Eläköön essee!

Esseekirjallisuus on ollut hieman sivussa kirjablogeissa. Nyt korjataan asia ja nostetaan hyviä esseekirjoja esille. Tästä lähtee siis haaste - minun blogini rakas ensimmäinen.

Säännöt:
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
4. Esittele 1 - 2  hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää. 
5. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta. 

Essee on lähellä kaunokirjallisuutta olevaa asiakirjallisuutta.  Essee voi olla tieteellinen tai enemmän omaa henkilökohtaista ainesta sisältävä kirjoitus, jossa pohditaan asioita. Joidenkin seuraamieni bloggaajien jokainen kirjoitus on pienoisessee.

Itse tunnen yhä enemmän vetoa esseekirjallisuuteen, niin kirjallisuusaiheisiin kuin muihinkin. Huomaan, etten ole kirjoittanut blogiaikanani kuin muutamasta esseekirjasta, mutta lukenut olen kyllä paljon enemmän. Välillä tulee myös luetuksi essee sieltä toinen täältä lehdistä ja kokoelmista. 
Entä te, toivottavasti lukuisat bloggaajat, jotka vastaatte tähän haasteeseen, kun se lähtee kiertämään? Onko esseellä merkitystä elämässänne?

Kannen piirros Sirkku Ketolan

Bon Sauvage, Luovuuden synty on pieni, tiivis kirja, joka sai alkunsa, kun kolme kuvataiteilijaa Heini Aho, Sirkku Ketola ja Tamara Piilola saivat idean pyytää arvostamiaan henkilöitä kirjoittamaan esseitä luovuudesta. Kirja on julkaistu näiden taiteilijoiden yhteisnäyttelyn Sydänpuoli ylöspäin yhteydessä vuonna 2014. He pohtivat näyttelyssään samoja kysymyksiä, joilla evästivät kirjoittajia. Miksi olet peräänantamattoman kiinnostunut omasta alastasi, mitkä ovat tällä hetkellä työsi tärkeimpiä kysymyksiä, mitä saat palkinnoksi paneutumisestasi? Esseet ovat yhtä erilaisia kuin kirjoittajansa, mutta niistä löytyy myös paljon yhteistä.

Kirjoittajat ovat Tuomas Nevanlinna, Mikael Granvik, Markus Kåhre, David Rothenberg, Kari Astala, Anna Eriksson, Silja Rantanen, Joose Keskitalo, Marianne Kurtto ja Anna Kortelainen.

Edellisen kirjoitukseni Mark Levengoodin kirjassa Vasten auringon siltaa, joka ei ole varsinaisesti esseekirja, on eräs hyvä luovuuden määritelmä.
Pieni koululainen Mark on jäänyt siivoamaan luokan edessä pitämänsä teatteriesityksen jälkiä, ja kun hän luo ujon katseensa opettaja Juliniin, hän oppii koko kouluaikansa merkityksellisimmän asian.
"Mark", hän sanoi yllättävän lempeään sävyyn, "tuo sinun kekseliäisyytesi, tuo iloinen kupla joka sinussa on - sinun on hyvä tietää, että sekin on lahja. Sitä kutsutaan luovuudeksi."

Kekseliäisyys ja kärsivällisyys ovat yhteistä kaikille Bon Sauvage -kirjan kirjoittajille, olkoon hän filosofi kuten Tuomas Nevanlinna tai matemaatikko kuten Kari Astala. 

Tähtitieteilijä Mikael Granvik kokee ratkaisevansa isoa palapeliä maailmankaikkeudesta ja elämän tarkoituksesta yhdessä toisten tiedeihmisten kanssa. Ongelman ratkaiseminen on eräänlaista riippuvuutta ja jokainen osaoivallus saa aikaan mielihyvän purskahduksen. Jonkin tutkimuksen tai taiteellisen teoksen merkittävyys saatetaan ymmärtää vasta 100 vuoden kuluttua sen julkaisemisesta, mutta sillä ei ole väliä. Tärkeintä on intohimo työhön. 

Markus Kåhre, joka määrittelee itsensä termeillä ihminen, isä ja kuvataitelija, toteaa esseessään Välitilinpäätös seuraavaa:
Pohjimmiltaan on kyse löytämisen ilosta. Päinvastoin kuin yleisesti väitetään, niin kaikkea ei ole löydetty. Väite siitä, että kaikki on tehty, on vanha ja lähinnä merkki älyllisestä laiskuudesta.

Muusikko ja filosofi David Rothenbergin esseestä Kysyä vai tehdä?:
Jos taideteos vaatii selityksen, se on jo alunperin vajavainen. 

Eniten teoksen kymmenestä esseestä nautin Tuomas Nevanlinnan pitkästä esseestä Suunnitelma napakaksi luovuusaiheiseksi jutuksi ja Anna Kortelaisen esseestä Ollapa. Molemmat erittelevät ja punnitsevat asioita monipuolisesti ja nautittavalla tavalla. 

Nevanlinna nostaa esiin aivotutkimuksen. Tiedepalstoilla etsitään yleensä selityksiä sukupuolieroihin ja rikollisuuteen. Jos aiheena on luovuus, nostetaan esiin "flow" ja erikoislaatuiset aivot.  
Flow, jonka tavallisen ihmisen tulkitaan saavan lenkillä endorfiinien vaikutuksesta ja taiteilijan työssään, on Nevanlinnan mielestä pseudokäsite ja puolitotuus eikä kenenkään aivoissa ole mitään "luovuusaluetta". Sen sijaan luovilla ihmisillä on tavallista enemmän taipumusta maanis-depressiivisyyteen. Nevanlinna toteaa, että kaikista mielenterveyden ongelmista on sopivasti annosteltuina hyötyä luovassa työssä. Hulluus ei kuitenkaan ole luovuuden edellytys eikä normaalius luomisen este. 

Normaalius on sitä, että mielenterveysongelmat pysyvät arkielämän kannalta sietorajoissa. Terveiksi kutsutut ovat hekin maanis-depressiivisiä ja neuroottisia, vain lievemmin. Jos ei-äärimmäiset mielenterveysongelmat ja luovuus kytkeytyvät olennaisesti yhteen niin tästä tuntuisi seuraavan, että liki jokainen on myös jossain määrin luova. 

Anna Kortelainen kertoo seikkaperäisesti omista työskentelytavoistaan, joista eräs on Kajaani-metodi. Siinä asetutaan mukavasti hiljaiseen aikaan päivästä Kajaanin junaan Helsingissä, kasvot menosuuntaan, mukana kesken oleva työ, villasukat ja mukavat vaatteet. Kirjailija istuu seitsemän tuntia kuin pikkulapsi rattaissa maisemien vaihtuessa. Bistrokärry tuo ruokaa. Työ sujuu leppoisasti minkään häiritsemättä. Perillä kirjailija majoittuu Kajaaninjoen rannan hotelliin, jossa syö hyvin, ottaa nokkaunet ja kirjoittaa vielä pitkälle iltaan. Aamuisen torilla käynnin jälkeen sama junamatka toisinpäin.
Olen kuullut Kortelaista luennoimassa. Hän on yhtä ihailtavan selkeä ja yhtä hyvin asiansa valmistellut puhuessaan kuin kirjoituksissaankin. 

Kirjoittamisella kurottelen kohti lukijaa ja tavoittelen yhteyttä toiseen ihmiseen. Kirjoitustyön yksinäisys on siis näennäistä. Asioiden, kokemusten ja tunteiden muovaaminen koherenteiksi kertomuksiksi on ihmiskunnan vanhin tapa viedä tietoa eteenpäin. Se perustuu hyvin inhimilliseen kontaktin ja ymmärtämisen tarpeeseen. 

Levengood kertoo kirjassaan koulukaverista nimeltä Tom, joka ei pystynyt toiminaan ryhmässä, mutta oli kahdestaan leikkiessä taianomainen. 
"Tule", Tom sanoi "astutaan sisään." Ja minä astuin, maailmaan toisensa jälkeen. .... Tomin maailmassa kaikki oli tarkkaa ja yksityiskohtaista ja ihmeellistä. Tomin maailma ei ollut ongelma, vaan maailma sen ulkopuolella.
Kun Tom selvisi lapsuudestaan, hänestä tuli fysiikan ja kemian kaksinkertainen tohtori, jonka laboratoriosta puhutaan joka vuosi Nobelin palkintojen yhteydessä.

Tämä haastamiskohta on aina hankala. Kenelle? Haluaisin lähettää niin monelle!
Kysyn teitä:
Juha Makkonen, Nipvet
Omppu, Reader why did I marry him
Leena, Donna Mobilen kirjat
Sanna,  Elämän krestomatia, Assyriologin lifestyle-blogi
Ulla, Ullan Luetut kirjat
Riitta, Kirja vieköön