Tytöt!

Katselin ja luin Riina Tanskasen sarjakuvakirjan Tympeät tytöt, Aikuistumisriittejä.   

Mitäh! Miksi nyt halutaan tytöille välittää tällaista maailmankuvaa:

Tuossa edellä oli myös seuraava pelko:"Mua ahdistaa pelkästään se, että koulussa joku miesopettaja kumartuu mun viereen neuvoo tehtävää." - Jaahas!

Ja sitten... hyvätkin ovat näemmä pahoja:

Käsi pystyyn, onko meillä muka elämä tällaista?

Käsi pystyyn, kenen pikkutytöt leikkivät barbinukeilla lohduttaen niitä: "Älä sure, ethän sä ole tahallaan huora."

Kun minä katselen ympärilleni, niin tuolla kaamoksen hämärässä talsivat niin tytöt kuin pojatkin, niin naiset kuin miehetkin, aivan rauhassa ja pikkutytöt leikkivät barbeillaan yhtä suloisia leikkejä kuin ennenkin.
  
Jos Hollywoodin Nygårdit ja Weinsteinit ovat elostelleet, niin ei Matti Meikäläisellä täällä eikä John Doella siellä ole mitään tekemistä sen kanssa. Matti ja Joe suhtautuvat tyttöihin ja naisiin normaalisti ihmisinä ilman aiettakaan koskea heihin sopimattomasti. 

Kuva on Karoliina Korhosen kirjasta
Suomalaisten painajaisia 2

Matti on entistä varovampi, jos häntä aletaan katsoa lähtökohtaisesti pahantekijänä. Onko semmoinen Matti sitten hyvä?

Entä pienet pojat - miten heihin kuuluu suhtautua tässä sarjakuvassa kuvatussa maailmassa?

Muistelen lämmöllä Toni Morrison romaanin Sula tyttöjä Sulaa ja Neliä, jotka keikistelevät poikien edessä vahvoina, oman seksuaalisen voimansa löytäneinä nuorina naisina.
Nyt jotkut feministipiirit vääntävät väkisin nuoret naiset seksuaalittomiksi, heikoiksi, hyväksikäytetyiksi ressukoiksi, joiden pitää ryhtyä taistelemaan jotain olematonta miesvihollista vastaan sen sijaan että taistelisivat omasta paikastaan maailmassa omine avuineen ja lahjoineen.

Tytöt, älkää alistuko tämmöiseen!

Tytön ei siis kannata edes kirjoittaa, vaikka tytöt on todettu verbaalisissa taidoissa poikia paremmiksi. Hoh hoijaa...
Se ei ole sattumanvaraista, millaisesta teoksesta tulee klassikko. Klassikko tulee teoksesta, joka on niin hyvä, että sitä luetaan vuodesta toiseen eri puolilla maailmaa. Se on yleisinhimillinen, iätön ja ajaton, vaikka olisikin sijoitettu tiettyyn tarkasti rajattuun aikaan ja paikkaan. Klassikoksi päätymisen määräävät siis lukijat. 
Nykyaikana vauraassa yhteiskunnassa kasvava tyttö voi aikuisena kirjoittaa klassikon siinä missä poikakin. Halutessaan. Ei mitään estettä! Mutta klassikoksi ei voi etukäteen nimetä ketään, kuten myös on malttamattomina tehty eräässä suurteoksia luettelevassa kirjassa, naiskirjailijoista valiten. 

Luin juuri Anja Snellmanin todella hyvän romaanin Kaikki minun isäni. Kirjassa on tärkeitä aihealueita, joista kirjoitan myöhemmin. Yksi on tyttöjen passiivisina uhreina näkemisen harha.
Snellman mainitsee bändärikulttuurin, joka halutaan sekin nähdä ihan jonain muuna kuin nuorten naisten omaehtoisena aktiivisena toimintana ja seksuaalisen kiinnostuksen toteuttamisena.
Muistan joskus lukeneeni bändin mukana teinityttönä kulkeneen naisen muistelmat. Ei siinä kyllä mitään tyttöjen tahdon vastaista tapahtunut (onko se niin vaikeaa myöntää, että tytöilläkin on haluja!). Nythän ei kirjoiteta tällaisia muistelmia, koska sukupolvikellokkaat määräävät, miten asioita, mukaan lukien menneisyys, on luettava. 

Ote Snellmanilta: "Jos ei osaa ihailla kuin oman sukupolven hyväksymiä ajatuksia ja sanastoja tässä ja nyt, on se kapeaa ja varjotonta. Historia ei humise, ymmärrys ei sakene, puhdasoppisuus ja samanmielisyys kirskuvat korvia vihlovasti. sielullista hypotermiaa." 

-----------

Seuraavana aamuna mietittyä:
No voihan Pimppienkeli (kirjan hahmo) - kävin lueskelemassa, mitä muualla on tästä kirjasta kirjoitettu. Kirjasta on kirjoitettu paljon sekä lehdissä että blogeissa ja yleensä vain kehuja. Satakunnan Kansan otsikossa sanottiin, että tämä kirja rummuttaa feminismin ilosanomaa. Jossain arvostelussa oli puututtu liian pitkiin teksteihin ja kyllähän sitä tekstiä joillain aukeamilla onkin paljon ja hieman sotkuisessa muodossa. 
No, koska itse otin tähän vain yhden näkökulman, tyttöjen heikkoina kuvaamisen, ja kirja sisältää muutakin ja toiset näkevät ensisijaisesti sen muun, niin lisään muutaman linkin. 

https://kulttuuritoimitus.fi/kritiikit/kritiikit-sarjakuva/mita-hymyilemista-tassa-on-tympeat-tytot-aikuistumisriitteja-lukee-madonluvut-siita-kuinka-tytoksi-kasvetaan/

https://kirjasahkokayra.blogspot.com/2021/09/riina-tanskanen-tympeat-tytot.html

https://ankinkirjablogi.blogspot.com/2021/10/riina-tanskanen-tympeat-tytot.html

Kirsi Kunnas 1924 -2021

Eilen luin taas kerran lapselle Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun runoja. Olen lukenut niitä kolmelle omalle lapselle ja nyt jo viidennelle lapsenlapselle, jolle luin Kunnaksen runoja myös whatsapp-videoviesteinä pandemian alkukaranteenin aikaan, kun emme voineet tavata. 

Näytin lapselle kuvan Kirsi Kunnaksesta ja kerroin, että hän on kuollut 96-vuotiaana. Lapsi varmisti: "Häntä ei ole enää." Hän käyttää samaa lausetta katsellessaan minun vanhempieni kuvia, "Hiljaa ei ole enää" ja "Fransia ei ole enää".

Kirjassa on kaksi runoa, jotka ovat suosikkejani kauneutensa ja haikeutensa vuoksi. 

Kun tätä runoa lukee lapselle tuuturunona silitellen samalla häntä otsalta silmien välistä, hän tajuaa, että on aika laskea luomet sinisten tähtien päälle ja luovuttaa päivän leikeistä.
Runossa on jotain samaa äärettömyyttä kuin vanhojen runoilijoiden, esim. Aleksis Kiven runoissa, vaikka yleensä Kunnaksen lastenrunot ovat aivan erilaisia, leikkisiä ja rytmikkäitä loruja.  

Kun eilen halusin lukea Tiitiäisen tuutulaulun, niin pieni mummolapäivää viettävä vieraamme sanoi, että ei sitä, koska heti alkaa nukuttaa. Päiväkodissakaan hän ei nuku lepotauolla, vaan kertoi haaveilevansa. Luimme sitten niitä hurjia kuten Villit ratsastajat (Humppa ja Pomppa humppati, pomppati kaksi velikultaa...) ja dramaattisia kuten Peikon kosioretki (Kerran pikku peikko peikkuluinen, lönkkäkinttu, vääräsääri sykkyrälle hännän kääri...), jotka myös ovat aivan mahtavia ja hyvin lukemiseen sopivia. 

Voin kiittää Kirsi Kunnasta siitä, että olen saanut lapset nopeasti nukkumaan.
Omien lasten kohdalla se tarkoitti sitä, että pääsi jatkamaan töitä, korjaamaan kokeita ja suunnittelemaan seuraavan päivän tunteja oppilaille. Vähän aikaa piti aina ensin ihailla nukkuvaa lasta. Nukkuva lapsi on kaiken päivän touhun jälkeen vanhemmalle ikään kuin saavutus: lapsi siinä niin tyytyväisenä ja tyynenä. Mikä sen ihanampi näky. 
Lapsenlapsen kanssa mummi saattaa itsekin nukahtaa, mutta ei se mitään, ei ole enää töitä. Kun tokenee, niin lähtee katsomaan iltauutisia. 

Tiitiäinen on pikkuinen - ja niin on moni muukin Tiitiäisen satupuun hahmoista.
Maija Karman ihastuttavissa piirroksissa pikkupeikko peikkuluinen tarpoo niitynkukkien ja heinien alla, jotka ovat kuin jättipuita, ja korvasienessä asuva Haitula keinuu koiranputken kukkavarteen kiinnittämällään nappikeinulla. Ylivoimaisten aikuisjättiläisten keskellä elävästä lapsesta on tyynnyttävää kuulla, että maailmassa on häntäkin pienempiä. 

Tämä on se toinen minun mielirunoni. Kiitos näistä ja kaikesta muusta, Kirsi Kunnas!
Tiitiäisen pippurimyllykin on aivan hurmaava ja ilkikurinen. Sen mielirunojani lienee Meritähti. 

Eli merenpohjassa Meritähti

tuhat tonnia vettä yllä.
   - Minä jaksan kyllä, 
   sanoi Meritähti.
   - On terävät sakarat, 
   ja litteät pakarat
ja paineenkestävät kakarat. 

Niin moni ikonisista hahmoista on poistunut. Ennen Kirsi Kunnasta mm Claes Andersson, Jörn Donner, Ritva Valkama, Sirkka Turkka... He ovat olleet minulle aina. 

Paolo Giordano, Johanna Bäckström Lerneby ja Quynh Tran kertovat kirjoissaan väkivallasta

Yhdessä kirjassa italialainen komppania joutuu kokemaan monenlaista väkivaltaa suojelutehtävässään Afganistanissa, toisessa taas Libanonista lähtöisin oleva rikollissuku terrorisoi göteborgilaista lähiötä ja kolmannessa Suomessa asuvan vietnamilaisperheen äiti pahoinpitelee poikaansa. 

Paolo Giordanon Ihmisruumis (Il corpo umano) ilmestyi vuonna 2012 tekijänsä toisena romaanina Alkulukujen yksinäisyyden jälkeen. Giordano on fysiikan tohtori, journalisti ja menestynyt kirjailija. Jo esikoiskirja oli kansainvälinen menestys ja sen jälkeen on ilmestynyt useampi kiitosta kerännyt teos. 

Ihmisruumis on sotakirja, joka kuvaa sitä, miten YK:n tehtävissä Afganistanissa toimivan italialaiskomppanian miehet muuttuvat komennuksensa aikana.
Giordano on lainannut kirjansa moton Erich Maria Remarquen klassikosta Länsirintamalta ei mitään uutta: "Ja vaikka saisimmekin takaisin tuon nuoruutemme maiseman, emme enää tietäisi, mitä tehdä sillä." 

Erityisen vaaralliseksi miesten tehtävän tekee se, että he eivät koskaan voi olla varmoja, onko siviilien joukossa terroristien puolella olevia. Kaiken lisäksi tehtävä turhauttaa, koska heidän koulutettavansa eivät osoita suurtakaan kiinnostusta. He ottavat avun vastaan, mutta välinpitämättöminä.
Ajoneuvot pysäköidään torikadulle afgaanipoliisien kasarmin läheisyyteen ja sotilaat tekevät sinne ohjatun vierailun, sillä seuraavasta viikosta lähtien heidän täytyy käydä kasarmilla päivittäin kouluttamassa afgaanipoliiseja, mao-maoja. Jo nähdessään heidän pitelevän kiväärejä Cederna tajuaa, että he ovat toivottomia tapauksia: jos poliitikot päättävät vetää joukkonsa pois ja jättää afgaanit selviytymään sodastaan omin neuvoin, maa joutuu heti takaisin talebanien käsiin, siitä hän on vuorenvarma. 

Tämä siis tiedettiin jo ainakin kymmenen vuotta sitten, mutta voiko mikään valtio pitää jatkuvasti joukkojaan vieraassa maassa?

Nuoret miehet kärsivät fyysisesti ja psyykkisesti, ahtaissa oloissa tapahtuu ryhmäkiusaamista ja moraali laskee. Pahinta on se, että pelko turruttaa mielen ja koettu pahuus ei ole noin vain pois pyyhittävissä. Jotkut eivät ehkä enää osaa olla siviilissä.
Jokin on todellakin muuttunut sen jälkeen, kun he ovat poistuneet turvavyöhykkeeltä, ja vielä enemmän sen jälkeen, kun pioneerit löysivät ensimmäisen tienvarsipommin: siellä laakson sydämessä, missä he nyt ovat, häpeää tai paheksuntaa ei ole enää olemassa. Monet piirteet, jotka erottavat ihmisen eläimestä, ovat hävinneet. Tästä lähtien Egitto ajattelee, häntäkään ei ole enää olemassa ihmisenä. Hän on muuttunut abstraktiksi olennoksi, joka pystyy vain olemaan varuillaan, reagoimaan, sietämään. Hän tajuaa päässeensä hämmästyttävän lähelle persoonattomuutta, johon on isänsä kuoleman jälkeen kaikin keinoin pyrkinyt. 

Giordanon sotaromaani on jännityskertomus.
Se on myös selonteko siitä, miten epämukavaa sotilaan elämä on. Kuvaukset verille hiertävästä turvavyöstä ja parinkymmenen minuutin välein ripulikohtauksia aiheuttavasta mahataudista ovat mieleenjääviä. 

"Kolmikymppisen nuorukaisen kaunis romaani oman sukupolvensa alastomista ja kuolleista."
- La Lettura - Cortiere della Sera 

Toimittaja Johanna Bäckström Lernebyn kirja Familjen (2020), suomennos Perhe (2021), sai alkunsa lehtiartikkelista, jonka hän kirjoitti muutama vuosi aiemmin Aftonbladetiin. 
Hän seurasi vuosia göteborgilaista Angeredin lähiötä terrorisoivaa Al Asimin sukua, joka harjoitti omaa oikeuttaan, kiristi, pahoinpiteli, kosti ja keräsi suojelurahoja. Poliisin oli mahdotonta saada suvun jäseniä oikeuden eteen, koska todistajat eivät uskaltaneet todistaa ja silminnäkijät vaikenivat. 
Bäckström Lerneby tutustui vuosien mittaan suvun jäseniin, poliiseihin ja uhreihin ja haastatteli heitä.
Kirjassa on kaksi pääaihetta. Se kertoo mafiasuvun ajattelumalleista ja viranomaisten yhteistyöprojektista saada tämä perhe vastaamaan teoistaan.

Kirjaa lukiessa Sopranos-elokuvat tulivat elävästi mieleeni. Sekä Sopranosit että Al Asimit luottavat ennen kaikkea sukuun.
Suvun keskuudessa kuritetaan väärin toimineita ja päätetään, kuka lähtee kostamaan. Al Asimeilla kostajaksi valitaan mieluimmin alaikäinen, joka selviää lievemmin rangaistuksin virallisen yhteiskunnan instansseissa.
Yhteiskunnan ulkopuolella elävät haluavat hoitaa myös heikot yksilönsä omin avuin. He kokevat sosiaaliviranomaisten väliintulon esim. lasten huostaanotot huumeperheistä hyvin epäoikeudenmukaisina. Toisaalta he kyllä ottavat vastaan yhteiskunnan apuja ja jopa huijaavat niiden saamiseksi.
Suku tekee näennäisesti elannokseen tukkukauppaa, mutta varsinainen  kauppatavara on huumeet. Kiristäminen on myös tuottoisa elinkeino ja nykyään mahtisuvut (Al Asimien lisäksi heitä on Ruotsissa mm Omeirat,  Khodrit, El-Zeinit ja Fahkrot) ovat kiinnostuneita myös musiikkibisneksestä. Äskettäin tapettu rap-artisti Einár mainitaan kirjassa. Hän oli yrittänyt elää salattujen henkilötietojen turvin, mutta kostajia on vaikea päästä pakoon. 

Kirjassa on lukuisia esimerkkejä aivan mitättömistä tapauksista, jotka ovat johtaneet joukkoväkivaltaan. Suvun lapset kiusaavat jotakuta lasta leikkipuistossa. Jos menee komentamaan kiusaajia, he soittavat välittömästi sukua paikalle pahoinpitelemään torujaa, noudattavat siis kaikkea muuta kuin "koko kylä kasvattaa" -periaatetta. 
Lähiön ihmiset ovat sitä mieltä, että on paras vain mukautua väkivallan uhan alla, ja vainotut yrittäjät palkkaavat itselleen turvamiehiä tai jättävät tuottavan firmansa ja muuttavat pois paikkakunnalta tai jopa maasta, mikä sekään ei aina pelasta, koska suku on levittäytynyt myös muihin maihin mm Saksaan.
   

Suku on kaikkein tärkein ja suvun jäsenen puolustaminen on itsestäänselvyys.
Suvun jäsenten mielestä on aivan normaalia ja luonnollista lyödä henkilöä joka on loukannut lastasi jollain tavoin, poliisi vain ei pidä sitä normaalina, koska on Al Asimeja vastaan.  
Toimittaja sanoo pitävänsä aivan absurdina sellaista ajatusta, että lasten välejä selvittelemään tullut aikuinen ryhtyisi itse tappelemaan, mutta keskustelukumppani tuhahtaa, että kunhan puhut, luonnollinen on luonnollista. 

Suvun päämies, imaami Salim Abu Nizar Al Asim on sitä mieltä, että hän on sovittelija ja rauhanrakentaja. Se on osittain totta. Hän on auttanut poliisia joissain sukujen välisissä kiistoissa. Poliisi tietää, että yleinen turvallisuus on tärkeämpi kuin se, että joku saadaan kiinni ja on viisasta yrittää pitää hyvät välit päämieheen, jolla on arvovaltaa yhteisössään. 
Poliisin toiminta kunniakulttuurialueilla on nuorallatanssia, jossa ei missään nimessä pidä menettää hyviä suhteita sukuihin. 
Poliisi toivoo, että alueita kehitettäisiin vahvemmiksi, koska rikollisryhmät ottavat vallan siellä missä yhteiskunta on heikko. Pitää kehittää kouluja ja sosiaalihuoltoa sekä huolehtia ihmisten toimeentulosta, niin ettei pääse syntymään rinnakkaisyhteiskuntia.

Bäckström Lernebyn kirja on silmiä avaava. Se osoittaa, miten monimutkaisesta asiasta on kyse.

Ihmeellistä, että toimittaja on löytänyt lähestymistavan, jossa hän kaikesta rehellisyydestään huolimatta on pystynyt välttämään suvun vainon.
Suku ei halunnut osallistua kirjan tekoon, joten hän on muuttanut sekä suvun jäsenten että rikosten uhrien nimet. Kukaan yksittäinen yrittäjä ei tietenkään uskaltanut avoimesti kertoa kokemuksistaan, mutta Bäckström Lerneby kokosi haastatteluitten perusteella kuvitteellisen henkilön, kahvilanomistaja Marian, jossa yhdistyy useita kiristyksen kohteeksi joutuneita.   

Quynh Tranin romaani Varjo ja viileys on hänen esikoiskirjansa.
Tranin vanhemmat tulivat Vietnamin pakolaisina Pietarsaareen vuonna 1989 ja samana vuonna heille syntyi poika, Quynh.
Qyuynh Tran eli suomenruotsalaisessa yhteisössä ja muutti myöhemmin Ruotsiin. Hän toimii Ruotsissa psykologina ja on opiskellut Biskops Arnön kirjailijakoulussa. 

Skugga och svalka, Varjo ja viileys ilmestyi yhtä aikaa Suomessa ja Ruotsissa molemmilla kielillä tänä vuonna. 
Kirja kertoo kolmihenkisestä perheestä, jossa jokaisella on oma intohimonsa. Pesulassa pienellä palkalla työskentelevä äiti Má haluaa rikastua kaikin keinoin. Hän kokeilee maksullista vietnaminkielisten videoiden lainaamista ystäville, korttipelejä ja marjanpoimintaa, isoveli Hieu harrastaa kauniita tyttöjä ja alakoululainen pikkuveli, kirjan minäkertoja, ahkeroi koulussa saaden tunnustusta terävästä älystään.

Má odotti kärsivällisesti kunnes Hieu mainitsi peliautomaatit, ja Mán katse sai hänet vaikenemaan. Má kävi hakemassa rikkaharjan, Hieu lysähti polvilleen ja oli pitkään siinä asennossa, polvistuneena, kun Má hutki häntä rikkaharjan varrella. Hän suojasi itseään, näytti kuin hän olisi aavistanut minne lyönnit osuisivat ja Má iski muutaman kerran hutiin, mutta sitten: Mán silmiin syttyi outo loiste, hän kohotti harjanvarren kattoon asti, otti vauhtia ja osui joka iskulla paljaisiin käsivarsiin. Hieu pidätti hengitystään, jännitti lihaksensa ennen jokaista lyöntiä ja yritti olla ääntelehtimättä. 
Hän oli nauliutunut lattiaan sen näköisenä kuin koettaisi nousta polviltaan pystyyn. Minä seisoin keittiössä, näin hänen lysähtävän alas. Hän vääntelehti. Hän makasi takaraivo kaapinovea vasten, ja Má löi häntä jaloille.

Paitsi väkivalta, niin myös rinnakkaistodellisuuden läsnäolo yhdistää Giordanon, Bäckström Lernebyn ja Quynh Tranin kirjoja. Sotakokemus vie miehen toiseen maailmaan, samoin lapsen kokema pahoinpitely ympäristössä, jossa enemmistön keskuudessa lapsen kurittaminen on rikos.
Onko tällainen kasvatustapa yleistä vietnamilaisilla äideillä? Olen törmännyt siihen ennenkin, mm. USA:ssa asuvan vietnamilaistaustaisen Ocean Vuongin kirjassa Lyhyt maallinen loistomme, jonka hän on omistanut lukutaidottomalle äidilleen.
 

Tran ei selittele. Hän kertoo asiat lapsen näkökulmasta, siitä ainoasta todellisuudesta, mikä jokaisella lapsella on. Hän ei myöskään kirjoita maahanmuuttajanäkökulmasta sitä ympäristöön peilaten.
Hän kertoo erään perheen tarinan, johon kuuluu eteenpäin pyrkimistä, taistelua toimeentulosta, rakkautta ja vihaa. 

Metsällä on kirjassa mystinen merkitys.
Kirjan kieli on aika ajoin jotenkin runollisen harras. Tyyli vaihtelee.
Jotkut luvut tuntuvat asiaankuulumattomilta, irrallisilta tekstiharjoitelmilta, kuten esim. puheliaan luontokerhon vetäjän paasauksen kuvaaminen nonstop- tekstinä. Päätarina on hyvä ja olisi kantanut ilman turhia rönsyjä. 

Kirjan kansi on ihastuttava. Se on Outi Mennan loistavaa työtä. 

Leopardi nousee ja kävelee takaisin metsikköön: pimeään, kirkkaana kuultavaan metsikköön, joka oli päivällä avoin puutarha ennen kuin pimeys karkotti helteen ja jäljelle jäivät vain varjo ja viileys. Viileä, terävärajainen pimeys, joka varoittaa aamunkoitosta. 

Hämmästelyä: nuorten ihmisten elämäkerroista mukamentteihin, islantilaispaitoihin ja muodin uusiin virtauksiin

Muistin, että olen joskus kirjoittanut Hämmästelyä-otsikolla asioista, jotka hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa. Tämähän onkin kätevä otsikko sekalaisten asioiden listaamiseen.
Siispä - lista tällä haavaa bloggarin mieltä askarruttavista asioista. 

1. Kevyiden elämäkertojen suosio
Olen huomannut, että korona-ajan toimettomuudessa alle nelikymppisetkin urheilijat, somepersoonat ja muut ovat kirjoittaneet itse tai vielä useammin sallineet itsestään kirjoitettavan elämäkerrallisen kevyehkön kirjan/fanikirjan (laajennetun lehtijutun kaltaisen tekstin) - ja näitä ostetaan paljon! Laatu ei aina liene korkea.

2. Uudet kirja- ja elokuvatermit
Eilen illalla tuli televisiosta ruotsalainen lyhytelokuva Grab Them, jossa näyttelijä on keski-ikäistä Sallya esittäessään muutettu erityisellä deepfake-tekniikalla Donald Trumpin näköiseksi. Teemana on ulkonäön vaikutus siihen, miten meihin suhtaudutaan. Sally on asenteiltaan tietenkin kaikkea muuta kuin Trump, joka oli kehuskellut, että hän voi tehdä naisille mitä tykkää, vaikka tarrata kiinni jalkovälistä, tästä "fiktiivisen dokumentin" nimi. No, sitä on tottunut siihen, että dokumentti dokumentoi todellisuutta, mutta kun tämä elokuva on dokumentin oloinen eikä kuitenkaan, koska on käytetty vippaskonsteja eikä päähenkilö esitä todellista itseään, niin kyseessä onkin kai mukamentti, mukamas dokumentti.
Dokumentiksi naamioitua fiktiota on käytetty ainakin Konttori-sarjassa - ja eikös kaikki tosi-tv-ohjelmat olekin enemmän tai vähemmän epätosia myös.
Tarvitaanko tällaisia termejä? 

Mukamentista vaikuttuneena minäkin käytän nyt luovuuttani ja esitän, että otetaan varsinaisten suomennosten rinnalle sana fiktiivinen suomennos eli mukamennos, jossa suomentaja saa luvan kirmata vapaasti omille teilleen - jotkuthan ovatkin niin tehneet ja siitä on seurannut sekä moitetta että kiitosta. Tässä tehdään sama mitä autofiktiossa omalle ja biofiktiossa toisten elämäkerralle, annetaan mielikuvituksen kukkia. 

3. Digitekniikan mahdollisuudet, joissa ihmisen ja hetken ainutkertaisuus katoaa
Elokuvissa pystytään jo uutta tekniikkaa käyttäen nostamaan palvottu stara kuolleista ja jatkamaan hänen uraansa näyttelijänä. Onko näin ja onko näin jo tehtykin, vai olenko nähnyt kenties unta? 
Tällä tekniikalla myös #metoossa ryvettyneen tilalle voitaisiin vaihtaa puhtoinen henkilö ja hävittää mokannut pois elokuvan historiasta.  

4. Virtuaalivaatteet
Intiimin kosketus -näyttelyssä Design-museossa näytetään, miten kuvissa voi pukeutua virtuaalivaatteisiin. No niin, nyt voinkin sitten kohta pukea somepersoonani Pradan ja Versacen asuihin "leikisti", ja voitte ihmetellä, olenko voittanut lotossa.
Ei, ei suinkaan tällainen puku saattaa olla hyvinkin kallis ihan niin kuin konkreettiset asutkin. 
Seuraava askel on tietysti se, että myös tv-persoonat voivat pukea virtuaaliasuja ylleen, uutis- ja säätoimittajat, juontajat ja muut. Enää ei Yle tarvitse ompelijoita. 

6. Onneksi kulttuurinen omiminen on unohdettu
Vaatteista myös semmoinen hämmästely, että kun nyt pandemian aikana kutomisesta (tai neulomisesta, miten vain, siis puikoilla) on tullut niin suosittua ja ihmiset kutovat islantilaispaidan toisensa perään, niin kulttuurisen omimisen poliisit ovat olleet aivan hiljaa! Entä jos olisi alettu kutoa perulaismyssyjä?
Olisiko se ollut sopimatonta vai onko tämä toisten puolesta loukkaantuminen jo kaatunut omaan mahdottomuuteensa?

7. Näytösvaatteiden epäkäytännöllisyys
Intiimin kosketus -näyttely Design-museossa on täynnä kiehtovaa uutta. Melkein kaikki vaatteet siellä ovat mielestäni hyvin rumia ja epäkäytännöllisiä.
Tiedän - juu juu, tiedän kyllä, että näyttely- ja näytösvaatteet ovat aivan eri asia kuin ne kaupalliset käyttövaatteet, joita näistä fantasiapuvuista lähdetään työstämään. Silti minua hämmästytti joidenkin vaatteiden ilmiselvä epäkäytännöllisyys. 

Jos tuo alkukuvan möhkyvaate päällä kaatuu, niin millä ottaa vastaan, kun kädet ovat piilossa vaatteen sisällä? Eikö käsiä enää tarvita mihinkään? 

 

Entäs tämä asu? Miten tämä päällä kävellään? Olisi hauska nähdä malli catwalkilla hiihtelemässä lanteet keinuen näissä housuissa. Hyvä puoli on se, että kenkiäkään ei tarvita, kun tarvotaan housunlahkeen päällä.

Tämä vaate päällä taas ei näe eteensä, vaan tarvitsee taluttajan. Täydellinen kehorauha. 

Näissäkin on näkemisen kanssa vähän niin ja näin, mutta muutoin liikkuminen sujuu ja ovat varmasti mukavia päällä, androgyynisiä ja leikkisiä. Jopa niin leikkisiä, että joku tyhmempi voisi luulla, että aina on Halloween. 

Eräs kokoelma käsitti miesten pukuja/naisten housupukuja, nahkaa ja liituraitaa joista riippui hurjasti nauhoja, joissain yksivärisiä joissain leveitä ja kukallisia. Nämä puvut on tarkoitettu molemmille sukupuolille ja kaikenkokoiselle, nauhoilla solmitaan omiin kurveihin sopiviksi. Hm, en kyllä jaksaisi nyörittää itseäni, ja jos joku nauha jäisi pitkäksi niin siihenhän kompastuisi eikä näissä unisex-puvuissa ollut pehmusteita kuten tuossa alkukuvan kädettömien puvussa.
 
Unisex-haalareita oli 70-luvulla, samoin Marimekon paitoja ja jopa pikkushortseja käyttivät kaikki. Muistamani mukaan eri sukupuolta olevat nuoret ihmiset olivat enemmän keskenään samanvartaloisia kuin nykyään, laihoja. Salilla ei käyty. Nykyään tytöt ovat vartaloltaan "naisellisempia" ja pojat leveäharteisempia. Miksei vaate saisi olla valmiiksi vartalon mukainen, kun sitä kuitenkin noilla nyöreillä sellaiseksi korjataan?

Näyttelyvaatteiden periaatteina mainittiin ainakin ekologisuus, feminismi, androgyynisyys, sukupuolten moninaisuus, kehorauha, digitaalisuus, terveys, huumori, leikkisyys, parodiointi, globaalisuus ja heimomaisuus. 
Eihän siellä minun etsimääni kauneutta mainittukaan, ei tosin rumuuttakaan, vaan aivan muita arvoja. 
Näyttely jäi askarruttamaan.

Kolme haastattelua kirjamessuilla: taistolaisuuden taakasta, ihmisen pahuudesta ja suuresta rakkaudesta

Outi Heiskanen, Juuri, 1992

Oliko haastatteluaikoja Helsingin kirjamessuilla lyhennetty vai ovatko ne aina olleet vain 20-minuuttisia? No, joka tapauksessa liian lyhyt aika isoihin asioihin, joista olisikin kiinnostavaa kuulla jatkossa alustus yleisökysymyksineen jossain kirjallisuustapahtumassa.
Kaikissa kolmessa haastattelussa, joita seurasin, haastattelu oli napakkaa ja tärkeimpään keskittyvää; jäi vain olo, että tätä saisi olla lisää. 

Kävin messuilla perjantaina ja lauantain kiertelin näyttelyissä. Tämän kirjoitukseni alkukuva on Ateneumin näyttelystä, jossa esitellään laajasti Outi Heiskasen taidetta. Kävijöille vinkki: varatkaa aikaa ja katsokaa ehdottomasti kuvien ohella myös Georg Grotenfeltin elokuva Heiskuja: Outi Heiskanen Lallukan taiteilijakodissa. 
Risuviivatekniikalla toteutetun kuvan nimi Juuri sopinee kuvitukseksi myös näihin kolmeen kirjaan. 

Lauri Hokkanen on kirjoittanut paljon aikaa ja taustamateriaalien tutkimista vaativan tietoteoksen Kenen joukoissa seisoin - Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Otsikon alla oleva teksti kertoo hänen motiivinsa ja missionsa: "Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen iäkkäämmät taistolaisjohtajat vaikenivat, nuorempia poliittisia johtajia vaivaa muistinmenetys - hekin ovat hiljaa. Minä en." 
Hokkanen istuu kuvassa vasemmalla (huono kuva, anteeksi), haastattelija on toimittaja Unto Hämäläinen. 

Hokkanen on pettynyt siihen, että 70-luvun taistolaisliikkeen tarkastelussa ja jopa hänen poliittisideologisen teoksensa arvosteluissa on ohitettu ydinkysymys eli liikkeen päämäärä, joka oli Suomen muuttaminen Neuvostoliiton kaltaiseksi valtioksi. Liikkeen aktivisteilla oli vakaa käsitys, että vallankumous on niin lähellä. että esim. rahan käytöstä poliittisessa toiminnassa ei tarvitse huolehtia, koska muutos on aivan lähellä.
Hämäläisen tiedustellessa syytä liikkeen kaatumiseen Hokkanen kertoi, että epäilyn siemen iti koko ajan kahdenkeskisissä keskusteluissa, joissa ideologiaa epäiltiin, oltiin heikkoja ja epävarmojakin, mutta julkisesti esiinnyttiin vahvoina ja omassa vakaumuksessa varmoina.
Koko Suomihan oli erittäin varovainen suhteessa Neuvostoliittoon, mutta taistolaiset menivät pitemmälle. He toimivat salaisena julkisena poliisina etsien ja ilmiantaen ihmisiä, joissa havaitsivat neuvostovastaisuutta. 

Omana ajatuksenani lisään tähän, että nuo ajat epäpoliittisena opiskelijana eläneenä en voisi ikimaailmassa kuvitella liittyväni erilaisiin meidän aikamme viholliskuviin, jaotteluihin ja leimaamisiin. 
Toivon, että nuoremmat ihmiset rokotuttaisivat itsensä ääriliikehdintöjä vastaan lukemalla tämän kirjan. 

Hokkasen vahva haastattelu vielä mielessäni menin Tiedetorille seuraamaan psykologi Taina Kuuskorven ajatuksia pahuuden synnystä. Kuuskorven kirjan nimi on Pahat mielessä - tieteen näkökulma pahuuteen. 
Kuuskorpi on ohjannut rikoskirjailijoita pahuuden aiheen käsittelyyn. Hän sanoo, että se mitä ihmiset hakevat pahoista teoista kertovaa jännityskirjallisuutta lukiessaan on turvallinen pelon ja jännityksen kokemus, ei sairailla teoilla mässäily. 
Rikoskirjallisuus kertoo missä yhteiskunta on menossa. Rikokset kertovat aina ajasta, jossa ne tapahtuvat. 
Haastattelija Aleksi Siltala kysyi, miten Kuuskorpi määrittelee pahan teon ja pahan ihmisen. 
Usein pahoiksi mainitaan psykopaatit, mutta suuri osa pahoista teoista on antisosiaalisten ihmisten tekemiä. 
Paha teko on teko, joka on moraalisesti väärin, jopa anteeksiantamaton, tahallinen ja vapaaehtoinen. Pahan teon tarkoitus on tuottaa vahinkoa ja sen tekijä nauttii pahan tekemisestä ja on näin ollen paha ihminen.
Ei ole absoluuttisesti pahaa vauvaa ja huonotkin luonteen piirteet omaava voi hyvin pysyä kaidalla tiellä, jos saa elää hyvässä ympäristössä. 

Heikki Aalto-Alanen on kuuluisan arkkitehtipariskunnan, Aino ja Alvar Aallon tyttärenpoika. Isoäiti Aino Aalto oli kuollut 5 - 6 vuotta ennen Heikin syntymää ja isoisä Alvar kuoli hänen ollessaan 26-vuotias. Aalto-Alanen ei tuntenut "Ainon Alvaria" ennen kuin sai pariskunnan kirjeenvaihdon käsiinsä - ja millaisen kirjeenvaihdon! Matkalaukullinen rakkautta, jossa yhdistyy romantiikka, kumppanuus ja ammatilliset intohimot. 
Kirjeet olivat ensin Heikki Aalto-Alasen äidin tallessa, joka antoi ne 90-luvulla säilytettäväksi Aalto-säätiön ja Artekin hallituksessa vaikuttavalle pojalleen. Kiireinen työura esti paneutumisen kirjeenvaihtoon, kunnes tuli aika, jolloin sille löytyi aikaa. Näin syntyi kirja Rakastan sinussa ihmistä.
Aalto-Alasta haastatteli Minna Castrén. Haastateltava oli läsnä etänä Espanjasta käsin. Ensin hän kiitteli Otavaa kirjan ulkoasusta. Kirjan kansi on todella kaunis. Siinä on valokuva, jossa puolisot katsovat rakastuneesti toisiaan Ainon lepäillessä Alvarin sylissä. 
Koska tämä elämäkertakirja pohjautuu paljon kirjeisiin, niin siinä on tuntu ikään kuin Aino ja Alvar kertoisivat tarinaansa itse. 
Työmatkoilta lähetettyjen kirjeiden avulla sovittiin yhteisistä projekteista, pohdittiin lasten asioita ja ikävöitiin rakastettua. Heikki Aalto-Alanen totesi, että se, jota näiden kirjeiden valossa rakastetaan paljon on Aino. Hän totesi myös, että nykyään pidetään hauskana potkia miesneroa, mutta senkin pitää perustua tosiasioihin. Alvar ei koskaan vähätellyt Ainoa. 
Ainon kuolinvuoteella Alvar oli piirtänyt tästä kuvia, kuten usein ennenkin. Nämä kuvat ovat niin intiimejä, että niitä ei kirjassa ole. Ainon kuolema oli Alvarille niin suuri menetys, että se mykisti hänet; perheeseen laskeutui hiljaisuus. Se että Alvar ei puhunut Ainosta kertoo rakkaudesta, ei rakkauden puutteesta.
Omakohtaisena kokemuksena voin sanoa, ettei omassa lapsuudenkodissanikaan puhuttu nuorena kuolleesta äidistäni. Kuulin isäni kuoleman jälkeen, että hän oli  yhdeksänkymppisenä todennut miesten kerhossa, että vaimon kuoltua hän sai tietää, mitä on yksinäisyys. 

Haluan lukea kaikki kolme kirjaa, joiden synnystä sain kuulla haastatteluissa messuilla. 
Haluan lukea myös Tuula Karjalaisen kirjoittaman kirjan Outi Heiskanen - taiteilija kuin shamaani. Kun katselin, miten Heiskanen kertoi korttiperheistään ja piirroshahmoistaan näyttelyn elokuvassa, niin ajattelin, että hänellä on ollut yhtä rajaton mielikuvitus kuin leikki-ikäisillä lapsilla, täysin ilman estoja ja järkevyyden asettamia aitoja. 
Heiskanen elää nykyään hoivakodissa omassa muistisairaan maailmassaan. 

Ostin messuilta Elizabeth Stroutin romaanin Oh William!, koska satuin silmäilemään sen aloitusta ja loppua ja ihastuin. 
Lucy Barton tapaa juuri leskeksi jäätyään ensimmäisen aviomiehensä Williamin ja he keskustelevat yhteisistä vuosikymmenistään ja asioista, joita eivät ole toisistaan ennen tienneet.
Tässä kirjan loppukappale:

But when I think Oh William!, don't I mean Oh Lucy! too? 
    Don't I mean Oh Everyone, Oh dear Everybody in this
whole wide world, we do not know anybody,  not even our-
selves!

Except a little tiny, tiny bit we do.

But we are all mythologies, mysterious. We are all myster-
ies, is what I mean.

This may be the only thing in the world I know to be true. 

Theodor Kallifatides pohtii, mitä tapahtuu, kun muuttaa pois juuriltaan

    On niin paljon asioita, joita ei tiedosta lähtiessään omasta maastaan. On mahdotonta aavistaa, että mukana kulkeutuu niin suuri määrä sielussa olevia rakenteita ja jälkiä, että ne lopulta tekevät muuttajasta ikuisen muukalaisen. Sillä sinä hetkenä, kun ei enää ole muukalainen uudessa maassa on jo muuttunut muukalaiseksi omassa sydämessään. Ja silloin on muukalainen kaikkialla. 

Tämä sitaatti on Theodor Kallifatidesin kirjasta Uusi maa ikkunani takana. Alkuteos Ett nytt land utanför mitt fönster ilmestyi vuonna 2001 ja suomennos vuonna 2005.
Tällä hetkellä kaiken muukalaisuuteen liittyvän yhdistää helposti pakolaisiin ja kriiseihin, mutta maahanmuuttoa on monen muotoista ja sillä on pitkät perinteet. Aikojen alusta asti on kuljettu ja asetuttu vieraisiin maihin, sopeuduttu ja podettu koti-ikävää. On myös ihmisiä, joiden identiteetti on maailmankansalaisen. He ovat asuneet monessa paikassa ja pitävät useampaa maata kotinaan, tai sitten tuntevat sivullisuutta kaikkialla.

Kallifatides ei viihtynyt pienen kreikkalaiskylän 60-luvun ahtaassa henkisessä ilmapiirissä ja päätti jo teininä nähtyään Ingmar Bergmanin elokuvan Noidanlähde, että Ruotsista tulee hänen kotimaansa.
Niinpä hän  ryhtyi konkreettisiin toimenpiteisiin ja opiskeli ruotsin kieltä opetuskaseteilta niin hyvin, että jo muutama vuosi muuttonsa jälkeen kirjoitti kirjoja ruotsiksi. 

Tässä kirjassaan Kallifatides tarkastelee omien kokemustensa kautta, mikä kaikki on erilaista Ruotsissa verrattuna Kreikkaan, miltä tuntui tulla ulkopuolisena uuteen kulttuuriin ja kieleen ja miltä tuntuu vanheta kaukana lapsuuden maisemista, jotka on vierailuillaan havainnut yhä vieraammiksi. 

Kirjoitukseni alkuun lainaamani kohta on melankolinen. Kallifatides teki tällaisen päätelmän huomattuaan, ettei ruotsinkreikkalaisena löydä enää oikein mitään yhteistä synnyinmaansa ihmisten kanssa, mutta tuntee edelleen olevansa monessa erilainen kuin syntyperäiset ruotsalaiset.
Hyvänä puolena siirtolaisuudessaan hän näkee sen, että se on edistänyt hänellä luovuutta.
Tässä tekisi mieli kysyä suomalaisilta expateilta, joita bloginikin lukijoissa on, jakavatko he nämä tuntemukset Kallifatidesin kanssa.

    Sopeutuminen uuteen maahan ei tarkoita sitä, että antautuisi silityslaudan alle latistettavaksi. Sopeutuminen on rakastamisen arvoisten asioiden löytämistä.  

Kaikissa kulttuureissa on parhaat puolensa. 
Itse harkitsin vähän aikaa nuorena USA:han jäämistä. Olin vasta siinä vaiheessa, että löysin kaiken aikaa uutta ja inspiroivaa enkä kaivannut vanhaa. Olin myös nuori ja joustava; saatoin aivan hyvin hylätä joitain asioita ja ottaa uutta tilalle. USA:ssa viettämäni joulun aika on elämäni ainoa, jossa en viettänyt joulua eikä se tuntunut puutteelta. Toinen joulu olisikin ehkä jo tuntunut. En juonut juurikaan edes kahvia tuon vuoden aikana ja olin tyytyväinen vitivalkoisen leipään. 
Kielen nyanssit kiinnostivat minua valtavasti, niinpä Kallifatidesin pohdiskelut kreikan ja ruotsin eroista saavat minut muistelemaan omia löytöjäni. 

    Kreikkalainen aurinko on kikkarapäinen, vaalea- ja lyhythiuksinen nuori mies. Ruotsalainen aurinko on pitkähiuksinen, vaalea nuori nainen.    

     Sanoja voi kääntää, mutta maailmaa ei. Siksi käännetty runous tarjoaa niin harvoin tyydytystä. Sen lukeminen on kuin rakastelisi unessa. 
     Kielen loogisella rakenteella on toisenlaisia vaikutuksia.  Tärkein lienee se, että yhdellä kielellä voi tehdä asioita, joita toisella kielellä ei voi. 

Ruotsissa siedetään epävarmuutta ja keskeneräisyyttä, mitä kielen paljon käytetty "no jaa" hyvin kuvastaa. Kreikan kielessä tällaista viipyilyä ei käytetä. 

Rakkaus on erilaista Kallifatidesin kahdessa kotikielessä. Kreikkalaisessa rakkaudensanastossa ylistetään kohdetta, kun taas ruotsalaisessa korostetaan omaa rakastuneisuutta. Kun rakkaus loppuu, se on helpompaa ruotsalaiselle, rakkaus jätti, ei voi mitään. Kreikkalaiselle rakkauden loppuminen merkitsee sitä, että rakastettu on menettänyt rakastettavuutensa, ja siitä seuraa häpeää, kunnian menettämistä ja kostoa. Ja miten ihmeessä parittelusta voidaan käyttää samaa sanaa kuin rakastamisesta? Miten on mahdollista sanoa rakastaneensa jonkun kanssa, jota ei rakasta? Ruotsissa att älska (någon) = rakastaa ja att älska (med någon)= rakastella. Suomessahan ero tehdään ella-päätteellä, joka tekee toiminnasta kevyttä, kuten lueskella, kuljeskella. Hyvä, että kevyttä, niin ei tule niin helposti noita kostoajatuksia. 

Ruotsalainen tarvitsee yleensä paljon tilaa. Huomasin sen jo varhain. Olimme vaimoni kanssa ensimmäisellä yhteisellä lomallamme, ja osuimme syrjäiselle rannalla Fårössä. Hänen mielestään oli suorastaan ihastuttavaa, kun siellä ei ollut muita, minusta taas juuri se seikka teki paikasta melko ikävän. 

Kreikassa on loukkaavaa korostaa yksityisyyttä ja kaikki pyrkimykset sellaiseen pyritään kitkemään pois moukkamaisina. Viileän temperamentin ja ison reviiriajattelun omaavaa ihmistä kutsutaan "routaperseeksi".
Kallifatides kertoo olleensa ympäristölleen vieras "routaperse" jo nuorena ja omaksuneensa siksi hyvin pian ruotsalaisen reviiriajattelun. 
Laajensin yksityistä tilaani ainakin kymmenellä metrillä. 

Kallifatides toteaa, että kansallisuuserot eivät tietenkään koske kaikkia, mutta tietyt erot ovat kuitenkin selvästi näkyvissä. 

Elämänilo vanhassa kotimaassani ei ole ainoastaan lahja. Se on myös velvollisuus.
Tämän velvollisuuden vuoksi kreikkalainen ei kovin helposti ohita murtuneen näköistä ihmistä, vaan kiiruhtaa kyselemään mikä hätänä ja houkuttelemaan hymyä esiin, kun taas ruotsalainen jättää murehtijan rauhaan ja odottaa... "no jaa...". 

Kallifatidesin kulttuuripohdinnat ovat lempeitä ja humoristisia. Nautin niistä. Ne saivat minut muistelemaan omia vähiä kokemuksiani vuoden USA:n reissulla ja Välimeren lomamatkoilla.
USA:ssa sain hyvin pian kuulla, miten loukkaava olen, kun en koko ajan toistele keskustelukumppaneitteni nimiä. Suomen kielessä riittää 'hei' ja 'kiitos', mutta USA:ssa on sanottava 'Hi, Bob' ja 'Thanks, Ann', 'Good morning, Robin' ja 'What do you think about this, Ellen'. Joskus tervehdyksenä käytetään vain toisen nimeä, ilmoitetaan, että huomaan sinut.
Ei sovi myöskään kulkea mutrusuuna kuin olisi yksin paikalla, vaan on huomioitava ympäristö hymyllä ja kiinnostuneella ilmeellä. 
Turkissa näyttäisi olevan sama iloisuuden velvollisuus kuin Kreikassa. Minulta kysyttiin siellä kerran, miksi olen niin surullinen, kun istuimme poikani kanssa puiston penkillä hiljaa. Olimme väsyneitä pitkästä kävelystä, emme ehkä tarpeeksi aktiivisia ja läsnä ympäristölle.  

HS:n Teema nro 6 käsittelee kieltä. Suomentaja Kersti Juva sanoo, että pitää suomen kielen tavasta vastata verbillä. 'Onko asia näin? - On/Joo, on' ja 'Muistatko? - Muistan/Kyllä, muistan.' Ihan eri sävy, viehättävämpi kuin että vastaisi vain 'Kyllä' tai 'Joo'.
 
Kieli heijastaa erilaisia maailmoja ja luo erilaisia maailmoja. Siksi me käyttäydymme eri tavoin eri kielialueilla. Kieli muokkaa meitä tiedostamme sitä tai emme. On introvertteja ja ekstrovertteja kulttuureita.
Entä puhuttelu? Ei ole yhdentekevää sinuttelemmeko vai teitittelemmekö me tuntemattomia ihmisiä. 

Kallifatidesin pohtiessa yksinäisyyttään eräs hänen ystävänsä toteaa, ettei se johdu muukalaisuudesta vaan vanhenemisesta ja että hänestä tuntuu juuri samalta, vaikka hän ei olekaan vaihtanut kotimaataan. Vanhana ihmisen ajatukset palaavat usein niihin vuosiin, jolloin hän eli väkevimmin ja maailma tuntui vielä uudelta.
Juuri siitä syystä minullekin on tärkeää ymmärtää, kuka olin tänne tullessani. Paras tapa hyväksyä se, millaiseksi on tullut, on muistaa, kuka kerran on ollut.

Karl Ove Knausgård, Aamutähti

 

    Riitti kun katsoi sitä, ajattelin ja tähysin taivaalle mökin takana. Tähti oli täynnä merkitystä, sen huomasi kuka tahansa. Siitä huokui jotain hiljaista ja intensiivistä. Melkein kuin tahtoa, jotain taipumatonta jonka mieli saattoi ottaa sisäänsä, muttei muuttaa tai jättää siihen jälkeä. 
    Tunne että joku katseli meitä.

Karl Ove Knausgårdin uusin teos Aamutähti on kahden päivän romaani. Kirja on jaettu osiin Ensimmäinen päivä ja Toinen päivä ja molemmat osat koostuvat luvuista, jotka on otsikoitu minäkertojan mukaan. Kertojia on kahdeksan, monella on useampia pitkiä puheenvuoroja, yhdellä vain yksi parinkymmenen sivun osuus. Tarkastelen näitä lukuja miettien, onko niillä jokin myyttinen merkitys. Onko kirjan sivujen määrä tarkoituksella 666?
Alkuperäisessä norjankielisessä teoksessa Morgenstjernen sivuja on 666 ja suomennoksessa tämä on säilytetty toisin kuin englanninnoksessa ja ruotsinnoksessa, joissa määrä vaihtelee parin sivun verran.
Kirjalle on tulossa jatko-osia. Jatkuvatko myös päivät, niin että niitä on lopussa luomiskertomuksen määrä, seitsemän?

Eletään oudoksuttavan helteistä kesää Etelä-Norjassa. Keskellä kesää taivaalle nousee iso uusi tähti. Kukin monikertojatarinan henkilö ihmettelee näkyä ja sitä pohtivat asiantuntijatkin pääsemättä selvyyteen.

Tarinan aloittaa Arne, joka on lähdössä nelihenkisine perheineen mökiltä kesänvietosta takaisin kaupunkiin. Kesken kiireisten loppujärjestelyjen vaimo näyttää olevan putoamassa skitsofreniaan.  
Monella muullakin ote lipsuu joko kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti. Eläimet alkavat käyttäytyä oudosti - nehän yleensäkin vaistoavat vaaran ihmistä herkemmin.
Mitä on tapahtumassa? 

Knausgårdilla on erinomainen kyky kuvata arkea niin elävästi että lukija on kuin siinä mukana kertojan vieressä. Dialogi on luonnollista ja tämän hetken kielellä puhuttua.
Ja miten mainiosti suomentaja Jonna Joskitt Pöyry onkaan välittänyt nämä arkitunnelmat.
Kirjan alku, Arnen perheen elämä, tuo mieleen Knausgårdin aiemmat viipyilevät  perhekuvaukset, joissa kaikki on normaalia ja hyvin, mutta kaiken yllä on kuitenkin jotain painostavaa. 
Oudot asiat tuntuvat sitäkin oudommilta, kun ihmisten elinpiiri on kuvattu niin eläväksi ja tavanomaiseksi. Linnulla näyttää olevan vauvan kasvot. Ravut parveilevat tiellä ja metsästä kuuluu outoja ääniä. Ihmiset vuoroin ravistelevat pois epänormaaliuden tuntemuksia itsestään vuoroin säpsähtelevät muutoksia. Kaikilla on tekemistä ihmissuhteissaan.  

Raamatussa sekä Jeesusta että Luciferia on kutsuttu aamutähdeksi, Kointähdeksi. 

    En tietenkään uskonut, että tähti olisi Lucifer tai Kristus. Tähti oli tähti. Mutta aivan taatusti se oli merkki jostain, sitä en epäillyt hetkeäkään. 
    Hörppäsin limonaatia. Se maistui laimealta, koska jääpalat olivat jo sulaneet. 

 

Varsinkin yksi kirjan henkilöistä; Egil Stray, pohtii paljon kuolemaa uskonnon ja filosofian kautta. Tällä erakkoelämää viettävällä rikkaan perhetaustan omaavalla miehellä, on kirjan lopussa jopa pitkä essee 'Kuolemasta ja kuolleista'.

Suomentajalle Egilin kohdalla erityiskiitos siitä, että hän on laittanut tämän puhumaan minulle lapsuudesta tuttua satakuntalaista murretta. Egil hakee makuuhuoneen kaapista 'hantuukin', hänelle meri on kuin sinistä 'klasia' ja 'ehtoon' tapahtumat rojahtavat päälle aamulla herättyä. Hän käyttää sanontaa 'selvä pyy', kun suostuu kaverinsa Arnen pyyntöihin. Minkähänlainen norjan kielen murre Egilillä on Morgenstjernessä?   

Knausgårdin tyylin parhaat puolet nousevat komeasti esiin myös tässä kirjassa.
Sitä voimakasta läsnäolon tuntua, jonka Knausgård pitkässä proosassaan luo on vaikea selittää, hänen tekstinsä kun on toisaalta hyvin tavanomaista ja paljon yksityiskohtia sisältävää.
Kun Knausgård kuvaa henkilön yksin luonnossa mietteineen, hän saa siihen tilanteeseen mukaan äänet, tuoksut ja tuulen tai lämmön tunnun iholla helpon tuntuisesti, sanoilla, jotka ovat kuin pieniä siveltimenvetoja. Helle todella tuntuu, samoin illan mukanaan tuoma vilvoitus. 
Luin kirjaa täydellisen keskittyneisyyden vallassa, uppoutuen kuin lapsena.
Kun pidin taukoa, mieleeni tuli lause "Minä kirjoitan kuin jumala!" Tämä kuvittelemani lausahdus noudattaa Ellen Thesleffin omasta maalaustyöstään eräässä kirjeessään toteamaa "I paint like god! I have understood."

Knausgård kirjoittaa uljaasti ja pakottomasti, vaikka kaikki lähteekin siitä, että hän kirjoittaa, koska kokee pakonomaista tarvetta kirjoittamiseen, tai oikeastaan teksti varmaan kulkeekin niin jouhevasti juuri sanomisen pakon vuoksi. Knausgårdillahan on periaatteenaan, että tekstin pitää tulla ikään kuin tahattomasti. Tätä hän selitti vuoden 2017 Why I Write -luennossaan, joka julkaistiin myöhemmin myös kirjana. 
 

Aamutähti ei ole täydellinen romaani. Itse asiassa siinä on paljon puutteita.
Pahin on juonirakenteessa. Kaikki langat jäävät solmimatta. Kirjailijan eläväksi loihtimat ihmiset jäävät keskelle ongelmiaan ja tähden salaperäisyys jää selvittämättä. Minä haluaisin kipeästi tietää, mitä pienelle hoitopöydältä pudonneelle Liamille käy, herran tähden. Entä Kathrinen avioliitto? Ja ketä tai mitä siellä metsässä oikein liikkuu?
Mutta... kirjan viimeinen lause kertoo, että kaikki on vasta alkanut. 
Siispä odottamaan milloin Knausgård saa valmiiksi Kolmannen päivän ja siitä eteenpäin.

Miten näistä aineksista edes saa kokonaisuuden? Lisääntyykö scifiaines? Onko kyseessä käänteinen maailmanluomiskertomus, maailman loppu seitsemässä päivässä?

Mietin Knausgårdin kuvaamia mystisiä tapahtumia norjalaismetsässä ja jostain syystä alan kuulla mielessäni Reino Helismaan säveltämän ja sanoittaman laulun 'Päivänsäde ja menninkäinen'.
 

Mut säde vastas: "Peikko kulta, pimeys vie hengen multa, enkä toivo kuolemaa.

Pois mun täytyy heti mennä, ellen kohta valoon lennä niin en hetkeäkään elää saa!"