Ajan hammas, elämänkaari, jana, kehrä vai kaikkiko samaa hetkeä?

Ajan hammas syö niin esinettä kuin ihmistä. Viime aikoina olen ajatellut usein vanhenemista.

Vietin loppiaisena syntymäpäiviäni ja olen nyt lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymmentä. Ihmettelen, mitä on tapahtunut. Vasta äsken jäin eläkkeelle. Mihin ne kuusi vuotta ovat menneet? Ne tuntuvat niin paljon lyhyemmiltä kuin kuuden vuoden jaksot nuorempana. Olen myös törmännyt blogeissa asioihin, jotka saavat muistelemaan. Eräässä blogissa oli kuvia 70-luvulta, vuosikymmeneltä, joka muokkasi minua paljon.

Tämä kuva on vuodelta 1964. Olen kuvassa 14-vuotias. Mekon olen ommellut itse. Hameeksi sitä sanottiin, ja se vaatekappale, mikä nykyään on hame oli "pualihame". Siskoni on kirjoittanut kuvan taakse Miss Mansikka Kesäkakka. Hän on ollut aina hyvin verbaalinen, ja skitsofrenian puhjetessa nuorena aikuisena hänen kielensä oli alkuun niin ilmaisuvoimaista, että yritin kirjoittaa hänen puheitaan henkeä haukkoen puhelimessa muistiin. Hän ei soita enää eikä varmaan muista, miksi kävi kirjoittamassa kuvan taakse tuon tervehdyksensä.

Hän ehkä nauroi sisarensa totiselle poseerausilmeelle. Mitä tämä kuvan tyttö, eli minä, ajatteli ja mistä haaveili? Muistan hänen olleen kaipaava ja tyytymätön siihen, mitä elämä silloin tarjosi. Kirjoitin jokin aika sitten Toni Morrisonin Sula-romaanin tytöistä. Eläydyin, koska tunnistin heissä niin paljon itseäni. Tytöt ovat monimutkaisempia ja intohimoisempia olentoja kuin monesti luullaan. Aikuisena myös unohtaa millainen oli. Hyvät kirjailijat auttavat nostamaan muistoja esiin.

Entä tämä nuori nainen vuodelta 1975? Elämässä oli tapahtunut paljon traagisia asioita. Miten se ei näy enempää vai näkyykö se edes yhtään hänessä!

Eräs bloggari kirjoitti, miten näkee ympärillään omissa lähimmissään vain kauniita ihmisiä. Jonkun toisen mielestä heissä voi olla vikoja ja puutteita. Kauneushan todella on katsojan silmissä. Minä näen paitsi lähimpäni myös nuoren itseni, tuon samalla kertaa tutun ja vieraan, nyt kuvissa kauniina. Silloin, kun nuo kuvat otettiin, häpesin aina jotain kohtaa itsestäni. Lapsena luulin olevani iso ja ruma amatsoni. eikä kukaan korjannut käsitystäni. 

Minun nuoruudessani ei ollut paljon peilejä. En muista, että sovituskopeissakaan olisi ollut sivupeilejä ja mahdollisuutta kauhistella tai ihailla omaa profiiliaan ja takaraivoaan.
Ei myöskään ollut sopivaa puuttua toisen ihmisen ulkonäköön, kehua tai moittia. Naapurin isokoisesta emännästä sanottiin vain, että hän on komea. Kukaan ei sanonut lihava tai läski. Sama pidättyväisyys koski ominaisuuksia. Homoisännästä sanottiin, että hän tykkää katsella mattomalleja ja semmoista, mistä yleensä emännät ovat kiinnostuneita. Minä ymmärsin silloin, että tämä isäntä on kauneudentajuinen.
Kauneudesta ei puhuttu ehkä myöskään siksi, että se oli vanhempieni sukupolvella niin nopeasti katoavaa. Raskausaika kulutti naisia niin, että heiltä putosivat hampaat. Myös liian raskas työ veti ihmisiä vänkyrään. Ihmisruumista ei ole tarkoitettu koneeksi, mutta sitä oli pakko käyttää maa- ja metsätöissä koneenomaisesti. "Hyvä tyäihminen" oli tärkeämpi arvo kuin kauneus, johon liittyi jotain pelättävää. Turhamainen, omaa erinomaisuuttaan korostava  ihminen oli minun lapsuuden ympäristössäni ehkä naurettavinta, mitä voi olla.
Toinen ominaisuus, mistä ei pidetty, oli  leuhkuus ja vähästä suuttuminen. "Siälä se ny menee pua pitkällä", sanottiin ihmisestä, joka suuttui pienestä ja  lähti leuhkana vetämään pois paikalta. Ai mikä pua - takapuoli. Minä en melkein voi kirjoittaa tätä sanaa, koska se tuntuu yhä niin rumalta. Lapsuuden kodissani ei puhuttu rumasti eikä kiroiltu. Kuulin roisia kieltä vasta kun lähdin maailmalle. Tynnyrissä kasvanut tyttö!

Eräs koulukuvaajan ottama kuva, vuosi on 1993.
Tässä iässä ehdin kaikkea. Olin mukana monissa projekteissa sekä työssä että vapaa-aikana. Perhe oli viisihenkinen ja touhua riitti. Tämän tunikan neuloin muun menon ohessa  itse. Hyvä tyäihminen!

Pääsin mummiksi vähän päälle viisikympisenä. Kuva on vuodelta 2003. Epäolennaisuudet ja itsekritiikki olivat jo alkaneet karista. Mitä siitä, jos on isot jalat ja kädet! Mitä siitä, jos sotkee sanoja puhuessaan ja muistaa väärin. Oli ihanaa päästä mummiksi. Tässä vaiheessa  minulle oli jo monta monituista kertaa sanottu, että olen kaunis ja ihana. 

Tässä juuri eläkkeelle jääneenä, tarmokkaana. Uusi elämä edessä, kun vain pysyisi terveenä.  Kun sairauksia sitten tulee, muuttaa ajatteluaan ja päättää, että mitä pienistä krempoista, kun ei vain saisi kuolemantautia. 

Vanhuus vanhentaa ja sairaus vanhentaa nykäisten. Vanheneminen on fyysisesti kuin murrosikää, mutta toisin päin. Sitä seuraa kiinnostuneena, mitä ulkoiselle olomuodolle tapahtuu, sillä erotuksella vain, että itseään ei tarkastele ahdistuneena eikä moittien. Aamulla katsoo peiliin hyväksyen ja näkee itsensä viehättävänä. Kas, kukapa se siellä, huomenta! Have a nice day!

Kaikki ikäkaudet ovat mukana vanhassa ihmisessä. Tiedän nuoren ihmisen levottomuuden, epämääräisen kaipuun ja ahdistuksen ja keski-ikäisen huolet, joista monet ovat turhia, mutta eihän sitä silloin tiennyt. Vaatimukset ja itsensä syyllistäminen ovat ominaisia kiireiselle keski-ikäiselle. Paljon rennommin olisi voinut monesti ottaa, mutta toisaalta pieni positiivinen stressi vie asioita eteenpäin. 

Stressitön elämä on tyhjää. Kiirekin on vain hyväksi, jos ne asiat mitä tekee ovat mieluisia. Parhaillaan minulla on kiire kirjoittaa kirjoituskurssille koulumatkastani, joka oli kauhuja täynnä, koska pelkäsin henkimaailman olentoja. Pelkäsin, että jostain pimeästä kahahtaa polkupyörän kapeaan valokiilaan koko tien valaiseva, häikäisevä enkeli tai suosta nousee sinne siunaamattomana haudatun lapsen luurankokäsi.

Henkisesti, asenteiltaan ja mielipiteiltään, ihminen muotoutuu koko elämänsä. Koko ajan tapahtuu uutta, johon on otettava kantaa. Olisi hyvä pysyä avoimena, kysellä ja kyseenalaistaa. Mutta voiko sitäkään valita! Temperamentti määrää kiihkeytemme ja tausta, aika ja ympäristö muokkaavat meitä.

HS:ssa Jaakko Lyytikäinen kirjoitti vähän aikaa sitten, että jääkiekossa menestyneet pikkuleijonat ovat saaneet pieninä iloa ja syliä ja ovat siksi niin tasapainoisia. Niin varmaan. On varmaan parempi, jos ihaillaan lapsena, mutta hyviä ihmisiä voi tulla myös niistä, joita ei paljon ihailla. Vanhempien ikäpolvien vanhemmilla ei ollut aikaa pysähtyä kehumaan ja ihailemaan lapsiaan eikä se ollut ajan tapa. Silti he antoivat hyviä eväitä elämään.

Miss Mansikka Kesäkakka haaveilemassa