaMinä pidin tässä Aika ennen meitä -sarjassa kuvauksesta ja ajankuvan toteutuksesta, osittain roolituksestakin, mutta ohjaus, kertojan imelä ääni ja perheen äidin täydellisyys ärsyttivät. Jos olisi menty pitemmälle satumaisuuteen, niin silloin tuo reipas, kaiken kestävä pyhimysäitikin olisi istunut tarinaan, mutta realismiin kai pyrittiin pienin mystisin maustein.
Pojat aikuisina olivat uskottavia, mutta mamma ei.
Kiitos taas valaisevista kokemuksista niin Äidinmaa-romaanin kuin Aika ennen meitä -sarjan parissa. Jätän kummatkin väliin, mutta Le Bureaun katson toistamiseen.
VastaaPoistaLe Bureau on toisenkin katsomisen arvoinen.
PoistaMinun suosikkinäyttelijäni siinä on Jean-Piere Darroussin, joka tekee hyvän roolin tiedusteluosaston päällikkönä.
Olen nähnyt Darroussinin monissa ranskalaisissa elokuvissa, ja hänellähän oli myös rooli Aki Kaurismäen elokuvassa Le Havre.
Darroussin on näyttelijä, jonka pienet muutokset ilmeissä kertovat paljon.
En muista Daroussinia lainkaan, mutta varmasti tunnistan, kunhan pääsen vauhtiin sarjassa.
PoistaHenri Duflot, Moukan pomo.
PoistaJaa, nyt alkoi Äidinmaa epäilyttää. En yleisesti ottaen jaksa turhaa sivukaupalla jatkuvaa asian vierestä tapahtuvaa jaarittelua sivupolulla. Jaarittelulle ja perustellisuudelle on paikkansa, mutta ottaisin ne mielellään vastaan siinä pääpolulla.
VastaaPoistaMoni muuten luulee, että paljon lukeat ihmiset lukevat mitä tahansa ja kaiken mitä käsiinsä saavat. Sillä perusteella olen itse saanut joitakin kirjalahjoja joskus (ovat jääneet lukematta). Kun haluaa lukea paljon, on pakko karsia. Vaikka olisikin lukemisissaan ns. kaikkiruokainen, niin eihän se tarkoita että mikä tahansa kelpaa. Itse en kylläkään ole kaikkiruokainen, on genrejä jotka eivät erityisemmin kiinnosta enkä niitä juuri luekaan.
Näitä genreluokituksiakin tulee jatkuvasti lisää. Päägenreistä olen löytänyt hyvää ja huonoa, mutta esim. cosy crime kuulostaa sellaiselta, josta tuskin löytäisin luettavaa, ja jotkut biofiktiot, varsinkin tarinat, joissa etäännytään kauas oikeista henkilöistä saavat minut usein harmistuneena kysymään, miksi tässä käytetään myyntikikkana tunnettua henkilöä, jos näin iso osa on fiktiota. Hulvattomat henkilöparodiat on eri juttu, ne ovat kivoja, kun tietää, että tarinaa ei edes väitetä todeksi, esim. Veikko Huovisen Veitikka. ja Joe-setä.
PoistaMuutin esittelyssä itseni kaikkiruokaisesta kriittiseksi, heh.
Kaikenlaisia genrejä ja niiden alagenrejä tuntuu olevan jo niin paljon, etten varmaan edes tiedä kaikkia. Minuakaan ei mainitsemasi cosy crime yleisesti ottaen innosta, mutta sitten kuitenkin esim. jotkin japanilaiset dekkarit, joita olen lukenut, sopisivat kys. genreen.
PoistaGenreä tärkeämpää on kuitenkin ehkä aihe. Jos kirjan aihe ja asetelma yleisesti vaikuttaa kiinnostavalta, niin ei genrellä välttämättä ole niin väliä. Riippuu paljon käsittelytavasta. Itse en lue juuri lainkaan chick litiä, koska pääsääntöisesti niiden aiheet ja tyyli ei kiinnosta. Silti joskus noin kerran vuodessa repäsen ja luen jonkin kys. genren kirjan ja toisinaan yllätyn ihan positiivisesti.
Luen muuten parhaillaan tositapahtumaan perustuvaa kirjaa, joka on hyvin mielenkiintoinen mutta jatkuvasti mietin missä määrin nimenomaan henkilökuvaukset (joita on ihan hirivittävästi) perustuvat todellisuuteen. Yritän asennoitua lukemaan kirjan fiktiona ja lukemisen jälkeen sitten perehtymään tapaukseen kunnolla ja ruotimaan sen ja kaikki henkilöt pohjamutia myöten.
Minulla on chick litin suhteen sama.
PoistaLuin juuri loppuun paikallisten dekkaripäivien kilpailuun lähetetyistä novelleista kootun antologian ja viehätyin siitä, miten monella tavalla todistajan taakkaa oli käsitelty.
Pidin erityisesti eräästä novellista, jossa tyyppi joutuu sanaharkkaan ruokaostoksia kuljettavan robotin kanssa, ja samalla tulee yllättäen ratkaistuksi isompikin rikos kuin robotin potkiminen. Keskustelu nokkelan keinoälyn kanssa on huvittavaa, ja päällimmäisin piirre tässä rikosnovellissa on hauskuus.