Kahdesti elokuvissa ja kahdesti teatterissa

Tämä kuva on kangaskassista, joita on myynnissä Suomen valokuvataiteen museon kaupassa Kaapelitehtaalla. Kävin siellä viikko sitten, koska halusin nähdä kaksi hyvää näyttelyä, Tuntuuko tutulta? - Valokuvia suomalaisesta arjesta ja Ohikuljetut - Erään kerjäläisperheen tarina.

Kassin teksti sopii myös elokuviin ja näytelmiin, joita olen lähiaikoina nähnyt. Kirjoitan niistä lyhyesti, mitä ajatuksia ne herättivät ja mikä oli niiden vahvin anti.


Call Me By Your Name (2017)

Kansainvälisenä yhteistyönä tehty elokuva, jonka ohjaaja on italialainen Luca Guadagnini. Elokuva perustuu André Acimanin samannimisen romaaniin vuodelta 2007 ja sen on käsikirjoittanut James Ivory.  
Call Me By Your Name päättää Guadagninon Desire-trilogian. Hänen aiemmat seksuaalista halua käsittelevät elokuvansa ovat nimeltään  I Am Love (2009) ja A Bigger Splash (2015).

Nuori Elio Perlman, 17v, viettää aikaansa vanhempiensa kanssa huvilalla Pohjois-Italiassa. Isä on yliopiston professori ja äiti kääntäjä. Elio soittaa klassista musikkia ja säveltää, lukee ja viettää aikaa pikkukaupungin nuorten kanssa, varsinkin tyttöystävänsä kanssa. Eliolla on hyvät välit vanhempiinsa, perheen yhdessäolossa näkyy periytynyt sivistys, oppineisuus ja avaramielisyys. Juutalaisuus on taustalla, mutta ei määritä elämää muutoin kuin joidenkin juhlapyhien vietossa. Kaunis luonto, lämpö ja yhteisöllisyys antavat Elion kasvulle hyvät puitteet. 
Eräänä päivänä tutkijaisän assistentiksi saapuu komea amerikkalainen Oliver. Elio ja Oliver kokevat romanssin, joka on Eliolle huumava ja kipeä ensirakkaus.

Timothée Chalamet Elion roolissa ja Armie Hammer Oliverina ovat vakuuttavia, samoin Michael Stuhlbarg ja Amira Casar Elion vanhempien rooleissa. 

Koin tämän elokuvan ilmavana ja  kauniina, pienenä elokuvana. Se ei herättänyt minussa mitään suuria tunteita. 
Parasta elokuvassa on perheen ilmapiiri ja isän harvinaisen hieno puhe rakkaussurua potevalle pojalleen. Vaikka aika on ahdas 80-luku ja paikka katolinen Italia, isä ei varoittele eikä väheksy, vaan puhuu Eliolle kuin toiselle aikuiselle arvostaen ja toisen tunteita kunnioittaen.


The Sea of Trees (2015)

Japanissa on itsemurhametsä, Aokigahara, puumeri. The Sea of Trees on kuvattu tässä Fuji-vuoren juurella sijaitsevassa metsässä. 
Kävin elokuvan katsottuani googlailemassa kuvahausta, miltä siellä näyttää. Samalta kuin elokuvassa. Metsään johtaa ensin polku, jonka varrella on harkitsemaan kehottavia kylttejä. Pillerein tai hirttoköysin varustautunut voi vielä perääntyä. Polku päättyy kohtaan, josta alkaa varsinainen sakea, louhikkoinen metsä. Metsässä risteilee lankoja. Jotkut ovat vieläkin antaneet itselleen mahdollisuuden merkkaamalla paluureitin kuten Grimmin sadun Hannu ja Kerttu merkitsivät tien kotiin kivillä ja leivänmuruilla.

Amerikkalainen Arthur Brennan hankkii lentolipun ja matkustaa Aokigaharan metsään tositarkoituksella. Hänen näköpiiriinsä kompuroi kesken pillerien nielemisen japanilaismies, Takumi Nakamura, joka on japanilaiseen tapaan päättänyt, ettei miehellä ole enää oikeutta elää, jos on kokenut häpeän työelämässä. Arthurin masennuksen syy taas on vaimon kuolema ja siihen liittyvä syyllisyys väärin eletystä elämästä. Takumi on alkanut kesken kaiken ikävöidä perhettään ja katuu päätöstään. Hän on jo kamppaillut monta päivää kolhiutuneena eksyksissä. 
Arthur luulee pystyvänsä neuvomaan reitin ja osoittelee tietä polun suuntaan, mutta Takumi ei löydä sitä ja on kohta taas samassa paikassa. Miehet lyöttäytyvät nyt yhteen, ja seuraa selviytymistaistelu niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mystisempään ajatteluun taipuvainen Takumi sanoo käytännöllisesti suuntautuneelle kaverilleen, että metsä ei ole aivan tavallinen puumeri, vaan sillä on oma henkensä ja tahtonsa.
Lopuksi selviää, ettei Takamukaan ollut aivan tavallinen japanilaismies. Tässä tulee mukaan yliluonnollisuutta, jonka jokainen katsoja voi kohdata omalla tavallaan, psykologisella tai uskonnollisella selityksellä tulkiten tai jättäen tulkitsematta. 
Kuoleman kohtaaminen on aina matka omaan itseen, se on varma. Siitä Arthurin taistelu Aokigaharassa kertoo loistavasti. 

Minä koin tämän elokuvan erittäin vahvasti. Lähdin pois täynnä elämänhalua, kuten Arthur Brennan selvittyään kuolemanmatkaltaan takaisin arkiseen elämäänsä yliopiston opettajana.
Eläydyin vahvasti satuun. Vieläkin tätä kirjoittaessa nousee ihokarvat pystyyn, kun ajattelen loppua ja sen valossa kaikkea, mitä miehet metsässä keskustelivat. 

Kävin katsomassa arvosteluja. Mitä, häh! The Guardian on antanut yhden tähden. Arvosteluissa toistuvat sanat "dull, maudlin, trite, fatuous" eli tylsä, typerä, tunteellinen. Senkin kyynikot! Olen huomannut ennenkin, että ammattikriitikoilta puuttuu usein heittäytymisen taito.

Call Me By Your Name on arvostelumenetys. Se vaikutti minuunkin esteettisesti, mutta The Sea of Trees vaikutti enemmän ja kokonaisvaltaisesti, katharsisesti. 

The Sea of Trees on  Gus Van Santin ohjaama. Pääosissa ovat Matthew McConaughey, Ken Watanabe ja Naomi Watts. 

Tänään on tarkoitus mennä katsomaan Guillermo del Toron uusin leffa The Shape of Water. Jos se on yhtä hyvä kuin saman ohjaajan Pan's Labyrinth (2006), niin suuri elämys on edessä. 
Pidän fantasiaelementistä mausteena elokuvissa kuten kirjoissakin, mutta en hallitsevana. 

Jaahas. tämä on nyt juuri sopivan pitkä postaukseksi. 
Otsikkoni loppuosa "kahdesti teatterissa" saakoon oman pakinointinsa. Siinä kirjoitan Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön esityksestä Toinen koti ja Jyväskylän kaupunginteatterin esityksestä Mielipuolen päiväkirja. 

Entä te Lukijani - onko tullut nähdyksi näitä tai muita hyviä kulttuurin tuotteita näiden pakkaspäivien viihteeksi (meinasin kirjoittaa unohtamiseksi tai kestämiseksi, mutta jotkuthan pitävät kylmästä...)?