Kati Tervo, Sukupuu (2014)

Sukupuu on viehättävä ja tyylikäs sukupolviromaani.

Tervo käy läpi Heidi Hukkasen suvussa sivuun työnnettyjä asioita. Kirjan lopussa on veikeästi piirretty isän puolen sukupuu, jonka ylimmällä oksalla on Heidi itse. 
Alkumietteenä on sukututkimuksen lopputulema: Nuorin istuu ylinnä eikä häpeä.

Viivähdän lämpöisissä muistoissa. Onhan minulla niitä, vaikka kuohuvina vuosina ei siltä tuntunut. Nuorena olin tukehtua perhehistorian alle. Minua painoi, ettei kotona puhuttu sodasta, ei kadonneista sukulaisista. Elettiin kuin mitään kauheuksia tai vääryyksiä ei olisi tapahtunut. Jos olikin, ne eivät meidän perhettä koskeneet.

Kirjan alussa pieni Heidi pelkää Adele-mummua, joka on sairautensa myötä muuttunut möhkälemäiseksi ja valittavaksi.
Mummu muuttuu sudeksi. Pelkään sen murinaa ja vieraskielistä rähinää.

Kahden suvun naiset Heidin taustalla kertovat tarinansa, saksalaisen Schumacherin ja suomalaisen Hukkasen, joiden tarinat yhtyvät mummun muutettua Suomeen nuoren rakastettunsa Johanneksen kotiin. 
Aikajana on 1800-luvulta, Adele-mummun ja Johanneksen vanhemmista nykypäivään. 
Kaikki seitsemän naista saavat äänensä kuuluviin, mykkä Flora vain toisten kuvauksissa. Kukin henkilö kertoo tarinansa omalla tyylillään. Aikakausi, henkilön luonne ja tausta märäävät, miten samat asiat koetaan. 
Naisten kertomukset risteävät. Näkökulma muuttuu tarinoiden edetessä. Henkilöhahmot saavat lisää piirteitä. Kirjeissäkin paljastuu totuuksia.

Saksan suvun naiset jättävät Dresdenin. Romanttinen Adele lähtee rakkauden perässä suomeen ja Verna rakkaudessa pettymystään ja velvollisuuksiaan uudelle mantereelle Amerikkaan. Kolmannen sisaren Floran kohtalon voimme aavistaa, vammaisena Hitlerin Saksassa.
Miehet palaavat sammuneina sodista. Naisten tehtävä on jatkaa elämää, mutta eivät hekään aina jaksa. 

Muistokirjan värssyssä mummu kehotti minua tekemään kuin aurinkokello, laskemaan vain päivänpaisteiset tunnit. Kukaan ei jaksaisi elää taakan alla jonka kohtalo ja historia sälyttää niskaan.

Kirjan lopussa aikuinen Heidi vierailee Saksan sukunsa asuinpaikoilla ja rakentaa kotiin palattuaan sukupuunsa. Lukujen otsikoissa on kunkin naisen syntymä- ja kuolinaika. Heidin tarinoissa on otsikkona "Heidi Hukkanen 1953 - 2033". Hämmennyin, mikäs vuosi nyt onkaan? Niin, 2033 on edessäpäin. Hauska yksityiskohta!

Kirjoitan sukupuuhun nimiä, syntymä- ja kuolinvuosia ja paikkoja, jotka olen jäljittänyt. Suku herää henkiin. Olemme kaikki tallessa puunoksina emmekä katoa mihinkään... Kirjoitan oman nimeni sukupuun latvaan. Olen sen viimeinen lehvä. 

Pidän sukupuun tyylistä. Se on tiivistä ja lyhytlauseista, täynnä kauniita metaforia. 

Se kesä oli yksi heleä päivä.
Sydämeni rummutti tiuhaan, kun kävelin hänen rinnallaan. Sitä alkaa muuttua pariskunnaksi, kun kulkee parina. Olimme lapsia vielä, mutta Johannes tuoksui mieheltä ja arvoitukselta. Hän ei puhunut minulle juuri mitään. Helskyttelin hänelle kuin lintu keväällä. Teemmekö pesän? Ääneni lauloi. Pesän, pesän... Johannes hymyili, mutta pysyi hiljaa.

Miten hieno rakastumisen kuvaus! Ja entäs pienen Heidin tulo vanhempien makuuhuoneeseen ikävän uutisen kanssa!

Avaan isän ja äidin huoneen oven. Isä ja äiti makaa toisissaan kiinni kuin koppakuoriaiset hiekkatiellä. Äiti on alakynnessä. Isän naama hikoilee ja punoittaa. Se katsahtaa vihaisesti minua, pomppaa ylös ja laittaa vaatteet päälle kuin palosotilas. Äiti kysyy mitä oikein puhun. Mummu on kuollut.

Isän sukupuun selvitettyään Heidi jää pohtimaan äitinsä taustaa. Ainoa sukupuun naisista, jolla ei ole omaa lukua ja omaa ääntä, on Äiti Hukkanen, jota mummu pitää ainoalle pojalleen liian maalaisena. 

   Äidistä ei johtanut juuria eikä oksaa muualle paitsi meihin. Äiti oli kuusi, jonka taakse eikä läpi nähnyt. Äidin kellohelmoissa viihtyivät hyttyset ja oksilla lumi.
   Kun kerran kysyin äidiltä hänen juuristaan, hän purskahti nauramaan ja sanoi pudonneensa taivaalta niin kuin Sputnik. Ei hänellä ole juuria vaan siiven tyngät. Hän kurkisti pelleillen lapaluihinsa. 

Lukisin mielelläni lisää Äiti Hukkasen siiven tyngistä. Jos et Kati Tervo ole vielä sen asian kimpussa, niin ottaisitko lukijan toiveen vastaan, kiitos!

Erityiskiitos kirjan kauniista ulkoasusta. Yhtä asiaa en tajua: miksi kirjan nimi on kannessa pienellä alkukirjaimella? Kannen sisäpuolella se on isolla.

Mach es wie die Sonnenuhr, 
zähl´ die heitern Stunden nur.
(aurinkokellovärssy)