tiistai 24. maaliskuuta 2015

Viihdettä, lukuromaaneja, taideromaaneja ...


Tämä kuva on yksityiskohta vanhasta valokuvasta 70-luvulta. Kun näin nuo kirjat tutuilla henkilöillä, en voinut vastustaa kiusausta, vaan pyysin heitä poseeraamaan vierekkäin. Kun nyt on Leena Lumin blogissa keskustelua viihde- ja lukuromaanin joskus hiuksenhienosta rajasta, niin minua houkuttaa julkaista tämä kuva. Viihdettä! Sain kaiken lisäksi nämä kirjat itselleni ja olen säilyttänyt niitä muistona. Tiedän kuka sinä olet on suomennettu Theresa Charlesin teoksesta Nurse Alice in Love. Kirjan lopussa on horoskooppi. Minun merkilleni Kauriille luvataan melkoisia seikkailuja. Takakannessa on houkutuksena pieni näyte tekstiä: Puhelin soi ja soi. Vapisevin käsin Alice tarttui kuulokkeeseen. Oliko se hän jälleen? Tuntematon mies, joka tiesi kaiken hänestä.... Tätä tyyliä. Yksinkertaista ja tavanomaista sanastoa, kronologinen juoni. Carter Brownin kirjan Kuka minä olen? (alkuperäisteos Lipstick Larceny) kannessa lukee, että sitä on myyty kymmeniä miljoonia. Niin ne suuren kielialueen viihdekirjat ovat myyneet ja edelleen myyvät, vaikka nyt on suosiosta kilpailemassa tv-viihde.

Tämän kuvan nappasin aamulla kauppareissulla S-Marketin kirjahyllystä. Cecilia Ahernin tiedän kirjoittavan romanttisia kirjoja ja muutaman muun rikoskirjoja. Ahernia on käännetty ainakin 50 kielelle.
Nämä kirjat olisivat minulle ruokamaailmassa sipsejä ja pirtelöä.


Poimin omasta hyllystä muutaman, jotka minulle edustavat lukuromaanin prototyyppejä. Tarinoita, joille on tyypillistä selkeä kieli ja rakenne, monipuolinen ilmaisu ja mukaansatempaavuus.
Lukuromaaneissa on mm. paljon sukupolviromaaneja ja historiallisia romaaneja.  
Nämä kirjat ovat kuin äskeinen lounaani, sulavaa ja herkullista, kunnon ruokaa.   


Entä chick lit, utopiat ja dystopiat, dekkarit? Olen lukenut kaikista näistä genreistä hyviä kirjoja. Tyyli ratkaisee, luenko kirjan viihteeseen.

Jotkut jaottelevat vielä erikseen kevyt viihde ja parempi viihde. Minulle sana viihde romaanin edessä kertoo että kirjan päätehtävä on viihdyttää.


Joissakin romaaneissa on vielä vähän enemmän. Ne ruokkivat lukijaa antamalla tälle pohdinnan aihetta. Usein näissä romaaneissa on myös erikoista kauneutta ja kokeilua tyylissä, mitä lukuromaaneista ei löydy ehkä niin usein. Poimin hyllystäni muutaman, jotka minulla kuuluvat taideromaanien sarjaan.


Ruokapuolella nämä kirjat olisivat sunnuntailounas jälkiruokineen.

54 kommenttia:

  1. Hienosti vertailet ruokiin;)

    Olen muuten samalla kannalla kanssasi, mutta minusta lukuromaaneissakin voi olla uskomatonta kauneutta, uden kokeilua sen sijaan en kyllä muista.

    Minä koen erityistä kauneutta esim. Hustvedtin kirjassa Kaikki mitä rakastin, Alan Hollinghurstin kirjassa Vieraan lapsi kuin myös Riikka Pelon teoksessa Jokapäiväinen elämämme. Mutta onko Pelon kirja lukuromaani vai ei? Minusta vastausta ei ole, sillä sehän riippuu lukijasta.

    Kokeilevasta romaanista, joka on nero, mutta rankka, tulee heti mieleeni Joyce Carol Oatesin Sisareni, rakkaani.

    Kiitos, että innostuit: Linkitän sinut!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa, Leena. Muotoilin jyrkkää ilmaisuani vähän pehmeämmäksi.
      Kokeilevissa romaaneissa on varmaan aika paljonkin rankkoja. Jos tekisin tämän ajan kanssa ja kävisin läpi lukupäiväkirjaani, löytäisin varmaan erilaisia esimerkkejä.

      Poista
  2. Vihaan sanaa lukuromaani, koska se on niin halventava - ja pöljä ilmaisu. Jos on olemassa lukuromaaneja, onko olemassa myös kuuntelumusiikkia ja katseluelokuvia? Tai mikä olisi lukuromaanin vastakohta? Koristeromaani vai? Kirja, jota ei lukea, mutta jota voi säilyttää kirjahyllyssä koristeena?

    Kohta tulee allergia näistä hemmetin lukuromaaneista. AAAAARRRRGGGH!!!! Eikö tätä sanaa voi poistaa suomen kielestä? Voitko yhtään auttaa ex-enkunopena???

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koristeromaani - aika hauska. Minä kutsun epäkirjoiksi ns. lahjakirjoja, joihin on koottu jotain söpöjä mietelauseita.

      Tuija, ei nyt kyllä ole mitään apua muinaisesta englannin opettamisesta. En edes tiedä näitä sanoja englanniksi. Viihdekirjallisuus voisi olla light reading, vakavampi heavy tai heavyweight reading.

      Luulen, että lukuromaanin käsite on ollut ennen selvempi. Nyt on niin paljon erilaisia genrejä, että sen käyttö on vähentynyt ja hämärtynyt.

      Poista
    2. En tarkoittanut, että lukuromaani pitäisi kääntää englanniksi. Tarkoitin, että sinun pitäisi pelastaa suomen kieli rappeutumiselta. Eikö olekin aika vaatimaton projekti? :D

      Poista
    3. Tuija, I understood. Mutta kysymyksesi sai minut miettimään, mitä nämä termit olisivat englanniksi. Ne ovat varmaan fiksumpia englanninkielisessä lukumaailmassa, kun eivät käytä näin monia jaotteluja.
      Kiitos luottamuksen osoituksesta. :D Olisi hienoa, kun voisi sanoa: YES, I can!

      Poista
  3. Ihan mahtava tuo ottamasi 1970-luvun valokuva; se voisi hyvin olla kuvituksena jossain kirjassa tai juliste!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Maria! Nuo kirjojen nimet ovat kyllä niin nappiin ja toisessa kannessa niin herttainen tyttö ajan tyyliin.

      Poista
  4. Tekemäsi luokittelu on oikein pätevä. Kyllähän me kaikki paljon lukevat osaamme sujauttaa suurimman osan kirjoista näihin kolmeen lokeroon, rajatapauksia toki on.

    Laadukas lukuromaani käsitteenä on vain kokenut inflaation, sillä kustantamoiden markkinointiväki on ymmärtänyt sen myyvyyden tässä ajassa. Itsensä kehittäminen on tämän päivän massoille tuputettava kaupallistettu trendi, jossa ennen kaikkea on vahdittava syömisiään superfoodeineen, urheiltava, hoidettava mielenterveyttään joogaamalla ja sisustamalla sekä sivistettävä itseään lukemalla. Aikaisemmin heille riitti hyvänä käsityönä tehty ruotsalaisdekkari tai 'oikeaan elämään' perustuvat matkakertomukset Toscanaan hyvän ruuan ja romantiikan äärelle (tai ne Coelhot.) Nyt tietenkin on luettava 'laadukkaita' lukuromaaneja. Eli mitä tahansa lukuromaaneja, jotka eivät sisällä 'daideilua' tai liian haasteellisia aiheita.

    Ainoastaan teidän paljon lukeneiden blogeissa kuulee enää totuuden lukuromaanin laadusta. Kiitos ajatteluttavasta blogista.

    Harri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Harri!
      Olen samaa mieltä noista itsensäkehittämisteoksista. Aika heppoisia kuvakirjoja näkee ja kirjoja, jotka on tehtailtu tilauksesta vastaamaan tehtyihin lukutukimuksiin.

      Poista
  5. Tulin tänne klikkauksella Leena Lumista. Siellä varmaan ihan tarpeeksi meuhkasin tosikkona tästä aiheesta, että se riittäköön.;) Mutta aivan pakko kehua tuota ylintä kuvaa, ihan huippuhauska!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna!
      Meuhkaaminen on ihan parasta. Se on aitoa ja omakohtaista. Olen samaa mieltä siitä, mitä sanoit Leenan blogissa, joten kiva kun tulit tänne ja voin sanoa sen nyt.
      Niin ja näkisitpä likkojen (satakuntalainen ilmaisu) keskittyneet ilmeet. En halua julkaista kasvoja, mutta kirjathan ne tässä puhuvat.

      Poista
  6. Minäkin karsastan tällaisia leimoja kirjoille kuten lukuromaani tai roskaromaani :). Monet klassikot, kuten Dickensin kirjat, julkaistiin aikoinaan jatkokertomuksian lehdissä ja kuuluivat silloin niinsanottuun kevyeen genreen. Ja dekkarit on sitten erikseen, niissäkin laatua ja kepeyttä/raskautta on laidasta laitaan. Minusta on ihan sama mitä ihmiset lukevat, kunhan lukevat, se kannattaa aina! :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös myös Mika Waltaria pidetty aikanaan kevyenä kirjailijana? Ja paljonhan hän joutuikin kirjoittamaan kevyttä toimeentulon vuoksi.

      Totta, sama genre pitää sisällään kevyttä ja raskasta.

      Lukuromaani on erikoinen termi. Ei sitä tarvittaisi. Se voisi ihan hyvin kadota nyt nyt kun on syntynyt uusia fiktion lajeja.
      Minä olen oppinut sellaisen portaikon, että viihde on alin ja sieltä noustaan lukuromaanin kautta taidetasolle.

      Olet oikeassa, tärkeintä on, että luetaan!
      Monesti nuorena luetaan kevyempää ja maun kehittyessä siirrytään raskaampaan ja muutoinkin erilaiseen kirjallisuuteen. Nuorena esim. elämäkerrat eivät kiinnostaneet minua yhtään, nyt ne houkuttavat kovasti.

      Poista
    2. Arvottaminen koetaan aina niin negatiivisesti, norsunluutornista huuteluna. Ennemminkin sen voisi nähdä yhteisen väylän ja keskustelun avauksena.

      Harri

      Poista
    3. Sinäpä sen sanoit! Ja hyvin sanoitkin!
      Ihan hirveästi pitää varoa sanojaan, ettei vain kuulostaisi siltä, että pitää jotain toista parempana.

      Koulumaailmassa se on mennyt siihen, että stipendien antaminen on vaikeaa. Ei muka saisi antaa tunnustusta hyvistä arvosanoista, ettei vain heikommin pärjäävälle tule paha mieli. Koulun tavoite on kuitenkin hyvät suoritukset ja niihin motivointi - muun kasvamisen ohessa tietenkin.
      Lapsenlapset kertoivat, että yhdelle luokkakaverille annettiin stipendi, koska hän ei enää pure opettajaa, vaikka muuten käyttäytyy tosi huonosti. :)
      Minä olin opettajana tiukasti sitä mieltä, että parhaista suorituksista annettavat stipendit pitää säilyttää, muuten koulun tarkoitus hämärtyy. Ja sitten sen lisäksi kannustusstipendejä muista avuista ja suullista vakuuttelua siitä, että jokainen on hyvä itsenään, vaikka ei pärjäisi missään kouluaineessa.
      Tämä meni nyt sivuun kirjallisuusaiheesta, mutta liittyy kyllä arvottamiseen.

      Poista
    4. Voi ei, räjähdin nauramaan kohdassa "annettiin stipendi, koska ei ENÄÄ pure opettajaa"...

      Ei kauheeta, nauran jo niin paljon, että henki loppuu :D

      Poista
    5. Kiva, kun saatoin hauskuuttaa sinua. ;) Juu, pojanpoika sanoi, ettei saanut stipendiä, vaikka oli tosi hyvä todistus, ja tämän tavoitellun stipendin sai paljon häiriötä tuottanut X. Minä kysymään, miten se nyt noin meni. Vastaus."No, kun se ei enää pure opettajaa, vaikka kyllä se vieläkin kerran yritti!"

      Poista
    6. Ikävä juttu lapsenlapsellesi! Jospa ensi kerralla olisi vähän fiksummat periaatteet stipendinjaolle.

      Stipendin antaminen ex-purijalle kuulostaa samalta kuin jossain vankilassa palkittaisiin kolmoismurhaaja siitä, että se EI ole hakannut ketään teho-osastokuntoon viimeisen kuukauden aikana. Voi hyvää päivää. ;)

      Tuija

      Poista
    7. Juu, lapset ovat monesti viisaampia ja selkeämpiä ajattelussaan kuin aikuiset. Voi olla, että myös purija koki noloutta tästä aikuisten mielestä kannustavasta palkinnosta.

      Minulla oli yhdessä koulussa selkeät keskiarvostipendit ja sitten lisäksi muita hyvään käyttäytymiseen yms liittyviä. Tämä käytäntö oli kaikkien mielestä reilu ja motivoiva.
      Toisessa taas älykkyyttä pidettiin jotenkin piiloteltavana asiana. Sitä ei huomioitu mitenkään, koska kaikki kilpailevat kuulemma itsensä kanssa. Kysynpä vain, miten se voi olla mahdollista yhteisössä - koulussa tai muualla? Luokkani oppilaat pyysivät minua kuitenkin laskemaan todistusten keskiarvot ja kertomaan, ketkä ovat luokan parhaita. Jokainen halusi verrata tuloksiaan entisiin omiin sekä toisten tuloksiin. Tottakai se kiinnosti heitä. Tässä koulussa kaikki stipendit jaettiin stipendinantajien laatimien periaatteiden mukaan, joissa oli päällimmäisenä ja joskus ainoana periaatteena reippaus ja sosiaalisuus. Hyvin harva oli sitä mieltä, että hiljainen voi olla aktiivinen, joten stipendit menivät suulaille tyypeille, jopa päällepäsmäreille.

      Poista
  7. Minua ei tällä tasolla juuri kiinnosta tehdä erotteluja. Lukuromaani on minustakin sanana jokseenkin käsittämätön, ymmärrän sen vain negaation kautta eli kirja joka ei ole lukuromaani on sellainen romaani jolla on jokin muu funktio kuin lukeminen (eli ainakin sellaiset teokset jotka hankitaan hyllyyn antamaan haluttu vaikutelma hyllyn omistajasta...keksiikö joku jotain muita tarkoituksia?).

    Ja viihde ja taide...jotain painotuksia voi kirjoittaja ehkä itse laittaa mutta eri asia sitten vastaavatko ne todellisuudessa lukijan kokemuksia. Myönnän että suhtaudun varauksella jos jotain kirjaa luonnehditaan ensisijaisesti "viihdekirjaksi" tai "taidekirjaksi", se viittaa pinnallisuuteen, siihen että kirjailija on pyrkinyt tarkoitushakuisesti tuottamaan jotain muuta kuin hyvän kirjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajatella, näin eri tavoin me ymmärrämme nämä termit.

      Minulle lukuromaani on enemmän tuttu menneiltä vuosikymmneiltä, jolloin paksuja, helppolukuisia, vähän viihderomaaneja parempia kirjoja kutsuttiin tällä nimellä. Ei siis ollut mitenkään imartelevaa, jos kirjailijaa kutsuttiin lukuromaanien kirjoittajaksi. Siksi on varmaan kehitelty termi taideromaani, astetta parempi ja ei niin helposti ahmittava teos.
      Näin minä olen nämä tajunnut.
      Mieheni taas sanoo, että lukuromaani-termi on hänelle epäselvä, kuulostaa viihteeltä kuitenkin ja että hänelle on olemassa vain romaaneja, joista osa pinnallisempia ja osa syvällisempiä.

      Tämän keskustelun myötä olen ryhtynyt ajattelemaan, että saisi joutaa romukoppaan koko termi lukuromaani, jonka merkityskin on niin epäselvä.

      Poista
    2. Selvennän vielä, että kerron, miten näen näiden termien olevan käytössä, en miten minä itse haluaisin olevan.

      Jos on paljon tiukkoja jaotteluja, niin sehän on kirjailijalle huono juttu. Jotkut ovatkin kärsineet heihin (turhaan) liitetystä kevyen leimasta. Kustantajilla on melkoinen vastuu siinä, millä termeillä kirjoja markkinoi.

      Poista
  8. Jos joku antaa minulle kirjan ja sanoo, että tässä sinulle "taideromaani" luettavaksi, niin aivan varmasti jätän lukematta.

    Koska (luonnontieteellisesti) kukaan ei voi tietää miltä naapurin miehestä/naisesta tuntuu, kun hän lukee jonkun romaanin, niin ei ole kaiketi olemassa mitään objektiivista asteikkoa sille mikä on viihdettä vs. taidetta.

    Kun puhutaan taideromaaneista, usein halutaan peittää se, että kaikessa lukemisessa (melkein) on kyse "viihtymisestä". Viihtyminen ei jotenkin sovi kalvinistiseen, luterilaiseen maailmaan, vaikka meitä ympäröivä media on melkein pelkästään viihdettä.

    Muuan kirjoittaja aikanaan arveli, että Englannissa 30-luvulla syntynyt modernismi oli eräänlainen "salaliitto", jonka turvin eliitti alkoi kirjoittaa tavalla jota rahvas ei pystynyt ymmärtämään. Kun kansaa ei pystytty pitämään lukutaidon ulkopuolella, kirjoitettiin vaikeita kirjoja joita se ei pystynyt lukemaan.

    No, nykyään melkein kaikki lukevat melkein kaikkea - paitsi ne jotka eivät lue mitään ja heidän osuutensa taitaa kasvaa koko ajan.

    Enkä heitäkään kivellä heitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän taiteen kritiikkiä on ollut olemassa yhtä kauan kuin taidettakin ja sille on kehittynyt oma metodologiansa, viitekehyksensä jne. Taide ei synny missään umpiossa erillään ympäröivästä maailmasta. Toki olemme myös uniikkeja yksilöitä, mutta mekään emme elä umpiossa ja meissä on erittäin paljon samaa; jaamme yhteisiä arvoja, päämääriä, kulttuurin, historian... sen takia myös kirjallisesta mausta voidaan vetää yhteneviä johtopäätöksiä. Hyvässä kritiikissä on kyse erottelukyvystä. Mitä enemmän ihmisellä on luettuja teoksia takanaan, sen paremmin hän pystyy löytämään erottavat ja yhdistävät tekijät, sijoittumisen aikaan, paikkaan, yleiseen kirjallisuuteen, omaan genreensä jne. Ja sitä kautta löytyy se mystinen Laatu. Onko teos viihdettä vai taidetta.

      Olen samaa mieltä lukemisen viihdyttävyydestä, se on siinä aina mukana. Viihtyminen ei minulla kuitenkaan automaattisesti tarkoita hauskuuttamista tai aivojen lepuuttamista.

      Harri

      Poista
    2. Niinpä, mutta sitten tuleekin ongelmia kun ryhtyy miettimään mitä "laatu" lopulta on ja onko erilaisia "laatuja" (esteettinen, yhteiskunnallinen, moraalinen jne jne).

      Hieman kärjistäen ja ehkä väärää tehden voi muistella, että eikös Alex Matson todennut laadukkaiden kirjojen olevan laadukkaita siksi, että ne ovat laadukkaina jääneet elämään eli ajan julma kriitikko on pitänyt ne elossa. Problemaattista on että monet, useimmat ns. laadukkaista romaaneista (siis omassa ajassaa laadukkaina pidetyt) ovat kadonneet nykyhetken näköpiiristä.

      Joten voisi vielä ajatella että tässäkin suhteessa on monenlaista "laatua".

      Poista
    3. Aivan, ymmärrän mitä tarkoitat.

      Ajat ja painotukset muuttuvat. Myös oma lukuhistoria vaikuttaa. Luulen, että monet nuoruudessani luetut ja silloin heppoisiksi tuomitut teokset nyt tuhat luettua kirjaa myöhemmin saattaisivat nousta korkealle. Elämänkokemuksen kasvaessa myös arvostuksen kohteet muuttuvat ja tarkentuvat.

      Minua tämä lohduttaa ja koen sen hyväksi. Miksi ranking-lista pitäisi pystyä hakkaamaan kiveen? Eihän taiteen maailma ole seisovaa ummehtunutta vettä, jossa kaikki on jo selvää ja kyseenalaistamatonta. Niin kuin sanoit, mitään pysyvää koordinaatistoa ei ole eikä tule. Siksi en tohdi valaa sanojani sementtiin ja korjaan mielelläni mielipidettäni. Ja siksi haluan keskustella tästä asiasta, en huudella norsunluutornista 'totuuksia'.

      Harri

      Poista
    4. Mutta Kyösti, kyllähän sinäkin luet laadukkaampia kirjoja kuin nuo minun alkukuvan naisten Carter Brown ja Ruusu-sarjan romaani! Mikähän miehillä vastaisi näitä?

      Toista viihdyttää kevyempi ja toista painavampi. Paitsi pitkästä lukuharrastuksesta, kuten Harri tuolla edellä toteaa, se mitä lukee riippuu paljon myös lukeneisuudesta, mutta sekin on sellainen asia, jota ei saisi sanoa demokratiassamme ääneen. Minä ainakin luin köykäisesti ja haparoiden nuorena ja oppimattomana.

      Nuo alkukuvan naiset eivät ole saaneet paljon koulutusta, en katso heitä mitenkään alaspäin, he ovat minulle hyvin rakkaita. He vain lukevat ihan eri kirjoja kuin minä.

      Olen samaa mieltä Alex Matsonin kanssa siitä, että säilyminen on tae laadusta. Osa hyvistä on tuhoutunut, mutta onneksi osa on säilynyt.
      Toinen laadun tae minulle on kansainväliset palkinnot. Aika harvoin olen pettynyt Nobel tai Booker -palkittuun teokseen.

      Juuri kun olin tätä lähettämässä tuohon putkahti Harrilta uusin viesti, minkä kautta ymmärsin myös Kyöstin mielipiteen paremmin. Juu, ei jämähdetä, kaikki virtaa.

      Poista
    5. Aika vähän historiasta kuitenkin määrällisesti nostetaan tai löydetään unohdettuja klassikoita tähän päivään, ehkä eniten naistutkimuksen myötä naiskirjailijoita ja heidän tuotantoaan. Ajan hampaan puremista estää myös päivitetty käännös. Alkuteos ei menetä voimaansa, mutta käännös vanhenee.

      Marjatta, sohit kyllä mehiläispesää puhuessasi demokratiasta :) Tasa-arvo ja ihmisarvo ovat menneet todellakin sekaisin. Olemme hyvin eriarvoisia, mikä on hyvin epädemokraattista. Kuka perii äitinsä terävän älyn, isänsä matemaattiset lahjat, sosiaalisen älykkyyden, rahaa, vanhempiensa laajan suhdeverkoston, saa rakastavan ja tukevan kasvatuksen... joillekin jaetaan käteen vain mustapekka. Ihmisarvoltamme me kaikki kuitenkin olemme yhtä arvokkaita.

      Harri

      Poista
    6. Niin ja mustanpekan saaneilta halutaan vielä monesti viedä ihmisarvo tolkuttamalla, että heillä on kaikki ihan kuten muilla kunhan vaan ottavat itseään niskasta kiinni.

      Tai sitten on alentuvaa ylentämistä, ei muka nähdä toisen puutteita tai rajoitteita, mitkä tämä itsekin tietää, koska on niin sydäntäsärkevää tunnustaa, että ei olla tasa-arvoisia. Tämäkin syö heikomman ihmisen ihmisarvoa.

      Poista
    7. Olet niin oikeassa. Ystäväni on psykoanalyytikko ja hänellä oli yksi tapaus, jossa avunpyytäjä vaati nimenomaan hoitomuodoksi psykoanalyysia ja kun se häneltä evättiin, kiistasta tuli hänen mielestään tasa-arvokysymys so. hänellä oli oikeus haluamaansa hoitoon. Oli varmasti vaikea kertoa nöyryyttämättä, ettei hän kykene tarvittavaan itsereflektioon koska se vaatii älykkyyttä.

      Erilaiset valmentajat kertovat tässä ajassa, vars. itseapuoppaissa, kuinka kaikki on mahdollista ja itsestä kiinni. Kunhan vain lukee kirjan haluaa tarpeeksi, ajattelee oikein ja visualisoi mielessään itsensä voittajaksi! Voi voi...

      Harri

      Poista
    8. On myös vanhempia, jotka hakevat lapselleen lääkäreiltä oppimisvaikeusdiagnoosia huonon koulumenestyksen takia vaikkei lapsessa ole mitään vikaa, vain kasvatusvastuuta pakoilevat, laiskat ja itsekkäät vanhemmat.

      Sama

      Poista
    9. Joo, tietysti luen ns. hyviä kirjoja (enkä oikeastaan huonoja lainkaan), mutta ne sitten ovat kaikenlaista, dekkareista ns. vakaviin romaaneihin. Mutta nykyään en kyllä väkipakolla lue mitään (joskus aikaisemmin "piti" lukea kun sai kirjoja arvosteltavaksi enemmän) eli jos ei romaani vedä, lopetan alkuunsa.

      Mutta se mistä oikeastaan puhun - ja jaksan yhä uudestaan puhua - on että ei romaaneja eikä kirjallisuutta voi (nähdäkseni) tutkia eikä kritisoida luonnontieteellisen menetelmin mistä seuraa ettei ole olemassa ehdottomasti oikeaa arvojärjestystä.

      Olen aloitellut Heikki Ylikankaan uutta teosta jossa hän aluksi pohtii onko historiantutkimus tiedettä - ja ottaa vertailtavaksi kirjallisuuden. Jos historia on ainutkertaista, siitä ei oikeastaan voi tehdä kovaa tiedettä, jos toistuvaa, niin sitten ehkä voi. Romaania koskee sama asia: ja minusta näyttää että koska se, romaani, aina on enemmän ainutkertainen kuin toistuva, niin kovan tieteen tekeminen ei onnistu (jäljelle jää vain vaikutelmien kuvaaminen).

      Mutta... mielenkiintoista joka tapauksessa.

      Poista
    10. Olet oikeassa. Ja on kyllä mielenkiintoista.

      Minua kuumottaa nyt kysymys, ollaanko me suomalaiset niin lokeroivia, että vain meillä on tällainen omituinen kevyen ja valioluokan välissä hoippuva, lähinnä laatua, ehkä vähän muutakin, määrittävä romaanin muoto. Lukuromaaneiksi luokitellut ovat kaiketi kuitenkin se suuri, hyvä enemmistö romaaneista.

      Heittelin tähän postaukseen kuvia romaanien kansista sen mukaan, miten olen nämä termit sisäistänyt ilman isoa harkintaa. Kai tämä vaistonvarainen valinta onkin ainoa, miten tätä voi lähestyä.

      Poista
  9. Voi olla, että minulla on jyrkkiä mielipiteitä, mutta mielestäni sanan lukuromaani käyttö pitäisi lopettaa. Lukuromaani on sanana epämääräinen, halventava ja kaiken lisäksi se on huonoa suomea. Lukuromaani on sanana samaa tasoa kuin sisäjärvi tai kanssamatkustaja.

    Lukuromaania ei ole olemassa genrenä. Sen sijaan lukuromaani sanaa arvottavana ilmaisuna. Karkea jaotteluhan taitaa olla:
    -viihderomaani (huono)
    -lukuromaani (keskinkertainen)
    -taideromaani (hyvä tai erinomainen)

    Itse puhun pelkästään romaaneista. Jos pidän jotain romaania huonona tai keskinkertaisena, sanon suoraan, mikä siitä tekee mielestäni keskinkertaisen tai huonon sen sijaan että käyttäisin epämääräistä kiertoilmaisua lukuromaani.

    En tietenkään voi päättää, minkälaisia sanoja muut ihmiset käyttävät. Jatkossa yritän saada lukuromaanisanat osumaan sokean täplän kohdalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, onpas hyviä esimerkkejä turhista yhdyssanojen alkuosista, missäs se järvi muualla olisi kuin maan ympäröimänä!

      En minäkään ole käyttänyt itse tuota sanaa lukuromaani, mutta olen ymmärtänyt sen merkityksen juuri noin kuten edellä kuvasin ja sinä hyvin tiivistit jaottelussasi. Romaani riittää minustakin ihan hyvin nimeksi novellia pitemmälle fiktiiviselle proosalle.

      Rupesi oikein mietityttämään, onko tällaista termiä muissa kielissä, onko vain se 'light' ja 'heavy'.

      Poista
  10. Enpä osaa ottaa kantaa näihin keskusteluihin. Minä valitsen luvunalle kirjan ainoastaan ja vain sen mukaan, minkä vaikutelman sain kyseisen kirjan kannesta olevasta esittelystä. Jos kiinnostaa, luen, jos ei tunnu kiinnostavlta. en osta, enkä lainaa.
    Termiä lukuromaani en ole kaiketi edes kuullut. Kaikenlaisia kirjoja kirjoitetaan ja painetaan nykyään niin tuhottomasti. Ihmetyttää, mistä lukijat niille kaikille, kun lukuintokin on vähentynyt ajan myöstä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen saanut lukuvinkkejä paljolti Hesarin kulttuuritoimittajien kritiikeistä ja nyt blogiaikana myös blogikirjoituksista. Näiden vinkkien innoittamana varailen kirjoja niin, että en ehdi kaikkea edes lukea. Kirjaston ohella tilaan englanninkielisiä Adlibris-nettikaupasta, jos kirjasto ei innostu hankkimaan haluamaani.

      Itse en ole käyttänyt lukuromaani-termiä, mutta nyt kun Leena nosti sen esiin, niin tiesin heti, mistä on kyse. Mutta näemmä ihmisillä on eri sisältö tälle termille, joten hämmentävä ja turhahan se silloin on, jos sitä ei käsitetä samalla tavalla.

      Poista
  11. Jankutukseni lukuromaaneista jatkuu. Mielestäni lukuromaani sanana on edelleen halventava ja yllättäen se halventaa sekä (lukuromaani)kirjailijoita että (lukuromaani)lukijoita.

    Minun korvissani lukuromaani tarkoittaa romaania, jonka lukija pystyy (juuri ja juuri) lukemaan loppuun, mutta sen jälkeen lukuromaani olisi syytä heittää suoraan paperikeräykseen. Toisin sanoen lukuromaani = kertakäyttöromaani. Tässä merkityksessä olen lukuromaanisanaa nähnyt käytettävän blogien kommentoinneissa.

    Lukuromaani halventaa mielestäni myös lukijaa, koska siihen sisältyy oletus, että lukija pystyy (hädin tuskin) lukemaan kyseisen lukuromaanin loppuun (älyllisistä ja tiedollisista rajoituksistaan huolimatta) ja (hyvällä tuurilla) saattaa jopa käsittääkin siitä jotain.

    Pakostakin alkaa myös mietityttää, mikä olisi lukuromaanin vastakohta. Olisiko se lukukelvoton romaani? Tässä on kaksi vaihtoehtoa. Lukukelvottomuus voisi johtua alhaisesta tasosta (täynnä kirjoitusvirheitä yms. imbrobatur-meininkiä) tai ylettömän korkeasta tasosta (kilometrin pituiset virkkeet ja päätä huimaava älyllinen korkealentoisuus).

    Nyt varmaankin hiffaat, miksi karsastan sanaa lukuromaani yhtä tehokkaasti kuin ruttoa. Mielestäni se on halventavuudessaan samaa luokkaa kuin sana naisihminen (mikä kyseenalaistaa naisen ihmisyyden).

    En tiedä, onko tässä koko lukuromaanihommelissa kyse ylireagoinnista vai mistä. Ihan sama, joka tapauksessa aktiivisanavarastooni ei kuulu sanaa lukuromaani (ei ole koskaan kuulunut, ei kuulu nyt eikä tule koskaan kuulumaan).

    Ehkä lukuromaanin vastakohta on sittenkin koristeromaani. Siihen aikaan kun kirjahylly kuului pakollisena hankintana joka ikiseen (sivistys)kotiin, niin pakkohan sinne oli jotain sisältöäkin hankkia, esim. (älyllisesti liian haastavia) koristeromaaneja, joiden lukemista kukaan ei edes harkinnut mutta niitä oli kiva esitellä vieraille. Ehkä tyypillisiä esimerkkeja koristeromaaneista voisi olla Alastalon salissa tai James Joycen koko tuotanto.

    Toivottavasti en jatkossa en tunne tarvetta avautua lukuromaaneista ;)

    Ps. Jos joku muu käyttää sanaa lukuromaani, pyrin ignoroimaan sen täydellisesti ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuija!
      Minä en näe lukuromaani -termiä ihan noin pahana. Näen sen vähän vanhentuneena. Kirjasta voidaan todeta, että oli se ihan hyvä lukuromaani, mutta siinä ei ollut mitään erityistä uutta tai mullistavaa. Harvoin on, joten ihan turha sitä on korostaa. Huippuhyvästä voi sitten todeta, että olipas harvinaisen laadukas romaani.

      Senkin Leena kun nosti tämän ärsyttävän termin esiin ja minä heti kärppänä perässä omine käsityksineni. :D

      Sysätään pois koko mieltä vaivaava termi - tai aletaan käyttää sitä vitsinomaisesti tämän puinnin jälkeen. ;)

      Poista
    2. Närkästymmekö me nyt turhaan lukuromaanikirjailijoiden puolesta? Ei kai dekkarikirjailijakaan ole haukkumasana? Itse ajattelen, että esim. dekkaria kirjoittavalla kirjailijalla ei ole aikomustakaan tehdä korkeakirjallista nobeltuotantoa vaan hyvä ja myyvä teos dekkarigenren sisällä. Minusta tämä genre on läpikaupallinen. Dekkareita ja niiden menestymisen syitä on tutkittu paljon ja tutkimustulokset on otettu käyttöön. Olette varmasti huomanneet, kuinka esim. nyt lähes dekkarissa kuin dekkarissa on pitkälle kehitelty persoonallinen ja erottuva päähenkilö siitä yksinkertaisesta syystä, että se myy. Tai yhteiskunnan epäkohtien tuontia uhrien ja rikollisten pohjamotiiviksi. En usko, että paine tulee puhtaasti kustantajalta. Myös dekkaristi janoaa kaupallista menestystä.

      Entä (usein pseudonyymin alla kirjoittavat) roskakirjallisuuden tekijät? Tuskinpa he yllättyvät kun kirja julkaistaan suoraan pokkarina supermarkettien hyllyille.

      Ja sama homma lukuromaanikirjailijoilla. Kyllä he tietävät taideromaanin ja lukuromaanin erot (myös lukijamäärässä.) Ja tuntevat lahjansa ja todelliset kykynsä, he ovat realistisia. Tarinoita on kerrottu niin kauan kun ihmiset ovat puhuneet. Miksei tähän perinteeseen sitoutuminen ole arvokasta? He ovat lahjakkaita kirjoittajia ja heillä on mielenkiintoista sanottavaa.

      Taidekirjailijoissa on aina jotain sisäsyntyisen poikkeuksellista. Heidän kielensä on poikkeuksellisen kaunista ja omaäänistä, he pystyvät ilmaisemaan kirkkaan ajattelunsa ymmärrettävästi suurelle yleisölle. Tämä erityisyys on ihan yhtä harvinaista kirjailijoissa kuin muissakin ammattiryhmissä.

      Vai onko kyse meidän lukijoiden paskantärkeydestä; omasta mielestä olemme koviakin kirjallisuuden asiantuntijoita ja hätkähdämme kun muut toteavat meidän lukeneen pelkkää roskaa?

      Harri

      Poista
    3. Korjaan, ei roskaa vaan keskinkertaisia lukuromaaneja.

      Harri

      Poista
    4. Niiin, kyllä niitä helmiä on harvassa, kirjoissa niin kuin muussakin taiteessa ja elämän eri alueilla. Eiväthän ne edes erottuisi ellei olisi paljon hyvää tai keskinkertaista, jota taustaa vasten tarkastella.

      Pääasia, että on hyvää lukemista, nimitettäköön sitä miksi tahansa.

      Dekkareita olen lukenut hyvin vähän, vain joitain psykologisia rikosromaaneja, Karin Fossumia ja suomalaisista Matti Yrjänä Joensuun ja Jari Järvelän kirjoja. Erik Axl Sundin trilogian luin, koska sitä mainostettiin niin paljon, ja pöyristyin. Pidän tätä kirjasarjaa niin huonona, niin kaupallisena ja läpinäkyvän huvittavan myyväksi suunniteltuna. Luin kaikki osat vain koska en voinut uskoa lukemaani.

      Poista
  12. Anonyymi-Harri tuntuu tietävän, ketkä ovat lukuromaanikirjailijoita. Itselleni tämä on täysin epäselvää. Voisiko joku mainita nimeltä jonkun lukuromaanikirjailijan?

    Itse olen edelleen sitä mieltä, että lukuromaani ei ole genre vaan arvottava ilmaisu ja käytännössä haukkumasana. Eli jos halutaan kyseenalaistaa jonkun romaanin kaunokirjallinen taso, sanotaan "no ei se nyt ollut mikään kunnon romaani vaan enemmänkin sellanen lukuromaani".

    Eri ihmiset luonnollisesti kokevat eri sanat eri tavalla. Sama sana voi olla jollekin neutraali ilmaisu ja jollekin toiselle erittäin kielteinen ilmaisu. Omaan kielenkäyttöön lukuromaanisana ei edelleenkään kuulu.

    Olisi myös mukava tietää, milloin sana lukuromaani ilmaantui ensimmäisen kerran suomen kieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Milloin lukuromaani-sana on tullut suomen kieleen? Vaikea sanoa.

      No, Tuija, esim. Wilhelm Moberg kirjoitti neliosaisen sarjan romaaneja ruotsalaisten maahanmuutosta Amerikkaan. Minulla on tuolla (minun mielestäni) tyypillisenä lukuromaani-esimerkkinä ensimmäinen niistä. Luin niistä osan suomeksi, osan ruotsiksi, ja minusta ne ovat kyllä niin lukuromaaneja kuin olla voi: paksuja sukutarinoita, joissa on historiaa ja ihmisten kohtaloita. Ne eivät ole siis ollenkaan huonoja. Niissä on perinteistä kerrontaa, ilman mitään tyylikikkailuja, hyvin mukaansatempaavia ja jopa tietoa antavia.

      Mutta hei, älä huolehdi. Jos et ole koskaan sisäistänyt tätä termiä, niin ei sinun tarvitse. Ei se vaikuta lukemiseen tai siitä pitämiseen himpun vertaa. <3

      Poista
    2. Niin, genrekin on vähän liukuva termi.
      Mutta eipäs ruveta makustelemaan nyt sitä.

      Haluan sanoa, että sinä olet Tuija erityisen herkkä ja lahjakas
      sanoissa. Sinä koet ne ehkä voimakkaammin kuin moni muu. Olen huomannut sen ennenkin ja ihaillut joskus sinun sanakeksintöjäsi. Joillakin ihmisillä on erikoisen voimakkaat aistit. Tässä tulee mieleeni pojanpoika, joka alkoi nelivuotiaana kertoa, minkä värisiä eri numerot ovat. Pitää tarkistaa, onko se vaisto vai mikä lie nerous vielä tallella, kun näemme pääsiäisenä. Vai olisiko päiväkodissa ollut isoja erivärisiä muovisia numeroita ja hän muisteli niitä. ;)

      Poista
  13. Onpa ollut mielenkiintoista seurata keskustelua täällä ja Leena Lumissa (ja ihan pikaisesti vilkaisin keskustelua Ompullakin). Olen viihtynyt.;)
    Aika moni tuntuu pitävän luokittelua/jaottelua/mitä-se-nyt-ikinä-onkaan turhana tai jopa huonona. Ja vielä useampi tuntuu suorastaan inhoavan sanaa 'lukuromaani'. Kiinnostavaa.
    Itse en käytä sanaa lukuromaani, mutta se ei hetkauta minua suuntaan jos toiseenkaan. Mutta jos vähän poiketaan varsinaisesta aiheesta, niin minä inhoan sanan 'haasteellinen' yliviljelemistä ja sitähän riittää... Sana 'arkirumba' tarkoittaa jotain ihan muuta miksi minä sen kuvittelisin. Eikö arkirumba kuulosta siltä, että se on jokin ihana, sensuelli, ehkä jopa hekumallinen hetki tai tilanne keskellä ihan tavallista ja jokapäiväistä elämää? Tämä inhokki-listäni on pitkä.;)
    Sanojen merkitykset ja miten me ne ymmärämme sekä se, mitkä sanat ja sanonnat aiheuttavat meissä erilaisia reaktioita ovat kiinnostavia. Nämä kirjoitukset ja keskustelut ovat antaneet paljon lisäajatuksia sanoista ja ajattelusta, kommunikoinnista, kohtaamisesta. Ja tietysti kirjallisuudesta. Kiitos!

    Hyvää viikonloppua sinulle Marjatta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, Sanna! Minustakin tämä on ollut hauskaa.

      'Haasteellinen' - juu, hyi!
      'Arkirumba' on minusta kiva ja humoristinen sana. Minä miellän sen niin, että arkinen touhukin voi olla kuin tanssia vaan. Kurahousut ja makaroonilaatikot, ikkunanpesut - sujuu kuin leikiten, arkirumbaa.
      Minua on härinnyt viime aikoina 'juurikin niin'. Miksei 'juuri niin' riitä, vaan pitää kahdentaa?

      Meillä ihmisillä on niin eri merkitys tutuillekin sanoille, että ei ole ihme, jos emme aina ymmärrä toisiamme.

      Kiitos sinulle Sanna, kun tulit kommentoimaan ja toit tännne kiinnostavia ajatuksia. Hyvää viikonloppua!

      Poista
  14. Me humanistit olemme valmiit loputtomaan relativismiin. Niin kuin Kyösti jo ylempänä todisti, ei ole olemassa aukottomia, objektiivisia mittareita laadulle. Minä kuitenkin olen vähän vastahankaan.

    95% meistä on sieltä Gaussin käyrän keskeltä, niin kirjailijoina kuin lukijoina. Musiikin ja kuvataiteen saralla tästä on jo uskallettu puhua, että loppujen lopuksi hyvin harvalla meistä on tarvittavaa herkkyyttä ymmärtää ja nauttia sen laadukkaimmasta osasta. Lopuille se tulee aina olemaan tekotaiteellista pimputtelua tai töherryksiä.

    Siitä huolimatta olemme relativismin nimissä valmiita jatkuvasti kuulemaan tämän mölyapinalauman herjaa ja naureskelua. He myös vaativat tunnustusta omalle toiminnalleen ja me sitä tasa-arvon nimissä annamme. Stipendejä opettajien purijoille. Valtiokin antaa stipendinä vientitukea dekkareille sillä perusteella, että niillä voitaisiin tehdä rahaa myös muissa maissa. Tämän kaiken ääneen sanominen tekee minusta elitistisen snobin, juuri kanssahumanistien silmissä.

    Luulen, että me kaikki täällä kommentoivat olemme lahjakkaita lukemaan, emmehän me muuten lukisi niin paljon ja haluaisi keskustella lukemastamme. Lukeminen on helppoa kuin hengittäminen ja aivokapasiteettiamme voimme käyttää lukiessamme ihan muuhun, päästää mielikuvituksemme, muistomme, elämänkokemuksemme mukaan lukuprosessiin. Haluamme kirjoiltamme enemmän! Miksi tämän ääneen sanominen tuntuu niin kamalalta?

    Harri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tasa-arvoon pitää pyrkiä, se on ihmisarvon tunnustamista, mutta se pitää tehdä asiallisesti. Tässä tulee mieleen sana tasapäistäminen, jota on myös käytetty paljon väärin. On vaarallista, jos ei nähdä erilaisuutta arvokkaana asiana, vaan pyritään muuttamaan se samanlaisuudeksi tai katsomaan ohi. Kouluissa tämä ilmenee tuhoisana kasvatusoptimismina, kun ajatellaan, että kaikki pystyvät samaan, kunhan vain opetetaan lisää. Siinä unohtuu, että oppilas on lapsi ja ihminen eikä muovailuvahaa ja hänellä on myös oikeus olla oppimatta. Tämä kulostaa jyrkältä. Tarkoitan, että joskus hyväksyminen ja lepo ovat jollekin murrosikäiselle enemmän tarpeen kuin älylliset vaatimukset.

      Ehkä lukijoiden makua on tasapäistetty kustantamoiden laskelmissa. Kirjoja pitäisi olla selkokirjoista huimaaviin kokeileviin
      laatuteoksiin.

      Laatukirjallisuuden vertaamisesi muihin taiteenlajeihin, 'tekotaiteellista pimputtelua tai töherryksiä', on osuva. Taidenäyttelyt ja klassisen tai muun taidemusiikin konsertit eivät aukea kaikille koskaan. Toiset oppivat niihin, kuten itse olen oppinut. Nuorena kävelin nauraa hörähdellen taidemuseoiden läpi ja nyt viivyn niissä tuntikausia.

      Poista
  15. Marjatta, arvaas kekä täällä on: *Senkin Leena!'

    Luin kaikki kommentit, enkä tullut hullua hurskaammaksi, vaikka olen lukenut 4-vuotiaasta ja elättänyt itseäni vuosia myös toimittajana;) Walatri lupasi, että lukeminen kasvattaa järkeä, mutta ehkä hän oli kerrankin väärässä...Kun aloitin kirjabloggaamisen olin sitä mietl, että hiiteen kaikki genret ja etenkin genre-sanan käyttö, koska haluan Pihtiputaan mummonkin pysyvän kyydissäni. No sitten kun luki paljon muiden blogeja SEKÄ kustantajien katalogeja, sana lukuromaani määritti aina sellaista kirjaa, joka oli siinä viivalla, että 'luenko tuon vai en'. Osan luin ja osa tuon nimikkeen alta löytämistäni olivat ikimuistoisia tarinoita, osa tavallista viihdyttävää lukemistoa ja lopuista en tiedä. Jätän aina kesken krijan, joka ei vedä. Elämä on lyhyt ja sitten se on ohi: Minulla ei ole aikaa kirjoille, jotka eivät kiinnosta.

    Oih, saisin ihan uuden aiheen aikaiseksi, sillä Harri taisi kirjoittaa jotain dekkareista vai oliko hän Kyösti...Voisin pitää Suuren Puolustupuheen Dekkarin puolesta, mutta sellaisten, johon kuuluvat Colin Dexterin Morse-sarja, Åsa Larssonin, Minette Waltersin ja Inger Frimanssonin trillerit vaikka. Dekkari ei ole aina tyhjänpäiväisyyttä ja/tai myyvää raakuutta. Esim. Waltersin Kuvanveistäjästä olen lukenut, että siitä on tehty psykologian lopputöitä ja oma ystäväni, ns. alan ihminen, lukee todella paljon dekkareita ja hänelle Kuvanveistäjä on aina the best. Minusta Åsa Larssonin dekkarit ovat jo jännitysromaaneja ja nyt sitten taas alkaisi uusi määrittely;) Senkin minä: En nyt aloita tästä aiheesta;)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä - senkin Sinä ♥ - kekäs muu, olet tosi hyvä nostamaan keskustelun aiheita. Eihän tämä blogikirjoittelu kivaa olisikaan, jos tähän ei liittyisi sosiaalisuutta.

      Dekkarit olisi hyvä aihe 'puitavaksi'. Myös esim. Karin Fossum kirjoittaa mielestäni ihan omanlaisiaan dekkareita, psykologisia romaaneja, joissa tapahtuu rikos. Hänen Rakas Poona -kirjansa kuuluuu mileikirjoihini. Inger Frimanssonilta olen myös varmaan lukenut joskus jotain, mistä pidän.

      Kyösti on ihan dekkariasiantuntija, kirjoittaa Suomen dekkariseuran Ruumiin kulttuuri-lehteen, joten hänellä olisi tähän keskusteluun varmaan paljon annettavaa. Harri mainitsi huonot, nopeasti tehtaillut dekkarit.
      Nyt minä alan Leena jo usuttaa sinua uuteen usutukseen.

      Poista
  16. On ollut iihana seurata tätä kirjallisuuskeskustelua. Olen käväissyt täällä luonasi lukemassa näitä kommenttejakin, mutta en ole vielä ehtinyt kommentoimaan...

    Minulla on varmasti jokin ruuvi löysällä, koska minun mielestäni 'lukuromaani- sanassa ei ole tippaamaan arvottamista ja lisäksi se on vallan käyttökelpoinen termi kuvaamaan kirjaa, joka sijooittuu jonnekin viihteen ja korkeakirjallisuuden välille.

    Hienoa, kimpoilevaa keskustelua. Tällaista toivoisi lisää! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin vähän yllätyin siitä, miten negatiivisena jotkut tämän termin kokevat. Suurin osa blogeissa luetuista romaaneista on kuitenkin juuri lukuromaaneja, niilläkin jotka kokevat termin vähättelevänä, koska ei niitä huippuhienoja teoksia julkaista kovin usein.

      Just, kimpoileva keskustelu on kivaa ja hedelmällistä.

      Kävin juuri lukemassa sinun ansiokkaan kirjoituksesi tästä aiheesta. Ja tiedätkö mitä, minulla on valmiina kirjoitus, jossa pohdin siinäkin vielä laatua ja genrejä. Innostuin, kun kommentoija Harri vertasi muihin taiteisiin.

      Sinullakin oli kirjoituksessasi vertailua kuvataiteisiin. Kimpoan nyt uudestaan sinne ...

      Poista

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...