Ira Levin, The Stepford Wives (1972), Alistaminen I

Ira Levinin pienoisromaani The Stepford Wives ilmestyi vuonna 1972 Women's Lib -liikkeen nousun aikaan USA:ssa. Kirja on jännittävä scifitarina. 

Idyllisen Stepfordin pikkukaupungin naiset ovat alkaneet voimaantua. He ovat perustaneet jopa naistietoisuutta kohottavan yhdistyksen. Tämä on nostanut miehissä kauhua ja vastarintaa. He ovat vaarassa menettää hyväntahtoiset ja tottelevaiset, naiselliset pikku vaimonsa. Ratkaisuksi he ovat aikaansaaneet keksinnön, jolla muuttavat vaimonsa kotirouvaroboteiksi. Nuoripari Joanna ja Walter muuttavat lapsineen kaupunkiin vaiheessa, jossa suurin osa rouvista on jo muutoksen läpikäyneitä. Joanna alkaa ihmetellä naisten upeaa ulkonäköä ja antautumista kotityölle. Näillä täydellisillä olennoilla ei ole koskaan aikaa kahvikupposelle, koska heidän pitää koko päivän kiillottaa ja puunata kotiaan meikattuina ja seksikkäästi pukeutuneina. Selitykseksi Joanna saa aina saman kauniisti artikuloidun "you know how it is". Miehillä on oma palatsinsa, valtava klubitalo kaupungin keskustassa. Walterkin kutsutaan klubin jäseneksi, ja hän alkaa viihtyä yllättävän hyvin näiden konservatiivisten miesten joukossa. Joanna on ymmällään. Hän löytää vanhoja lehtiä, joissa on uutisia naisten aktiivisesta toiminnasta ja Betty Friedanin, kuuluisan feministin, luennosta naisten illassa. Hänessä herää epäily, etteivät miesten tapaamiset olekaan niin viattomia. Ainoat virkeät naiset, joihin hän on ehtinyt tutustua muuttuvat hekin oudosti. Painajaismainen tunnelma tiivistyy. Lukija jännittää ehtiikö Joanna pelastaa itsensä. Tunnelma tuo mieleen toisen Levinin kirjan, Rosemaryn painajainen, joka tunnetaan paremmin elokuvana. 

The Stepford Wives muuntui myös elokuvaksi 1974, pari vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Elokuvan brittiohjaaja Bryan Forbes on kirjoittanut vuoden 1998 taskukirjapainokseen johdannon, jossa kertoo elokuvan hämmästyttävistä tekovaikeuksista ja oudosta vastaanotosta. Pääosaan valittu Diane Keaton oli luopunut kesken kaiken, koska hänen terapeuttinsa sai elokuvaprojektista pahoja viboja. Käsikirjoittaja kiukutteli myös - mitä nyt omien terapiakäyntiensä välissä ehti. Tässä eurooppalainen nauraa amerikkalaisten silloiselle manialle käydä kallonkutistajallaan valittamassa joka ikistä arkipäivän asiaa. Nykyään terapeutin näyttää korvanneen personal trainer, koska ruumis on se, mitä piiskataan. No, filmi valmistui, ja Levin hyväksyi sen täysin. Yllätyksenä tuli, miten vaarallisena elokuvaa pidettiin. Sen näyttäminen kiellettiin Lontoon filmijuhlilla 1976 ja, ironista kyllä, amerikkalaisfeministit tuomitsivat sen ja hakkasivat ohjaajan. Miksi ihmeessä? Miehiinhän tämän elokuvan kritiikki kohdistui. Kuka itsevarma mies nyt tahtoisi muuttaa naiset roboteiksi! Toinen taho, johon elokuvan kritiikki iskee on media ja sen luoma naiskuva ja koko ulkonäkökeskeinen yhteiskunta.
Gay-yhteisö ymmärsi sanoman, piti elokuvasta ja nosti sen kulttiasemaan.
Vuonna 2004 Frank Oz ohjasi kirjasta uuden elokuvan, leppoisan komedian. Se ei vedä vertoja Forbesin scifielokuvalle, jossa on kirjalle uskollisesti vakava loppu.

The Stepford Wives on kestänyt hyvin aikaa. Sitä luetaan ja sen pohjalta tehtyä elokuvaa, tätä uudempaa, katsotaan edelleen paljon. Englannin kieleen on jopa jäänyt sanonta "oikea Stepford kotirouva". Ei tarvitse ihmetellä, miksi. Kirjan nostama asiahan on yhä ajankohtaisempi. Jos Stepfordin miehet lisäsivät povea ja kiristivät vyötäröä naisilleen robottimuunnoksessa, niin nyt naiset kävelevät ihan itse klinikalle muuttamaan rintansa painaviksi palloiksi ja lisäämään huuliinsa myrkkyjä, niin että näyttävät törröhuulineen turpaansa saaneilta. Jotkut pelkäävät vanhenemista niin paljon, että antavat kiristää muutaman rypyn takia kasvonsa tunnistamattomiksi, kissapedon naamioiksi. Länsimaisen naisen burkha? Väärinymmärretty vanheneminen? Tätä tapahtuu meillä Suomessakin, vaikka olemme tasarvoisimpia maita maailmassa. Miksi? Ja mitä tapahtuu naisten psyykelle näiden leikkelyjen myötä? Tuleeko heistä nöyriä "stepfordin rouvia" tai toisella tavalla persoonattomia, kovia kuin naamionsa?

Kumpi on pahempi, ulkoapäin tuleva alistaminen vai pään sisään majoittunut itsensä alistaminen? 

Nimeän tämän postauksen Alistaminen I, koska olen laatimassa toista kirjoitusta, Alistaminen II, Lauren Oliverin nuorisodystopiasta Delirium – rakkaus on harhaa (2011).  

P.S. Tänä iltana tulee taas Kirjaohjelma, YleTeema 20.30. Siinä on tällä kertaa kolme suomalaista naiskirjailijaa, Märta Tikkanen, Monika Fagerholm ja Sofi Oksanen. Katsokaa Märtan kauneutta tuhansine ryppyineen ja googlatkaa sitten samanikäinen Armi Kuusela, Miss universum 1952! Hänen kasvonsa ovat samalla tavalla kireät ja sileät kuin muillakin amerikkalaisilla edustusrouvilla. Onko niissä piireissä epäkohteliasta olla ryppyinen? Häiritseekö lähestyvän kuoleman ajatus niin paljon, että naisten on oltava ikuisia pikkutyttöjä nappisilmineen, jotka eivät kaikilla – ikävä kyllä – sulkeudu kunnolla edes nukkuessa?