2016, Uusi ja uljas?

Nappasin ylläolevan runon paikallislehti Keskilaaksosta. Kiitos, nimimerkki Amalia! Pidän runostasi. 

Mitä  painoi se mielesi pintaan?

Se painoi mieleni pintaan pakolaiset. 

Olen kirjoittanut tänne blogiin muutamaan kertaan Kouvolan seudun turvapaikanhakijoista ja heidän vastaanottamisestaan. Avustustuokioni läheisessä hätämajoituskeskuksessa ovat avartaneet ja antaneet ajattelemisen aihetta. Ne ovat myös aiheuttaneet sen, että koen pakolaisiin kohdistuneet ilkivallanteot ja uhkailut henkilökohtaisemmin kuin ennen. Hätämajoituskeskus lopetettiin jokin aika sitten tilan lämpö- ja putkiongelmien  vuoksi, mutta vastaanottokeskuksia perustetaan lisää. 

Meillä on nyt turvapaikanhakijoita SPR:n ylläpitämissä kerrostaloissa noin 320, ja Inkeroisten keskustassa on juuri avattu yksityinen vastaanottokeskus entisen hotelli Kantrin tiloihin. Paikka on sikäli hyvä, että kaupat, koulut ja harrastusmahdollisuudet (mm. jäähalli ja uimahalli) ovat lähellä. Toiset paikalliset ottavat tulokkaat hyvin vastaan, toiset taas eivät. Heille vieraan pelko tekee elämän vaikeaksi. Joku nainen on uhitellut välttävänsä pääkatua ja kulkevansa kauppaan sivureittejä. Hänelle haluaisin sanoa: Oma kantri mansikka, turvapaikkakantri mustikka, mutta joskus välttämätön.

Joulun aikaan tuli ilmoitus raiskausyrityksestä Kuusankosken pakolaisten asuttaman talon läheisyydessä. Siihen olisi syyllistynyt pitkäpartainen ulkomaalainen mies. En ole nähnyt kenelläkään pitkää, kuvauksen mukaan vielä hoitamatontakin, partaa. Jos tällaista miestä ei löydy, kuten luulen, niin epäily ja viha jää kytemään. Tämän ilmoituksen seurauksena alkoi pakolaisten talojen pihoissa ralli, huutelu ja jopa pesäpallomailoilla huitominen. Seiniin kirjoitettiin törkeyksiä ja uudenvuodenaattona heitettiin erään perheen asuntoon raketti, joka sytytti olohuoneen maton palamaan. 
Tuntui pahalta kun näin lehtikuvassa aiheesta keskustelemassa huolestuneita irakilaisia, jotka ovat tuttuja hätämajoitusajalta. Lasten pitäisi aloittaa koulu nyt lukuvuoden alkaessa. Miten heidän koulutiensä turvataan?  

Kuva on opiskelutuokiosta hätämajoituskeskuksessa. Minä en toiminut opettajana. Olen tehnyt sitä tarpeeksi, joten nykyään haluan tehdä ihan muuta. Mieluummin jakelin ruokaa ja pussitin välipalapusseja aamuksi yöllä Torniosta saapuville. 

Mitä viime vuodesta muistatkaan?

Muistan uutena asiana elämäntarinakurssin, jolla olen väsännyt toistakymentä kirjoitusta. Keväällä jatkamme. Olen kirjoittanut lapsuuden häpeämuistoista, suruista ja onnen hetkistä. Joulun HS:ssa oli pieni juttu meidän kurssista osana koko aukeaman artikkelia omakustanteista ja elämäkertakirjoittamisesta. Tämä kurssi innostaa minua yhtä paljon kuin bloggaaminen. Tänä vuonna aiheena on lapsuus, ensi vuonna nuoruus, sitten keski-ikä ja lopuksi vanhuus. Vanhimmat meidän kurssilla ovat kahdeksankymppisiä. Mitä muistoja! Mitä maailmoja!

Onko tekosi olleet sen arvoiset että tyytynet maksuun ja hintaan?

Tiedä häntä! Olen yrittänyt olla siivosti niin blogimaailmassa kuin reaalimaailmassakin. Paria bloggaajaa tiedän ärsyttäneeni. Itse en ole suuttunut kehenkään. En vaadi keskusteluissa samanmielisyyttä, olen innostuva ja räväkkäkin, mistä kaikki eivät pidä. Tahdon hyvää, mutta en aina onnistu siinä.

Kun vuosi vaihtuu uuteen jälleen

mieti millainen se voisi olla.

No, hyvä! Minä, optimisti, olen aikalailla varma, että siitä tulee hyvä. Jatkan kirjoitusharrastuksia ja muuta elämääni entiseen malliin. 

Yksi asia, jonka olen korjannut, on kävelylenkkieni tyyli. Olen alkanut kävellä hankalassa mäkisessä maastossa, mikä on terveellistä keuhkoille ja sydämelle. Kävelimme heti vuoden alkuun pari kertaa Anjalan Junkkarinvuorelle, jossa on niin kauniit maisemat, että kohta minä juoksen ne mäet ylös päästäkseni maisemapaikoille. Kävely kaupungissa näyteikkunoita katsellen on hauskaa ja virkistävää sekin, mutta ei niin kuntouttavaa kuin kapuaminen Junkkarinvuorelle.

Nämä kuvat ovat tapaninpäivältä, jolloin meillä ei ollut lunta. Nyt on, vähäsen.

Toivon, että syöpä pysyy loitolla. Nykyinen profiilikuvani on tilanteesta, jossa olin tulossa kontrollista ja kaikki oli hyvin. Näppäsin autossa kuvan itsestäni ja huomasin, että se välittää täysin tunteeni. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa! 

Oma rauhoittava, ikiaikainen mottoni kelpaa edelleen huolten yllättäessä: KAIKKI JÄRJESTYY.

Sinun  työnäsi on elää elämä

että toiset sen hyvällä muistaa.

Minusta on ikävää, miten nykyään korostetaan yksilöllisyyttä ja itsensä toteuttamista ja hemmottelemista. Aikakauslehdet ovat täynnä minäminäminä -ohjeita, miten minä voisin paremmin ja miten minä loistaisin. Paremmat arvot kunniaan! Sitä toivon. Että oppisimme kunnioituksen, velvollisuuksien ja toisten palvelemisen merkityksen.
  
Somemaailmassa olen huomannut, että kaikki mieleen juolahtaneet päähänpistot eivät ole julkaisun arvoisia. Toisiin kohdistuva ironia ja itsensä ihailu eivät ole mukavia piirteitä, ne voisi pitää itsellään. Sen sijaan toisten arvostus ja itseironia kuulostavat kivoilta kirjoitettuina ja saavat aikaan hyväntuulisuutta ympäristössä. 

Harkintaa ja suhteellisuudentajua, niin muukalaisten kohtaamisessa, somessa kuin muutoinkin elämässä. Jos nämä otetaan ohjenuoraksi tänä vuonna, niin hyvä tulee, uusi ja uljas. Vai pitäisikö käyttää konditionaalia - jos näin tekisimme, niin hyvä tulisi.