Diana Webster, Ikuisesti Suomi ( 2013 )

Diana oli eräs englanninopettajistani 70-luvun alussa Helsingin yliopistossa. Tiedän, että hän on ollut hyvin tuottelias. Paitsi lukuisia oppikirjoja hän on myös käsikirjoittanut näytelmiä, kuunnelmia ja ohjelmia radiolle ja televisiolle sekä hienon selviytymistarinan yhdessä lievästi CP-vammaisen lääkärityttärensä Victorian kanssa Niin monta Mount Everestiä (2011). Ja nyt muistelmakirja, 83-vuotiaana!

 

Omaelämäkerran henkilöt ja tapahtumat, jopa siinä kuvattu maa ja maan asukkaat suodattuvat myöhemmän tiedon objektiivin läpi, ja muisti muuttaa ja kypsymisprosessi sävyttää niitä. Tyttö, jota olen päättänyt kutsua itsekseni, saattaa olla tyttö, jota ei ole koskaan ollut olemassakaan, matkalla maahan, joka samoin sekä oli että ei ollut sellainen kuin hän nyt muistaa. Toinen valokuvaaja ottaisi erilaisen kuvan; toinen kirjoittaja tuottaisi erilaisen tarinan.

Websterin kirja käsittää hänen ensimmäiset yhdeksän kuukauttaan Suomessa, 1952 – 1953, jolloin hän toimi Turussa British Councilin pestaamana opettaja-sihteerinä. Webster näkee silloisen itsensä hyvän koulutuksen saaneena mutta hämmästyttävän tietämättömänä nuorena naisena. Hän oli vasta 23-vuotias. Sen ikäisenä ihminen on usein lähes kevytmielisen varma, ja vanhempana voi vain ihmetellä sitä toisiin luottamisen ja itseluottamuksen määrää. Websterin ilkikurinen, jopa ironinen,  tarkastelutapa kohdistuu vain häneen itseensä. Ympäristöään ja kohtaamiaan ihmisiä hän sen sijaan arvioi erittäin suurella kunnioituksella ja löytää Suomesta niin paljon arvokasta, että jää tänne lopullisesti. 

Diana kertoo huumorintajuisesti ja seikkaperäisesti menneestä maailmasta. Suomi ja koko Eurooppa oli vasta toipumassa toisesta maailmansodasta. Matkustaminen oli vaikeaa, kielten opetus oli aivan alkutekijöissään, suomalaiset olivat puhumattomia ja iloitsivatkin vakavasti, englantilaistytöt eivät tienneet mitään seksistä, koska oli olemassa tietyt sopivaisuussäännöt, joita myös saman yhteiskuntaluokan nuoret miehet kunnioittivat. Suuri suomalainen hämmennyksenaihe oli sauna, ja eräs luku onkin otsikoitu ”Seurustelua ilman vaatteita”. 

Naisten itsenäinen asema Suomessa oli ratkaiseva tekijä siinä, että Diana valitsi Suomen ja hylkäsi englantilaisen sulhaskandidaatin, joka oletti hänen synnyttävän kuusi lasta ja jäävän kotirouvaksi. Kirja päättyy siihen, että Diana saa lehtorin viran Helsingin yliopistossa. Tekisi niin kovasti mieli lukea jatkoa ja kuulla, mitä mieltä hän oli 70-luvusta, omista opiskeluajoistani, jolloin yliopisto oli myllerryksessä osan opiskelijoista suunnitellessa vallankumousta ja osan toteuttaessa  hippiaatetta.
Ehkä saamme vielä lukea lisää. Löysin sattumalta Dianan erittäin kiinnostavan blogin, jonka hän on juuri lopettanut (viimeinen päiväys  14.4.), koska haluaa keskittyä uuden kirjan tekemiseen. Siis uusi kirja yli kahdeksankymppisenä. 

GO GIRL!