Marjaneh Bakhtiari, Toista maata

Toista maata (2010) on ruotsalaisen Marjaneh Bakhtiarin kirjoittama monipuolinen romaani. Se on romaani elämästä perheessä, jossa on murrosikäisiä tyttöjä. Se on myös tarkkanäköinen yhteiskunnallinen kannanotto maahanmuuttajuuteen ja erilaisiin ennakkoluuloihin. Kirja kertoo median vallasta mielipiteiden muokkaajana ja siitä, miten ihmiset loppujen lopuksi ovat samanlaisia kaikkialla.
Marjaneh Bakhtiari muutti kuusivuotiaana perheensä kanssa Ruotsiin Iranista. En käytä hänestä nimitystä maahanmuuttajakirjailija, koska hän kyseenalaistaa sanan maahanmuuttaja ja kysyy, milloin se muuttaminen oikein loppuu, milloin saa olla maahan muuttanut.

Bakhtiari ei kerro vain perinteistä tarinaa siitä, miten maahanmuuttajat kärsivät, kun heidät niputetaan keskenään samanlaisiksi ja alempiarvoiksi kuin alueen syntyperäiset asukkaat. Hän kertoo myös, miten heitä alistetaan ja nolataan täysin päinvastaisella tavalla, aiheettomalla hymistelyllä ja kohtelemalla kuin ymmärtämätöntä lasta. 
Hän pysäyttää meidät kokemaan ilmapiirin taksikopilla, jossa farsinkieliset arkkitehdin koulutuksen saaneet ja bussikuskeiksi päätyneet hymähtelevät Åkelle, porukan ainoalle syntyjään ruotsalaiselle tämän selän takana Åken paheksuessa näiden miesten pettymystä ja ikävöidessä ajatustenvaihtoa skooneksi toisten omanlaistensa, autoista kiinnostuneiden jätkien kanssa. 

Eräällä kirjan päähenkilöistä yliopistomies Mehrdadilla on työhuoneensa seinällä teksti "En halua tuntea/ olevani toista ylempi/ enkä toista alempi/ Sillä siinä on ylemmyyden alku". Tämä on kiteytys siitä, mitä Bakhtiari tähdentää kirjassaan. Hän haluaa, että me näemme yksilöt, emme streotypioita.

Kirjan alkukielinen nimi Kan du säga Schibbolet viittaa Raamatun tarinaan, jossa neljäkymmentäkaksituhatta efraimilaista joutuu tapetuksi, koska eivät osaa ääntää sanaa šibbolet (tähkä) oikein.
Kieli on tärkeä asia Bakhtiarin kuvaamien ihmisten elämässä. Mehrdad, joka korostaa kulttuurierojen ohi katsomista ja ihmisten samankaltaisuutta kaikessa olennaisessa, puhuu huolitellumpaa ruotsia kuin syntyjään ruotsalaiset, teini-ikäisillä niin Malmössä kuin Teheranissa on oma kansainvälinen nuorisokielensä ja vanhat pari sanaa ruotsia osaavat maahanmuuttajat kokevat sivullisuutta koko maahanmuuton jälkeisen elämänsä ajan. 
Kirjan koskettavimpia kuvauksia on kuvaus Mehrdadin äidistä, vain farsia puhuvasta Shamsista, joka ei pääse poikansa tv-haastattelun yleisöön, vaan jää istumaan bussipysäkille, jossa pitäisi vaihtaa bussia, käsilaukku ensimmäiseen bussiin unohtuneena pystymättä selittämään kenellekään ahdinkoaan.
Yhteiskunnallisesti aktiivisen Mehrdadin vaimo Noushin on ollut nuoruudesssaan yhtä aktiivinen vallankumouksellinen kuin miehensä, mitä tytärten on vaikea uskoa huonosti ruotsia puhuvasta, valjusta äidistään. 
Kirjailija on sirotellut sinne tänne farsinkielisiä ajatuksia ja dialogia, jotka jätetään kääntämättä. Näin lukijakin saa vähäisen kokemuksen siitä, miltä tuntuu, kun ei ymmärrä kieltä.
Samaistuin kielipuolisten ulkopuolisuuteen kahdesta ajankohtaisesta syystä: 
1) "koronavanhuus" ja 2) digilaitteet, joiden kanssa olen jatkuvasti ymmälläni. 
Mieheni hankki meille uuden modeemin, josta seurasi whatsappin ja tulostuksen uudelleen asentamista ja kaikenlaista harmia. Lisäksi hän kalibroi minun koneeni värejä, mikä ei aivan onnistunut toivotusti: pelkäsin, että koko kone räjähtää, kun näyttö alkoi leiskua kuin revontulet. Olen täysi ummikko näissä asioissa, enkä pärjää omin taidoin, mutta paljon minua taitamattomampiakin on, jopa nuoremmissa. Kun koronaepidemiassa päälle 70-vuotiaat - aivan aiheesta, ja suurkiitos ! - neuvottiin pysymään turvassa kotona, niin siinä sivussa minulle tuli semmoinen imagon päivitys, että voi surku, sivuraiteillahan tässä ollaan, ja miten en sitä ole jo aiemmin ole käsittänyt. Silti tällaiset kokemukset ovat vain häive siitä, mitä sellainen ihminen kokee, jolle portti yhteiskuntaan on kiinni kielen osaamattomuuden vuoksi.  

No, palatakseni takaisin Bakhtiarin kirjaan, listaan sen ansioina tärkeän teeman lisäksi huumorin, kielen ja moniulotteiset henkilöhahmot. 
Erikoiskiitos Leena Peltomaalle, joka on suomentanut kirjan, niin että me  kuulemme hänen suomennoksessaan niin nuorten hiphop-vaikutteisen kielen, Åken skånskan kuin Noushinin virheellisen ruotsinkin. 

Kirjan tärkein juonikuvio on teinien, Parisan ja Baranin matka vanhempien synnyinmaahan Teheraniin. Parisilla missiona on "aitojen" kuvien nappaaminen köyhyydestä, hunnutetuista naisista ja parrakkaista miehistä koulutyötään varten. Pikkusisko Baran pakotetaan mukaan mummia tapaamaan. Serkku Negar, DJ Nigga, tekee kaikkensa, että sisarukset näkisivät vain hänen rajaamansa Teheranin, jossa rikkaat nuorevat ajelevat katumaastureilla alkoholin ja huumeiden höyryisistä bileistä toisiin, "koska eihän Iran nyt mikään Saudi-Arabia ole". 
Kirjassa on muitakin juonikulkuja, joista liikuttavimpana pidän leskeksi jääneen Åken ja hänen iranilaisen anoppinsa yhteiseloa ja ystävyyttä ilman yhteistä puhekieltä. 

Bakhtiarilta on ennen tätä romaania ilmestynyt samanaiheinen romaani Kalla det vad fan du vill vuonna 2005. Se on suomennettu nimellä Mistään kotosin. 
Minusta nuo ruotsinkieliset nimet ovat paljon hauskemmat ja enemmän kirjan tyylin mukaiset kuin suomennoksiin valitut totisemmat nimet. Kun kirjan alussa kiitellään "likkoja ja jätkiä" ja kiitossanat lopetetaan sanoihin "Ja Jan-Erik, ilman sua ei kirjaakaan", niin nimi saisi olla samaa linjaa. Ja katsokaa nyt kanttakin! 

Lueskelin, mitä tästä kirjasta on lehdissä ja blogeissa kirjoitettu kirjan ilmestymisen aikoihin. Joissain kirjoituksissa kirja on saanut sapiskaa liiasta pituudesta. Minusta tähän aiheeseen kyllä sopii pitempi muoto, 604 sivua tuntui sopivalta, ei pitkitetyltä eikä toisteiselta. Bakhtiari haluaa tuoda esiin kaikki mahdolliset mielipiteet, joten henkilöitäkin on paljon. Eri ikäluokissa on erilaista ajattelua ja esimerkiksi Mehrdadin opiskelijoissa on sekä niitä, jotka arvostavat hänen näkemystään että niitä, jotka käyvät kampanjaa hänen erottamisekseen rasismin vuoksi. Esimiehellä aiheuttaa päänvaivaa, voidaanko maahanmuuttaja tuomita rasismista maahanmuuttajia kohtaan, varsinkin kun hän vain korostaa sitä, että heihin pitää suhtautua kuten muihinkin. 
Koen, että  Bakhtiari puhuu Mehrdadin suulla. Hän mainitsee eräässä kohtaa Jonas Hassen Khemirin romaanin Ajatussulttaani (Ett öga rött) ja oman esikoisensa, joista molemmista intoiltiin juuri maahanmuuttajakirjallisuutena. Tässä tilanteessa Bakhtiarin huumori kääntyy ironiaan päin. Kuulen Mehrdadin luennoivan äänen tv-väittelyssä juuri ennen kuin keventävä musiikki taas katkaisee keskustelun: "Kukaan ihminen ei ole itsestäänselvyys." 
Tarvitseeko tätä itsestäänselvää asiaa yhä vain tähdentää? -  Tarvitsee! 
Kun Åken iranilainen anoppi pahoittelee, että Åke-rukka on vienyt autonsa arabien korjaamoon eikä ruotsalaiseen, useimmat meistä alkavat tehdä mielessään eräitä yleistäviä johtopäätöksiä tai torjua niitä. Kyseessä on kuitenkin vain nämä tietyt korjaamot, tämä tietty vanharouva ja hänen vähän hupaisakin käsityksensä, jolle voi hymyillä hyväntahtoisesti.  
Armoton Bakhtiari ei päästä meitä helpolla.    

Haluan laittaa tänne loppuun Marjaneh Bakhtiarin kuvan kirjan takaliepeestä. Hän näyttää niin mukavalta, niin helposti lähestyttävältä ja kertakaikkisen kivalta ihmiseltä, mikä näkyy tekstissäkin. 

Bakhtiarilta ei ole suomennettu kuin nämä kaksi romaania. Ehkä elvytän ruotsin kielen taitoani ja luen jatkoksi Födelsedagen, Farväl till dem på land tai Godnattsagor för barn som dricker (ohho!). Kuulostavat houkuttelevilta nämäkin.