Luin Ruton, vahvistan ruumistani jumpalla ja mieltäni päiväkahvihetkillä

Pyrin välttämään kaikkia muoti-ilmaisuja. Otsikkohan olisi pitänyt kirjoittaa modernia psykologista jargonia käyttäen näin: jumppa ja kahvi kehon ja psyyken voimaannuttajina. Kyllä minun taviskielivalintani vaan on paljon vakuuttavampi!

Huomaattehan mukini voimalauseen. Valitsen aina harkiten kahvihetkiini sopivan kahvimukin, ja nyt se on ollut usein tämä. 
Onko sinulla lukijani voimalauseita? Minä olen erinäisissä tilanteissa ryhdistänyt itseäni olemaan luovuttamatta uhoten:"When the going gets tough the tough get going." (Englantia harrastamattomille suomennos: Kun meno kovenee niin kovat painaa menemään.) Eihän tämä nyt mitenkään sovi tähän epidemiatilanteeseen missä elämme, mutta tuntuu silti jotenkin hyvältä. Ja sitten on vielä se Ylen koronalähetyksissä aluksi paljon toistettu ajatus "Tästäkin selvitään".

Luin Albert Camus'n romaanin Rutto, jota edellisessä kirjoituksessani jo vähän pohdiskelin. Kirja näyttää kuvassani ohuelta, mutta on tiheällä tekstillä painettuna vähän vaille 400-sivuinen. 

Kirja kertoo elämästä ruttoepidemian aikana ranskalaisten asuttamassa Oranin kaupungissa Algeriassa joskus 1940-luvulla. Kaupunki eristetään ja tauti alkaa hallita elämää. Tarkemmin keskitytään neljään henkilöön, jotka toimivat perustamassaan kriisiryhmässä, yksi heistä on tapahtumien kronikoitsija. Kerronta ei ole kuitenkaan minä-muotoista, kronikoitsija kertoo myös omista toimistaan hän-muodossa, ja paljastaa vasta lopussa roolinsa tapahtumien todistajana ja kaikkien nimissä puhuvana raportoijana. 
Kompassi-kirjasarjassa julkaistun kirjan kannen mainoslause "Nobel-kirjailijan romaani aikamme sairaudesta" on aika lailla vihjaava, kuten myös Camus'n kirjansa motoksi valitsema lause Daniel Defoelta: "Tietynlaatuisen vankeudentilan luonnehtiminen kuvailemalla jotakin toista vankeudentilaa on yhtä hyvin puolustettavissa kuin minkä tahansa olemassa olevan todellisuuden kuvaileminen kertomalla sellaisesta, mitä ei ole." 
Alkuteos La Peste julkaistiin 1947. Olihan tuohon maailmanaikaan tapahtunut monenlaista, sekä vankeutta että vankeuteen verrattavaa. Mihin niistä Camus viittaa, sitä emme tiedä. Ei ihme, että kirjasta on tullut klassikko, niin hyvin se toimii allegoriana eri aikoina ja eri tilanteissa.

Aluksi ruttoa ei oteta Oranissa vakavasti, sitä vähätellään ja viranomaiset kieltävät paisuttelemasta asiaa ja valitsevat tyynnyttelylinjan. Vähitellen kaikkien on kuitenkin otettava onnettomuuteen kantaa. 

Ei ollut enää yksityisiä kohtaloita, olimme kaikki samaa joukkoa, jonka teot ja tuntemistavan sääteli yksinomaan rutto. Väkevimpänä hallitsi meitä eristyneisyyden, maanpaon tuntu ja sen ylläpitämä pelko ja kapinanhenki. 

"En ole ainoa vanki" oli sananpartena, jossa suppeaan muotoon tiivistyi kaikki, millä siihen aikaan yleensä saattoi lohduttautua. 

Ihmisissä on niitä, jotka eivät kestä ja niitä jotka venyvät. Jotkut näyttäytyvät sankarillisina, mutta omasta mielestään he ovat vain kunniallisia ja tekevät, mitä pitää. Jotkut käyttävät tilannetta hyväkseen ja varastavat niiden onnettomien tavaroita, jotka sytyttävät talojaan palamaan vapautuakseen näin "basillista". Onpa niitäkin, jotka yrittävät koota aseellisia joukkoja ja hyökätä rajavartijoita vastaan. 
Kriisiryhmä tekee työtä yötä päivää, vähitellen he turtuvat ja muuttuvat välinpitämättömiksi unohtaen suojata itseään.
Epidemia jyllää keväästä seuraavan vuoden helmikuuhun. Silloin portit avataan ja rajoitukset puretaan. Rakkaistaan erotetut pääsevät taas toistensa luo, junat ja laivat kulkevat. 
Siellä, asemalaiturilla, he aloittivat jälleen elämänsä yksilöinä, mutta vaihtaessaan silmäyksiä ja hymyjä tunsivat vielä kuuluvansa yhteen.     

Kronikoitsija kulkee kaupungin katuja miettien, mikä koetun kärsimyksen tarkoitus voisi olla. Hänen oma työnsä lääkärinä jatkuu ja hän tietää, että voitto on väliaikainen. Silti hän ihailee riemuitsevia ihmisiä ja heidän kykyään elpyä.
 
He tiesivät nyt, että oli jotakin, mitä saattoi aina tavoitella ja minkä joskus saattoi saavuttaakin: hellä kiintymys ihmiseen.  

Ruttoa lukiessa löysin paljon yhtymäkohtia nykytilanteeseen. Mielialat poikkeustilanteessa vaihtelevat, ja suhtautuminen epävarmuuteen on eri ihmisillä hyvin erilaista. 

Nyt tekee kyllä mieli jo lukea ihan muuta. Sain postissa Patti Smithin ystävästään Robert Mapplethorpesta kirjoittaman kirjan The Coral Sea ja kirjaston kirjoja on pino odottamassa. 

Karanteenini on sujunut hyvin. Olen löytänyt YouTubesta jumppavideoita joilla korvaan (joten kuten) pilatestunnit ja vesijumpan. Olen leiponut ja katsellut elokuvia. Läheisten kanssa vaihdetaan viestejä ja puhutaan videopuheluja. Päiväkahvit ja herkut ovat tärkeitä mielen kohottajia. Tuoreita tulppaaneja on aina oltava maljakossa. 
Pääsiäiseen valmistautuminenkin on alkanut. Istutin ohrat ja rait, ja laitoin narsisseja parvekkeelle. Vietämme pääsiäisen pyhät kahdestaan miehen kanssa, mitä on tapahtunut vain kerran, vuonna 1976, jolloin esikoisemme ei ollut vielä syntynyt. Ensin olivat seuranamme pojat, myös silloin kun olivat jo arkena poissa opiskellessaan muilla paikkakunnilla, pian seuraan liittyi tyttöystäviä, joista myöhemmin tuli vaimoja, ja kohta aloimme saada vieraaksi lapsiperheitä. Tuntuu oikeastaan kivaltakin olla kahdestaan, kun tietää, että se on vain tämän kerran, tai siis toisen kerran. 

Koronauutisia seuraan tarkasti eri lähteistä. Paras välttää kontakteja, koska yli seitsenkymppisistä sairastuneista peräti 20 - 25 % joutuu sairaalahoitoon, kun nuoremmista vain muutama prosentti. 

Loppuun Kouvolan Sanomien Napakat tekstiviestipalstan viesteistä napakoimmat.

Just niin! Ja valmiusvarastot ajan tasalle seuraavaa epidemiaa varten. Niitä myös tarkistettakoon säännöllisin väliajoin (ihan kuin aseitakin), ettei kasvomaskit ole hapertuneet sitten kun niitä tarvitaan. 

Nämä ovat yksittäisiä viestejä, vaikka jälkimmäinen onkin ihan kuin vastaus edelliseen, jossa on 'the tough get going' -henkinen viestittelijä. Hyvä, että intoa on ja auttamishalua löytyy, mutta nyt on vain vetäydyttävä sivuun. Metsään voi tietysti mennä loppukesällä sieni- ja marjasatoa korjaamaan, mutta ei mansikkatiloille isoihin porukoihin.   

Seuraavaksi kirjoitan Amélie Nothombin kirjoista. Olkaa kuulolla.
Alkaa jo kyllästyttää tämä koronapähkäily. Otetaan vastaan mitä tuleman pitää.