Tämä kuva on kangaskassista, joita on myynnissä Suomen valokuvataiteen museon kaupassa Kaapelitehtaalla. Kävin siellä viikko sitten, koska halusin nähdä kaksi hyvää näyttelyä, Tuntuuko tutulta? - Valokuvia suomalaisesta arjesta ja Ohikuljetut - Erään kerjäläisperheen tarina.
Kassin teksti sopii myös elokuviin ja näytelmiin, joita olen lähiaikoina nähnyt. Kirjoitan niistä lyhyesti, mitä ajatuksia ne herättivät ja mikä oli niiden vahvin anti.
Call Me By Your Name (2017)
Kansainvälisenä yhteistyönä tehty elokuva, jonka ohjaaja on italialainen Luca Guadagnini. Elokuva perustuu André Acimanin samannimisen romaaniin vuodelta 2007 ja sen on käsikirjoittanut James Ivory.
Call Me By Your Name päättää Guadagninon Desire-trilogian. Hänen aiemmat seksuaalista halua käsittelevät elokuvansa ovat nimeltään I Am Love (2009) ja A Bigger Splash (2015).
Nuori Elio Perlman, 17v, viettää aikaansa vanhempiensa kanssa huvilalla Pohjois-Italiassa. Isä on yliopiston professori ja äiti kääntäjä. Elio soittaa klassista musikkia ja säveltää, lukee ja viettää aikaa pikkukaupungin nuorten kanssa, varsinkin tyttöystävänsä kanssa. Eliolla on hyvät välit vanhempiinsa, perheen yhdessäolossa näkyy periytynyt sivistys, oppineisuus ja avaramielisyys. Juutalaisuus on taustalla, mutta ei määritä elämää muutoin kuin joidenkin juhlapyhien vietossa. Kaunis luonto, lämpö ja yhteisöllisyys antavat Elion kasvulle hyvät puitteet.
Eräänä päivänä tutkijaisän assistentiksi saapuu komea amerikkalainen Oliver. Elio ja Oliver kokevat romanssin, joka on Eliolle huumava ja kipeä ensirakkaus.
Timothée Chalamet Elion roolissa ja Armie Hammer Oliverina ovat vakuuttavia, samoin Michael Stuhlbarg ja Amira Casar Elion vanhempien rooleissa.
Koin tämän elokuvan ilmavana ja kauniina, pienenä elokuvana. Se ei herättänyt minussa mitään suuria tunteita.
Parasta elokuvassa on perheen ilmapiiri ja isän harvinaisen hieno puhe rakkaussurua potevalle pojalleen. Vaikka aika on ahdas 80-luku ja paikka katolinen Italia, isä ei varoittele eikä väheksy, vaan puhuu Eliolle kuin toiselle aikuiselle arvostaen ja toisen tunteita kunnioittaen.
The Sea of Trees (2015)
Japanissa on itsemurhametsä, Aokigahara, puumeri. The Sea of Trees on kuvattu tässä Fuji-vuoren juurella sijaitsevassa metsässä.
Kävin elokuvan katsottuani googlailemassa kuvahausta, miltä siellä näyttää. Samalta kuin elokuvassa. Metsään johtaa ensin polku, jonka varrella on harkitsemaan kehottavia kylttejä. Pillerein tai hirttoköysin varustautunut voi vielä perääntyä. Polku päättyy kohtaan, josta alkaa varsinainen sakea, louhikkoinen metsä. Metsässä risteilee lankoja. Jotkut ovat vieläkin antaneet itselleen mahdollisuuden merkkaamalla paluureitin kuten Grimmin sadun Hannu ja Kerttu merkitsivät tien kotiin kivillä ja leivänmuruilla.
Amerikkalainen Arthur Brennan hankkii lentolipun ja matkustaa Aokigaharan metsään tositarkoituksella. Hänen näköpiiriinsä kompuroi kesken pillerien nielemisen japanilaismies, Takumi Nakamura, joka on japanilaiseen tapaan päättänyt, ettei miehellä ole enää oikeutta elää, jos on kokenut häpeän työelämässä. Arthurin masennuksen syy taas on vaimon kuolema ja siihen liittyvä syyllisyys väärin eletystä elämästä. Takumi on alkanut kesken kaiken ikävöidä perhettään ja katuu päätöstään. Hän on jo kamppaillut monta päivää kolhiutuneena eksyksissä.
Arthur luulee pystyvänsä neuvomaan reitin ja osoittelee tietä polun suuntaan, mutta Takumi ei löydä sitä ja on kohta taas samassa paikassa. Miehet lyöttäytyvät nyt yhteen, ja seuraa selviytymistaistelu niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mystisempään ajatteluun taipuvainen Takumi sanoo käytännöllisesti suuntautuneelle kaverilleen, että metsä ei ole aivan tavallinen puumeri, vaan sillä on oma henkensä ja tahtonsa.
Lopuksi selviää, ettei Takamukaan ollut aivan tavallinen japanilaismies. Tässä tulee mukaan yliluonnollisuutta, jonka jokainen katsoja voi kohdata omalla tavallaan, psykologisella tai uskonnollisella selityksellä tulkiten tai jättäen tulkitsematta.
Kuoleman kohtaaminen on aina matka omaan itseen, se on varma. Siitä Arthurin taistelu Aokigaharassa kertoo loistavasti.
Minä koin tämän elokuvan erittäin vahvasti. Lähdin pois täynnä elämänhalua, kuten Arthur Brennan selvittyään kuolemanmatkaltaan takaisin arkiseen elämäänsä yliopiston opettajana.
Eläydyin vahvasti satuun. Vieläkin tätä kirjoittaessa nousee ihokarvat pystyyn, kun ajattelen loppua ja sen valossa kaikkea, mitä miehet metsässä keskustelivat.
Kävin katsomassa arvosteluja. Mitä, häh! The Guardian on antanut yhden tähden. Arvosteluissa toistuvat sanat "dull, maudlin, trite, fatuous" eli tylsä, typerä, tunteellinen. Senkin kyynikot! Olen huomannut ennenkin, että ammattikriitikoilta puuttuu usein heittäytymisen taito.
Call Me By Your Name on arvostelumenetys. Se vaikutti minuunkin esteettisesti, mutta The Sea of Trees vaikutti enemmän ja kokonaisvaltaisesti, katharsisesti.
The Sea of Trees on Gus Van Santin ohjaama. Pääosissa ovat Matthew McConaughey, Ken Watanabe ja Naomi Watts.
Tänään on tarkoitus mennä katsomaan Guillermo del Toron uusin leffa The Shape of Water. Jos se on yhtä hyvä kuin saman ohjaajan Pan's Labyrinth (2006), niin suuri elämys on edessä.
Pidän fantasiaelementistä mausteena elokuvissa kuten kirjoissakin, mutta en hallitsevana.
Jaahas. tämä on nyt juuri sopivan pitkä postaukseksi.
Otsikkoni loppuosa "kahdesti teatterissa" saakoon oman pakinointinsa. Siinä kirjoitan Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön esityksestä Toinen koti ja Jyväskylän kaupunginteatterin esityksestä Mielipuolen päiväkirja.
Entä te Lukijani - onko tullut nähdyksi näitä tai muita hyviä kulttuurin tuotteita näiden pakkaspäivien viihteeksi (meinasin kirjoittaa unohtamiseksi tai kestämiseksi, mutta jotkuthan pitävät kylmästä...)?
Sinulla on ollut hyviä kulttuurikokemuksia. Siellä pääkaupunkiseudulla on vähän enemmän kulttuuritarjontaa kuin täällä meillä. Tosin tuollaiset elokuvat tulevat kyllä meillekin, vaikkakin pari kuukautta myöhemmin ja ovat sitten ohjelmistossa kolme päivää. - Olin viime viikolla paikallisen kameraseuran kokouksessa ja siellä hehkutettiin tuota Suomen Valokuvataiteen museon näyttelyä. Olisi kyllä tosi kiva nähdä se. Eräs ystäväni on katsonut tuon elokuvan Call Me by Your name ja hän oli pitänyt siitä. Mukavaa sunnuntain jatkoa!
VastaaPoistaAsumme Kouvolassa, mutta ei meiltä tosiaan ole kuin noin 140 kilometriä Helsinkiin, junalla vähän toista tuntia.
PoistaKouvolassa on hyvä elokuvatarjonta. Kahden kaupallisen elokuvateatterin lisäksi on elokuvakerho ja kirjaston ilmaiselokuvat. Katsoin tuon jälkimmäisen elokuvan kirjastossa.
Nyt on kyllä Kaapelitehtaalla hyvät dokumentaariset näyttelyt, kannattaa mennä katsomaan. Ostin näyttelystä myös Ohikuljetut-kirjan, Se on Kimmo Oksasen kirjoittama ja Heidi Piiroisen kuvaama. He ovat seuranneet Romaniasta kotoisin olevan perheen elämää eri puolella Eurooppaa kymmenen vuoden ajan.
Ai sinä kuulut kameraseuraan, niin minäkin, mutta aikalailla passiivijäsenenä. Mieheni pääharrastus on valokuvaus, ollut aivan koulupojasta asti.
Hyvää sunnuntai-iltaa sinulle Joensuuhun!
Hienoja elämyksiä sinulla Marjatta. Minulla on jäänyt viime aikoina kodin ulkopuoliset kulttuurielämykset vähemmälle. Eilen oli aika syvällinen sohvakokemus: - olen flunssassa - olen lukemisessani kokonaan Intiassa ja Kashmirissa (Äärimmäisen onnen ministeriö) ja mies katsoi samalla Avaraa luontoa/kätketty Intia. Samalla kun luin kirjasta kuvausta Kashmirin upeasta luonnosta, näin sen kirjan takaa kuvitettuna. Loistava ajoitus ja ihanaa nähdä maapallolla alue, jota ihminen ei kovin helposti onnistu tuhoamaan: Himalaja, etelärinteet ihaninen metsineen, lintuineen, sammakoineen, tiikereineen. Jatkan kormantuoksuista olemistani.
VastaaPoistaUlkona ihana talvipäivä. Voi mennä jäälle hiihtämään täällä Turussakin!
Voi sinua potilasta! Onneksi lukemista ja telkkarin katsomista voi harjoittaa puolikuntoisenakin.
PoistaLoistava ajoitus teidän perheessä, lukemisen taustana kirjan maisemat! Minulla on ollut Äärimmäisen onnen ministeriö lainassa pari kertaa, mutta jäänyt lukematta monen muun ohella. Jospa lainaisin sen taas...
Kävin sentään kävelyllä. Ja pärjäsin. Aurinkokin näyttäytyi.
Minulla on nyt varmaan kilpirauhashormonit alakantissa. Paleluherkkyys, uneliaisuus ja myrtsiys viittavat siihen. Saan kohta labratulokset. Tiedän millä lukemalla voin hyvin, joten eiköhän se tästä, kun saadaan lääkitys kohalleen.
"...alue, jota ihminen ei kovin helposti onnistu tuhoamaan: Himalaja, etelärinteet ihanine metsineen, lintuineen..." Tämä on hieno kohta kommentissasi. Kuulin muutama päivä sitten radiokeskustelun, jossa puhuttiin avaruuden kestävästä käytöstä. Ihminen, tämä luomakunnan ylin olento, on roskannut jo avaruuttakin niin, että sitä romua on saatava pois. Kovaa vauhtia kiitävä romusaaste on vaarallista sääsatelliiteille ja muulle tarpeelliselle.
Paranemista!
marjatta
VastaaPoistablogissani jo sivusinkin kolmea fantsua kulttuurista tuotetta: 1. the lady in the van -elokuvaa, joka löytyy netflixistä. 2. katriina huttusen hautausmaa-esseetä, joka löytyy ylen sivuilta. 3. silta-sarjan päätösjaksoa, joka on nähtävissä yle areenassa.
tuohon bring the best of your humanity to others today -kassiin ja sen teemaan liittyy tämä guardianin artikkeli, josta tuli eilen iloinen ja vahva olo:
https://www.theguardian.com/lifeandstyle/2018/feb/17/head-knee-cried-102-friend-taught-grief-centenarian-women?CMP=twt_gu
se on monensorttisia rakenteellisia rajoja ylittävä pienkertomus humaaniuden ja yhteisymmärryksen puolesta. sitä ei ole kirjoitettu kaksinapaisen ulkokultaisella me ja muut -akselilla, vaan pikemminkin lukijan eettisen valppauden haastavalla tavalla.
ps. täällä lounaissaaristossa paistaa aurinko niin, että kuistin ovea voi jo pitää auki!
meri
meri,
Poistasinulla on aina hyviä vinkkejä ja linkkejä!
Silta-sarjaa en ole katsonut ollenkaan, joten se jää, mutta kohdat 1 ja 2 aion kokea.
Viimeksi olen katsonut sarjoista HBO:n Big Little Lies, joka on tosi hyvin rakennettu. Jännite kiihtyy loppua kohden ja päätöstä kannattaa odottaa.
"But they ended up looking after me." Hieno artikkeli! Aloin ajatella, miten paljon viisautta saisinkaan omalta isoäidiltäni, jos hän eläisi vielä, mikä on mahdottomuus.
Olen alkanut ajatella sinua Tove Janssonina saarellaan tai Pikku Myynä. Kuistin ovi auki ja kevätaurinkoa sisään.
Ai niin, Ohikuljetut. Onneksi näyttely on katsottavissa toukokuun loppupuolelle saakka. Aiemmin työpaikkani oli Helsingissä ja silloin tuli usein töiden jälkeen käytyä museossa. Sittemmin työpaikka muutti ja sen myötä museopiipahdukseni laantuivat. Nykyisin täytyy ihan suunnitella, että milloin ehdin keskustaan (jonne meiltä kotoa ei olisi kuin 25 km, mutta silti...). Ohikulkijat haluan nähdä.
VastaaPoistaIhanaa, että kirjoitit elokuvistakin. Jään odottamaan mietteitäsi The Shape of Waterista. Pan's Labyrinth oli tosiaankin hieno: julma, mutta niin visuaalinen ja psykologisestikin kiehtova.
Ohikuljetut on koskettava, samoin suomalaisten arkea kuvaava näyttely, jossa on useita oman elämän taltiointeja. Mieleeni jäi erityisesti eronneen isän hauskat kuvat omilta viikoltaan lasten kanssa ja kuvat mielenterveydeltään hauraan nuoren naisen ahdistuksesta.
PoistaOlisi kyllä upeaa voida piipahdella museoissa kesken arkielämän, vaikka kauppareissun ohessa.
Työ ja perhe-elämä asettavat sinulla ja muilla ruuhkavuosia elävillä tietenkin omat rajansa.
Minulla on kyllä aikaa. Seuraan, mitä on menossa ja kerään useamman asian yhteen, kuten nyt teatteria ja valokuvia. Kiasma jäi toiseen kertaan.
Piipahdan illalla kertomassa ensivaikutelman The Shape of Waterista. Äsh, eikö elokuville enää koskaan anneta suomalaisia nimiä, miten kauniilta Veden muoto kuulostaisikaan!
Ah, "Veden muoto" oli kaunis, vertauskuvallinen, unenomainen kertomus, jonka toivoisi olevan totta, että pehmeät arvot voittaisivat kovat ja että erilainen herättäisi uteliaisuutta eikä tuhoamishalua. Kylmän sodan aika ja 50-luvun asenteet oli kuvattu hyvin. On me menty monissa asioissa eteenkinpäin, vaikka yleensä huomataan vain se, mikä kaipaa korjausta.
PoistaThe Sea of Trees alkoi nyt kiinnostaa. Kyseinen "itsemurhametsä" tuli minulle tutuksi, kun eräs tunnettu (en ollut kuullut hänestä aiemmin, vaan tuli tutuksi uutisoinnin kautta) vloggaaja/tubettaja (Logan Paul) julkaisi videon Aokigaharasta, jonne meni kuvaamaan. Metsään oli hirttäytynyt nuori henkilö ja Logan Paul näytti siitä kuvaa videollaan. Mautonta (minusta jopa sairaalloista suosion ja näkyvyyden tavoittelua) ja teko tuomittiinkiin somessa sellaiseksi (ja video myöhemmin poistettiin Youtubesta, mutta kerran netissä aina netissä). Asiasta oli paljon juttua ainakin enkunkielisissä medioissa. Seurasin uutisointia, koska keissin ympärillä pyörivä moraalinen keskustelu kiinnosti.
VastaaPoistaEn tiennyt, että kyseiseen metsään liittyen on jo aiemmin tehty elokuvakin eli tuo mainitsemasi. En siis tosiaan seuraa juuri lainkaan elokuvauutisia ja -uutuuksia. Kuulen usein kiinnostavista elokuvista sattumalta niin kuin nyt eli kiitos vinkistä!
Ps. Terkut Pohjanmaalta, jossa pakkasta piisaa enemmän kuin tarvitsisi :D
Löysin Googlesta tuon Loganin tapauksen, huh huh, kuulostaa aivan ruumiin häpäisyltä.
PoistaGooglen kuvahaussa on myös aika pahoja kuvia. Kasvot on niissä hämärretty, jos kasvoja vielä on, mutta toivottavasti kukaan ei tunnista kuollutta omaistaan vaatteista.
Paitsi epäkunnioittavaa, niin on myös hullunhommaa lähteä turistina tuohon metsään, voi vielä eksyä, kun se on kauttaaltaan samantyyppistä ryteikköä.
Koita Elegia pärjätä pakkasissa!
Minä olen sohvaantunut potemaan flunssaa. Luulin jo kauhean uupumukseni viittaavan johonkin pahempaan, mutta sitten tuli yskä ja muut inhottavat oireet.
On se kumma, että flunssaa ei pystytä kukistamaan, vaikka keuhkoja ja sydämiä siirretään.
Harmittaa hieman, kun huomenna olisi ollut lähtö Turkuun, jossa yhdet 8-vuotispäivät ja muuta mukavaa.
Minun täytyy kyllä olla samaa mieltä kriitikoiden kanssa elokuvista :)
VastaaPoistaCall Me By Your Name oli, kuten kerroit, ilmava ja pieni. Siinä oikeastaan koko elokuvan juju; homojen romanssi kerrottuna kuten heterojenkin, ilman suurta kauhistelua, erilaisuuden vainoa, vanhempien hylkäämisen pelkoa. Kaunis elokuva ensirakkaudesta ja itsensä löytämisen alkuaskeleista.
Harri
Noin minäkin tosiaan koin, mutta odotin vielä jotain lisää. En mitään Brokeback Mountain -tragediaa, ja tässähän tapahtuma-aika olikin vain muutama kesäinen viikko, mutta jotain enemmän siinä olisi voinut olla.
PoistaJäi sellainen olo, että tätä romanssia pidettiin jonain taiteellisten nuorukaisten syrjähyppynä ennen vakiintumistaan "normaaliuteen", ei niinkään yleisesti hyväksyttynä asiana, kuten nykyään jo valistuneemmissa ympäristöissä pidetään.
Isä perusti puheensa siihen, että Elio on saanut kokea jotain harvinaista, jota hän itse ei ole kokenut. Ja Oliverhan olikin menossa USA:ssa naimisiin.
Kauhistelua ei tarvittu, koska homoutta ei edes ollut olemassa päivänvalossa.
Minua alkoi niin paljon kiinnostaa, onko romaanissakin tämä romanssi rajattu näin, että lähdin kirjastomme sivuille tutkimaan, löytyisikö tätä kirjaa sieltä. Yksi kappale tilattu, italiankielisenä! Tilasin kirjan adlibriksestä, 8,80.
Vai niin isän puheen muistat, katsohan youtubesta uudelleen.
VastaaPoistaHarri
Kävin katselemassa tuon puheen, ja paljon muutakin kiinnostavaa löytyi.
PoistaIsä halusi puheellaan myös poistaa Elion syyllisyyttä. Hän kertoi itse arvostavansa kaikenmuotoista rakkautta ja olleensa itsekin joskus lähellä homokokemusta. Hän korosti sitä, että ihmisen pitää arvostaa niin paljon sieluaan ja ruumistaan, jotka on hänelle annettu, ettei ohita harvinaisia tilanteita, joissa rakkautta on tarjolla.
Hieno puhe, elokuvan huipennus!
Jäin vain miettimään sitä, että isä piti tämän puheen vasta, kun Oliver oli lähtenyt toiselle mantereelle. Elio oli kuitenkin kärsinyt ja käyttäytynyt peittelevästi jo monta viikkoa. Hän suuteli näyttävästi tyttöystäväänsä Marziaa, kun vieraana oli vanha homopari ja kertoi amupalalla avoimesti, mitä Marzian kanssa touhuttiin. Paljon oli siis kepeän kesän vieton alla myös salailua ja kipua.
Isä tutki antiikin taidetta ja löysi kauneutta pojan suhteessa. Äiti huolehti ja ymmärsi, mutta jäi ohueksi hahmoksi.
Luin Acimanin haastattelun, jossa kysyttiin faktan ja fiktion suhteesta. Tämähän on muistelun oloinen, elokuvana ainakin. Aciman sanoi, että mitä siitä, jos fiktio kuvaa sellaista, mikä on epätodennäköistä tai mahdotonta, tärkeää ei ole se, mitä voi tapahtua, vaan mitä pitäisi tapahtua.
Aciman on itse ollut ulkopuolinen monella tavalla, juutalainen, muuttanut maasta toiseen, lapsena Egyptissä hän oli epävarma kansalaisuudestaan. Hänellä on elämäkertakirja Out of Egypt, jossa hän varmaan pohtii näitäkin asioita.
Kirja ei lopu kuten elokuva, vaan siinä on myös jotain, mitä tapahtuu parikymmentä vuotta myöhemmin, siis noin 2004. Olen kiinnostunut tästä.