Hannu Mäkelä, Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja

Pihat ja sen kaverit olivat läheisiä ja tärkeitä, mutta pihoja suopeamman maailman löysin kirjoista. Niistä rakentui kestävä selkäranka, jonka avulla pysyin hakatessakin pystyssä.

Pysyä hakatessakin pystyssä - onpa hyvin muotoiltu ajatus kirjan ja laajemmin ilmaistuna sivistyksen merkityksestä.

Hannu Mäkelä sisällyttää hämmästyttävän paljon asiaa kirjansa Lukemisen ilo vajaalle kahdellesadalle sivulle. 
Kirjassa on viisi osaa. Ensimmäisessä osassa Mäkelä käsittelee omaa historiaansa lukijana, toisessa osassa kirjan historiaa ja suomalaisen kirjallisuuden alkuvaiheita, kirjastolaitoksen syntyä, kirjastoja, antikvariaatteja ja kustantamoja. Mäkelä oli töissä Otavan kirjakustantamossa eri tehtävissä 1967 - 1986, jonka jälkeen hän ryhtyi kokoaikaiseksi kirjailijaksi ja suomentajaksi. 
Kolmannessa osassa Mäkelä tarkastelee joitain itselleen merkityksellisiä kirjoja ja neljännessä oikeaa kirjaa "sähköisiä kapistuksia" parempana lukemisen välineenä sekä erilaisia tapoja lukea. Viidennessä osassa Mäkelä pohtii hieman haikeana tämän hetkistä kirjan lamaa ja tulevaisuutta.

Mäkelä näkee kirjan kulta-aikana vuodet 1960-luvulta 1990-luvulle. Näinhän se on! Noina vuosina perustettiin kirjastoja ja kirjakauppoja joka paikkakunnalle, kustantamoilla oli kirjakerhoja ja "kaikki" lukivat. Lukeminen ei ollut mikään erityisharrastus. Mäkelä toteaa myös, että kirjailijan asema oli silloin paljon nykyistä parempi. 

Pidän tästä kirjasta kovasti. Pidän Mäkelän leppoisasta tavasta kertoa ja siitä, miten paljon hän antaa lukijalle asiatietoa henkilökohtaisen kerronnan rinnalla.
Pidän siitä, että hän ilmaisee niin hyvin elinikäisen rakkautensa kirjaan ja korostaa hyvän lukutaidon merkitystä.

Ensimmäiset kirjat ovat kuin ravintoloiden sisäänheittäjiä ulkomailla ennen; niitä tärkeämpiä ei ole. Ensin kuva tukee kuvaa, sitten sana kuvaa ja lopulta mitään kuvaa ei edes tarvita. Ihminen on oppinut itse muodostamaan mielikuvia. Toiveikkaasti ajattelen, ettei sille tielle koskaan tule loppua. 

Jos emme pysty puhumaan toistemme kanssa, jos emme ymmärrä, mitä toisen lausumat saati kirjoittamat sanat tarkoittavat, jos emme pyri tekemään tekstien sanoista siltoja, jotka johtavat toisten luo, olemme hukassa.   

Kun mieheni oli lukenut vähän matkaa Mäkelän kirjaa ja päässyt kohtaan, jossa Mäkelä kertoo, miten Bertil Cleven kirja Marsin matkat avasi hänelle lapsena lukutaidon salaisuuden, hän, mieheni siis, totesi, että nyt se kadotettu Hipsuvarvas autiolla saarella on saatava ja alkoi etsiä omaa merkittävää lapsuuden kirjaansa. No, sehän löytyi, Työmiehen Kirjakaupasta Littoisista, jonkin koulukirjaston poistoja. Kirjan on kirjoittanut Helmi Krohn (1871 - 1967), joka lastenkirjojen lisäksi kirjoitti paljon elämäkertoja ja suomensi yli kaksisataa teosta. 

Mäkelä on kunnon bibliofiili. Hän on ostanut vanhoja arvokirjoja, joiden kieltä ei ymmärrä; vanhin on parin tulitikkuaskin kokoinen latinakielinen vuonna 1631  painettu, mutta lähes sata vuotta aiemmin kirjoitettu kuvaliittein varustettu teos Venetsiasta.
Mäkelä on myös hankkinut samat kirjat, joita oli lapsuudenkodissa menetettyään ne perinnönjaossa. 

Mäkelä lainaa esseetyylisessä kirjassaan myös muita kirjan ystäviä.
Pate Mustajärvi: "Kirjaan minulla on hellä suhde: olemme sen kanssa kaksistaan, ja maailma sulkeutuu ympäriltä."
Italo Calvino:" Klassikko on kirja joka ei koskaan lopeta sanottavaansa."

Kirjan nimi on Lukemisen ilo; kirja on rakas ystävä, joka yllättää ja ilahduttaa. 
Mäkelä korostaakin sitä, että lapsia lukemaan johdateltaessa on korostettava iloa, mikä lukutaidosta seuraa, kun kirjojen maailma aukeaa seikkailtavaksi. 
Minusta paras lukemisen ilon näyttäjä on vanhempi, joka on niin uppoutunut lukemaansa, ettei aina lukemiseltaan kuule lapsen kaikkia pyyntöjä. Lapsi huomaa, että  lukemisessa on jotain lumoavaa, kun se noin vetää puoleensa ja hänenkin kannattaa tavoitella pääsyä samaan salaperäiseen maailmaan.

Väkivallan väheneminen maailmassa on selkeästi sidoksissa lukutaitoon. Lukiessa alkaa ymmärtää, mitä muista ihmisistä tuntuu ja että ihminen on sama eroavaisuuksista huolimatta.
Mäkelä on huolissaan siitä, että vuosisatojen kuluessa kehittynyt hidas ihmisyyden ymmärtäminen näyttää oleva laskussa lukemisen vähenemisen myötä. Lisäksi uusi trendi sisällyttää väkivaltaa kirjaan kuin kirjaan on tie taaksepäin ja johtaa tyhmyyteen.

En voi olla ajattelematta Afganistanin suurelta osin lukutaidottomia Taleban-sotureita hakkaamassa kepillä koulutielle uskaltautuvia tyttöjä. Afganistanissa mennään nyt pikavauhtia taaksepäin parinkymmenen vuoden rauhallisemman jakson jälkeen. 
Jokainen sieltä pelastettu on mahdollinen sivistyksen palauttaja, kun ajat muuttuvat. Myös jokainen kahdenkymmenen vuoden suhteellisen rauhan, mutta huonon hallinnon aikana koulunkäyntiinsä tukea Suomesta ja muista maista saanut afgaaninuori on tärkeä. En voi ymmärtää niitä puheita, joissa sanotaan, että meidän tukemme on mennyt hukkaan.
Tässä päästäänkin kirjoitukseni alun ajatukseen, miten pysyä hakatessakin pystyssä. 

Joka ainoa päivä
yksi ainoa elämä. 

 

Amos Oz, Naisen ikävä - ja mitä onkaan samaistuminen

 

Miten kaunis kansi! Pablo Picasson maalaus "Unelma".  Keltaisen kirjaston kirja, laatua. Olenkohan lukenut mitään Amos Ozilta? Ehkä nuorempana, jolloin en kiinnittänyt paljonkaan huomiota kirjailijaan, vain tekstiin. 
Näillä ajatuksilla lähdin lukemaan Ozin romaania Naisen ikävä. 
Tiesin, että kirjailija on israelilainen ja luin sisäkannen melko seikkaperäisestä kirjan esittelystä, että päähenkilö on salaisen palvelun agentti, joka saa työmatkalla Helsingissä ollessaan kutsun kotiin kesken tehtävän, koska vaimo on kuollut. 
Hepreankielinen alkuteos Lada'at isha on julkaistu Israelissa vuonna 1989. Suomennos on vuodelta 1993, suomentaja on Kristiina Lampola, joka on myös itse kirjoittanut kirjoja. Lampola suomentaa hepreasta, ei englanninnoksen kautta, kuten nykyään paljon käännetään. 

Kirja kertoo eläkkeelle jäämisen jälkeisestä sopeutumisesta ja merkityksen hakemisesta. 
Joel Ravid on vasta 47, eikä hänen tarvitsisi jättää työtään, mutta hän tuntee, että aikuistumassa oleva tytär tarvitsee häntä, samoin oma äiti ja anoppi.
Näyttää siltä, että erilaiset perhekoostumukset ovat Tel Avivin esikaupungissa tavallisia. Kun Joel ajautuu seksisuhteeseen naapurissa yhdessä veljensä kanssa asuvan naisen kanssa, veli kysyy, aikooko Joel kosia hänen sisartaan ja pääseekö hän siinä tapauksessa asumaan pariskunnan kanssa. Nämä naapurit ovat juuri muuttaneet USA:sta, toinen naapuri on Romaniasta. Juurettomuus ajaa ihmisiä  etsimään ystävyyttä ja välttämään yksin oloa.

Joel ajelehtii. Hän ei oikein saa kiinni mistään. Hän vaikuttaa masentuneelta.

Mitäs hän nyt tekisi? Pyykki oli jo kokonaan kuivunut ja oli paikoillaankin kaappien hyllyillä viivasuoraan viikattuna paitsi se osa, joka oli vielä kuivumassa puutarhan pyykkitelineessä. Joe silitti sen minkä sai silittää. Mitä hän oikein voisi vielä tehdä? Puutarhavajan hän oli siivonnut perusteellisesti jo viime sapattina. Kaksi viikkoa sitten hän oli käynyt läpi ikkunat ja ruostesuojannut kaikki saranat. Hän tiesi että sähköpora hänen oli jo unohdettava. Keittiö loisti puhtauttaan eikä kuivaustelineessä ollut yhtä ainoaa lusikkaa: kaikki oli paikoillaan laatikossa. Mitä jos yhdistäisi kaikki aloitetut sokeripussit? Tai kävisi Bardugon taimistossa Ramat-Lotanin liittymässä ostamassa vähän talvikukkien sipuleita? Vielä sinä sairastut, hän toisti mielessään äitinsä sanoja, vielä sinä sairastut, jos et ryhdy johonkin.

Joel on ollut työssä joka vaatii äärimmäistä keskittymistä. Häntä on kutsuttu valheenpaljastuskoneeksi. Edelleen hän käy hissiin astuessaan nopeasti läpi kaikkien kasvot ja kiinnittää uusissa paikoissa huomionsa yksityiskohtiin, mutta kotona käppäillessään Joelilla ei ole haasteita, jotka antaisivat merkitystä elämälle. Hän on tottunut elämään adrenaliini korkealla ja nyt hän tuntee olevansa kuin sumussa tai unessa. 
Anoppi kehottaa opiskelemaan, äiti ja entinen työtoveri ryhtymään liikemieheksi, naapuri lähtemään kanssaan vapaaehtoistyöhön ja tytär tarjoilee avuksi väsähtäneisyyteen runoutta. 

Oz vie taitavasti lukijan Joelin nahkoihin. Se tuntuu minusta samalta elämykseltä, minkä koin katsoessani unkarilaisen László Nemesin elokuvaa Son of Saul, jossa katsoja kokee keskitysleirin tapahtumia päähenkilön sisältä käsin. 
Joel palaa yhä uudelleen samoihin ajatuksiin. Hän pohtii tapaamiaan ihmisiä.
Kuka oli hänen Helsingissä näkemänsä kaikki raajansa menettänyt mies ja kuka oli salaperäinen nainen Bangkokissa? Jäikö hänelle tehtäviä kesken?
Hän muistelee erimielisyyksiään vaimonsa kanssa ja miettii, miten pääsisi taas elämän alkuun. Lopuksi Joel yleensä pyöristää huolensa sukulaisilta omaksuttuihin lohduttaviin viisauksiin "päivä se on huomennakin" ja "merihän ei minnekään pakene". Isoisänsä väitettä, että kaikilla olisi samat salaisuudet Joel ei pysty käsittämään. Sitä hän pyörittelee ärtyneenä. Joelia vaivaavat asiat, joihin hän ei löydä ratkaisua. Hän ei koe turtumuksessaan edes pystyvänsä ajattelemaan selkeästi.
 
Että voidakseen vielä toivoa onnistuvansa tulkitsemaan jotain tai pystyvänsä edes muotoilemaan jonkin osuvan kysymyksen hänen pitäisi hinnalla millä hyvänsä herätä. Vaikka hintana olisi onnettomuus. Tai loukkaantumista. Tai sairautta. Tai joku sotku. Mitä tahansa kunhan se ravistelisi hänet valveille. Viiltäisi kuin tikarinpistolla rikki sen pehmeän, rasvaisen kelmun, joka kietoi hänet sisäänsä kuin kohtu.

Ihmissuhteet ja se, miten erikoisen perheen jäsenet toisiinsa suhtautuvat on kuvattu herkullisesti. Joel on erittäin pidättyväinen reagoinneissaan, mutta mummit räiskyvät senkin edestä. Lievää epilepsiaa sairastavaan tyttäreensä Nettaan Joel suhtautuu aivan liian suojelevasti.

Pidän tästä pohdiskelevasta kirjasta paljon. Tunnistan tuon kokemuksen sumussa ajelehtimisesta jostain aiemmasta elämänvaiheestani, en eläkkeelle jäämisestä, joka taas on merkinnyt minulle selkeyttä ja vapautta. 

Mietin, miksi nykyään on alettu ymmärtää samaistuminen niin, että sitä voi tapahtua vain jos sekä kirjoittaja että hänen kuvaamansa henkilöt ovat samanlaisia kuin lukija itse on. Jotkut vaativat jopa sitä, että kirjan tapahtumien on oltava myös itselle tapahtuneita ennen kuin kirjaa saa edes arvostella. 
Lukeminenhan on aina ollut samaistumista eli eläytymistä toisten elämään -  toisten - ei omaan ja vain omankaltaiseen. Minusta olisi tylsää lukea vain seitsenkymppisen eläkeläisnaisopettajan elämästä. Haluan eläytyä myös aivan erilaisten ihmisten tunteisiin ja kohtaloihin ja varsinkin niihin. 
Jos tuollainen hassu samanlaisuuden vaatimus, tiukka kohderyhmäajattelu, valtaa alaa, niin se tarkoittaa fiktiivisessä kirjallisuudessa alaspäin menoa.  

Mielikuvitus on lukemisen ydin ja konditionaali sen aikamuoto. 

Olen pohtinut myös tarkkoja kaunokirjallisuuden genrejakoja. Miksi pitää olla sellainenkin ryhmä kuin nuoret aikuiset? Eikö nuorten kirjoista voi siirtyä suoraan aikuisten kirjallisuuteen?

PS  Tiedän, että nykyään käytetään paljon muotoa 'samastuminen'. Tämä lisäys vain, jos jotakuta kiusaa minun käyttämäni muoto 'samaistuminen'. Se on minusta kauniimpi ja yhteneväinen monien muiden i-muotojen kanssa, sisäistyminen, ulkoistaminen jne. 

Tuli sitten tämäkin koettua

 

Tämä kukka on suomalaiselle terveydenhoidolle ja koronahoidolle erityisesti. Kiitos!

Tuli sellainen väsymys, etten jaksanut edes lukea, vaikka luvun alla oli hyvä kirja, Amos Ozin Naisen ikävä. Piti mennä nukkumaan, vaikka kello ei ollut vielä paljon mitään. Yöllä heräsin lievään arkuuteen nielussa, piti nieleskellä ja käydä juomassa vettä. Nappasin buranan ja nukahdin uudelleen hieman harmiteltuani tilannetta. Aamulla oli virkeä olo, joka vain parani päivän mittaan. Pysyttelin kyllä sisällä, luin Ozin kirjan loppuun ja valvoin pitkään monenlaista puuhaillen.
Pieni kirjallisuudenharrastajaystäväni Liina olisi tullut käymään, olisimme taas eläytyneet Elsa Beskowin Auringonmunan maailmaan, lentäneet keijun mukana muuttolinnun siivellä etelään ja varustautuneet metsätonttujen kanssa talvea varten. Piti kieltää tulemasta, Mummi on vähän kipeä. 
No, sitten yöllä taas sama tuntu, niellessä koski. Varasin aamulla ajan koronatestiin. Pakkohan se on, en uskalla liikkua missään enkä tavata ketään, jos olen tartuttava. Omaolo -palvelussakin kehotettiin testiin, vaikka olen saanut kaksi rokotetta. No, delta saattaa tarttua rokotuksista huolimatta, mutta todennäköisesti rokotukset estävät vakavamman taudin.
Ilman rokotuksia olisinkin varmaan jo ollut ajat sitten teholla, ellen olisi päättänyt ryhtyä täysin erakoksi (kuten rokotteesta kieltäytyvien tietysti järkevää olisi!). 

Olen liikkunut normaalisti, käynyt lounasravintoloissa ja elokuvissa, tavannut ihmisiä. Halaillutkin, lähimpiä. Olen tietysti käyttänyt maskia ja yrittänyt olla varovainen. Muistinkohan desinfioida kädet sen jälkeen kun viimeksi olin ravintolassa lounaalla ja keräsin buffet-pöydästä ruokaa yhteisillä ottimilla? Yleensä salaattipöydän päässä on desinfiointipullo ja on minulla käsilaukussakin pikkupullo, ellei se sitten unohtunut laukkua vaihtaessa.
Olen niin lieväoireinen... ei voi olla.
 
Ajoimme drive-in -testipaikkaan, jossa oli lyhyt autojono. Hoitaja kaapaisi näytteen sieraimesta nopsaan, osaavasti ja ystävällisesti. Huomenna saan tuloksen. Katsotaan, kuinka käy. 

Olen ihmetellyt rokotetta vastaan kampanjoivien asennetta. En halua sitä, ei minun tarvitse - tämmöistä diivailua voi harrastaa vain korkean elintason maissa, joissa tietää pääsevänsä sairaalaan, jos/kun sen taudin saa. 
Lähes kaikki sairaalahoidossa ja teholla olevat ovat rokottamattomia. He vievät turhaan sairaalapaikkoja ja hidastavat muuta sairaalan toimintaa. Itsekästä. Kaiken lisäksi uudet variaatiot kehittyvät juuri rokottamattomien parissa ja hidastavat pandemian kukistamista.
Meillä Suomessa on niin vahvat yksilön oikeudet, että rokottamattomat voivat jopa estää kokonaisia ammattialoja toimimasta. Jos koronapassin käyttöä ei sallita yhdenvertaisuuden nimissä, niin sitten ei voi kuin rajoittaa ja pitää paikkoja kiinni. Teatterit ovat olleet viime joulusta asti kiinni.

Eikö oikeuksien pidä olla sellaisia, että niillä ei rajoiteta toisten oikeuksia?
Entä yksilön velvollisuudet ja vastuu muista?
 
Rokotevastaiset ovat paljolti samoja, jotka kieltäytyvät maskistakin. Jotkut heistä vetoavat terveysongelmiin. Olen kuullut, että joku maskiton on esittänyt kilpirauhashormonin puutteen olevan esteenä maskin käytölle - hah - ja joku astman - heh. Tiedän, mistä puhun, itselläni on molempiin säännöllinen lääkitys. Maskia voivat käyttää lähes kaikki muut paitsi vakavasti ahdistushäiriöiset ihmiset ja keuhkoahtaumapotilaat, joilla on oltava jatkuvasti happiviikset ja happipullo käytössä.
Rokotus sopii lähes kaikille, joitain harvinaisia terveydentiloja lukuun ottamatta. Näitä ihmisiä meidän, joille rokotus käy, pitää suojella ottamalla se rokote. Ollaan järkeviä ja ajatellaan muitakin, vaikka kuinka tekisi mieli erottua oman tiensä kulkijana.

Omassa talossa pari rokottamatonta ihmistä sanoi minulle, että eihän sitä piikkiä uskalla ottaa. Olivat kuulleet, että ihmisiä kuolee rokotukseen heti tai myöhemmin, eräskin vanhus oli kuollut vuoden päästä rokotuksesta. - Mihinkä hän sitten kuoli? Vanhuuden vaivoihin? - No, ei kun rokotuksen takia. 

Kerron kuulumisia huomenna. Jospa ensi yönä oireet eivät palaakaan ja saan jatkaa elämää lähes terveenä. Jos joudun karanteeniin lievän koronan vuoksi, niin reissu Jyväskylään ystäviä tapaamaan ja Banksy-näyttely jää ja monta muuta kivaa asiaa. Mutta onneksi aina on kirjat! Ja kanssaeläjä. 

 

--------------------

Seuraavana päivänä
Kymsoten viesti: "Tutkimuksesi -CV19NhO tulos on Negat."
Vau, miten hyvä uutinen!

Samuli Paronen, Testamentti

Samuli Parosen Testamentti (1999) on Hannu Mäkelän kokoama teos kirjailijan jälkeensä jättämästä aineistosta. Paronen oli kuolinvuoteellaan vuonna 1974 puhunut vuoteensa alla odottavista "pätkistä". Mäkelä sai ne haltuunsa ja säilöi Otavan kassakaappiin. Työmäärä oli näyttänyt valtavalta.  

Kaksi muutakin Parosen kirjaa, aforismikokoelma Maailma on sana ja romaani Kortteeri julkaistiin heti kirjailijan kuoltua, ne hän oli itse ehtinyt saada valmiiksi, mutta "pätkät" jäivät odottamaan, kunnes vihdoin vuonna 1998 Mäkelä ryhtyi toden teolla työhön ja perehtyi Parosen teksteihin, joita tämä oli jakanut erityisillä merkeillä aiheiden mukaisiin osastoihin. 
Tuloksena on päälle kolmesataasivuinen Parosen kokemusten ja ajattelun summa, joka henkii 70-lukua, mutta sopii suurelta osin myös nykypäivään. 

Kirjan nimi viittaa sekä tilanteeseen, jossa Mäkelä otti tehtävän vastaan että kirjan painavaan sisältöön. Harvoin kukaan on kirjoittanut maailmankuvaansa ja moraaliaan laajaksi teokseksi mietelausemuodossa.

Testamentin ajatukset eivät ole vielä löytäneet niin tiivistä muotoa kuin Maailma on sana -teoksen mietteet, mutta on mielenkiintoista lukea myös tekstejä, joissa tiivistys on vasta kehkeytymässä.
Mäkelä on sisällyttänyt kirjaan sekä pitempiä että lyhyempiä muotoja samasta ajatuksesta. 

Lyhyitä aforismiksi muotoutumassa olevia tekstejä  ja aforismeja on viidentoista otsikon alla: kehitys, työ, valta, usko, koulu, asuminen, talous, taudit, turvallisuus, tieto, laki ja oikeus, arvot, taide, elämä ja tuleva. Joitain osastoja Mäkelä oli joutunut yhdistämään materiaalin vähyyden vuoksi ja joitain jättämään pois, koska ne olivat vasta niminä suunnitelmassa. Voi vain kuvitella, miten laaja teoksesta olisi tullut, jos sen tekijä ei olisi menehtynyt kesken vahvan luomiskautensa.

Moralistit heijastelevat omia ristiriitojaan pitäessään alinomaa huolta muiden moraalista. "Ei"-uskonto tekee ihmisistä sairaalloisen ahtaita, suvaitsemattomia, vihaajia; he torjuvat itsestään tarpeen myötämieleen lähimmäisiä kohtaan, vapaan sananvaihdon. 

Diagnoosikulttuuri pyrkii varustamaan kaiken nimikkeellä. Se on niin helppoa sitten, ja käytännöllistä.

Pelkkinä ihmisinä emme ole kyenneet niin hirvittäviin tekoihin toisiamme kohtaan, joista historiat kertovat. Mutta Jumalan nimessä voimme tehdä millaisia hirveyksiä tahansa. Ilmeisesti pyhät asiat saavat meidät palvomaan sitä hirveintä puolta itsessämme ja maailmassa, ja se parempi puoli, se ihminen joka meissä on, se ihmisen poika eli tytär, joutuu poljetuksi.

Kirkon Jeesuksella ei juuri ole tekemistä historian Jeesuksen kanssa. 

Mistä terveys puhkeaa, ei kai itsestään? 

Maailman ekologia ei tunnusta rajoja, ei poliittisiakaan, eikä uskonnollisia, eikä opillisia.

Siitäkin huolimatta, että koneistamme myös kulttuurityön, perustuvat kulttuurit ihmistyölle. 

Jos voisi olla toisin, voisi kaikki, mikä on näin, olla toisin. 

Antti Rönkä, Nocturno 21:07

 

Antti Rönkä on kirjoittanut koskettavan romaanin Nocturno 21:07 pojan kipeästä heräämisestä seksuaalisuuteen ja sitä seuraavasta eksistentiaalisesta kriisistä.
Omaa itseään poikana tarkastelee opiskelijaikäinen jo kirjan julkaissut nuori mies, joka viettää talvista päiväänsä odotellen kirjaston haastattelutilaisuutta, istuen kahvilassa ja miettien miten voisi kokonaan hylätä sen epävarman, itsekriittisen Antin, joka tuli viattoman lapsen tilalle eräänä kesäiltana 21:07.

Antti oli päässyt kuudennelta luokalta, seissyt huonoryhtisenä ja ujona lavan reunalla vastaanottamassa todistustaan ja kaikki oli ollut vielä tavattoman hyvin, vaikka isä olikin sanonut, ettei sitä nyt niin ujo olisi tarvinnut olla ja äiti oli todennut, että kävellessä voisi vähän heilutella käsiään eikä pitää niitä tönkköinä pitkin kylkiä. 
Nyt mikään ei ole enää kuten ennen, Antin lapsuus on ohi, koska hän oli pilannut elämänsä erehtymällä masturboimaan. 
Hän huomasi kirjoituspöydällä metrilakut, jotka oli ostanut kesätapahtumasta samana iltana. Niiden näkeminen nostatti uuden ahdistuksen aallon, entistä kovemman ja todellisemman. Hän tajusi, että silloin kun oli ostanut metrilakut, hän oli ollut viaton ja onnellinen. Hän oli kulkenut maailmassa kevyenä ja puhtaana, ollut osa kesäiltaa niin kuin pihan omenapuu. Siitä oli vain tunti. Nyt elämä oli pilalla, hän oli pilannut sen, eikä mikään olisi enää koskaan hyvin.

Röngän tilannekomiikan kuvaukset ja hellä tapa kuvailla kauhuissaan kulkevaa yläkoululaista, lukiolaista ja aloittelevaa opiskelijaa viehättävät lukijaa. Kauhujen teho ei vähene siitä, että mukana on ripaus huumoria.

Minulle tuli lukiessa mieleen erään brittikoomikon sketsi pojasta, joka hypittyään illalla vielä iloisena pikkupoikana herää 13-vuotissyntymäpäivänsä aamuna - pim - kömpelönä rumiluksena. Vieraaksi tulleen tytön hän ohittaa oudosti kylki edellä erektiotaan peitellen. 
Näin käy Antillekin. Seksuaalisuuden riesa astuu hänen elämäänsä ja tekee hänestä yksinäisen ja apean. Antti selittää vanhemmilleen olevansa aseksuaali ja miettii, miten paljon helpompaa olisi olla homo kuin heteroseksuaali.
Homous tekisi hänestä kiehtovan ja erilaisen. Homous oikeuttaisi  hänen erilaisuutensa ja selittäisi hänen yksinäisyytensä. 

Jokaisen meistä on kohdattava oma seksuaalisuutemme ja murrosiän haasteet. Valistus auttaa nuorta, mutta ei poista pelkoja ja jännitystä sellaiselta henkilöltä, jolla itsensä tarkkailu on voimakasta.
Antti ei tiedä, miten hänen kuuluisi olla olemassa eri tilanteissa. Hän kokee ulkopuolisuutta kaikkialla ja ihmettelee, mistä toiset ovat oppineet roolinsa ja tietävät, miten toimia vaikka abiristeilyllä. Miksi hän edes lähti mukaan murjottamaan? Miten tyttöystävän kanssa ollaan?

Kun kirjastonhoitaja kysyy haastattelussa, mitä uutta on tekeillä, Antti vastaa, että on kirjoittamassa kirjaa nuoruudesta ja seksuaalisesta heräämisestä miehen näkökulmasta. 

Sanat "miehen näkökulmasta" kaikuvat ikävästi mielessäni, ne kuulostavat rasvaisilta ja vanhanaikaisilta, sikamaisilta. "Naisen näkökulma" olisi parempi, naisen seksuaalinen herääminen kuulostaa raikkaalta ja herkältä, puhtaalta ja viattomalta. Luonnolliselta. Rauhalliselta. Pehmeältä. Siitä tulee mieleen valkoinen ja hyväntuoksuinen kukka, joka aukeaa nopeutetulla time lapse -videolla, jonka taustalla soi panhuilujen säestämä spa-henkinen musiikki. 

Yleisö kuuntelee suut kireinä viivoina, mutta Antti pääsee vauhtiin ja selittää, miten heteromiehen pitää koko elämänsä varoa roiskuvaa seksuaalisuuttaan ja tuntea siitä sekä häpeää että ylpeyttä.

Jonkun pitäisi kertoa heteromiehelle eli pikkupojalle eli minulle että ottaisin ihan rauhassa ja että minunkin heräämiseni on kuin kukka ja että ei edes ole olemassa mitään naisia eikä miehiä, en minäkään ole mikään heteromies, on vain kuohuva sekoitus naista ja miestä, ja isää ja äitiä, x- ja y-kirjaimia, valoa ja pimeyttä ja metsämansikan tuoksua ja karkeaa suolaa, vain kukkia ja betonia ja särkynyttä lasia, Andromedaa ja aution rannan hiekkaa. 

Minusta tämä Antin purkaus on erittäin tärkeä puheenvuoro.
Nykyään on paljon miehiä alentavaa, ennakkoluuloista ja syrjivää puhetta. Miten se voisi olla vaikuttamatta pojan itsetuntoon?

Onhan sitä ollut ennenkin. Muistamme vanhan englantilaisen lorun, jossa kysytään vuoroon mistä on pienet tytöt tehty ja mistä on pienet pojat tehty.
Lorun mukaan tytöt on tehty sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista ja pojat etanoista, sammakoista, koiran häntätupsukoista. Alkuperäisessä lorussa on vielä tyttöjen kohdalla "... and all that's nice" eli tytöt on tehty kaikesta kivasta. 

Olen ihmetellyt outoa asennetta lukiessani lapsenlapselle 80-luvun Miina ja Manu -kirjoja. Miina tekee kaiken sievästi olkoon sitten kyseessä väritystehtävä tai pullapitkon leipominen, Manu söhlää ja mokaa. Tämä kuvio toistuu systemaattisesti. Voi, voi sitä Manu kömpelystä. 

On nostettu esiin, miten tytöille pitää järjestää juhla ensimmäisten kuukautisten jälkeen. En ole kuullut, että kukaan olisi ehdottanut pojille juhlaa ensimmäisen siemensyöksyn kunniaksi. Itse en kannata kumpaakaan. Ei luonnollisista, intiimeistä asioita ole syytä tehdä numeroa. 

Antti on mummin ja pikkusiskon kanssa kylpylässä, mutta perääntyy altaalta, kun saa äkkiä päähänsä, että uima-altaassa polskii sata puhdasta ja viatonta ihmistä, mitä jos hänelle tapahtuu "se". Joku sukelteleva lapsi voi nähdä ja voisikohan joku peräti tulla raskaaksi. 
Antti vilkuili ympärilleen heiveröiset, tärisevät kädet puuskassa ja vilkuili valtameren kokoista allasta. Joka puolella polski lähes alastomia vartaloita, tyttöjä joiden sileät vartalot välkehtivät ja pyörähtelivät niin kuin luonto-ohjelmien  delfiinit ja joiden pitkät, kosteat hiukset valuivat ihanasti ja joiden peput keinuivat siellä täällä sinisten bikinien verhoamina hyi helvetti Antti, älä katso heitä, älä ole mikään pervo seksihullu. 

En ole huomannut tästä kirjasta kovin paljon arvosteluja. Onko aihe ehkä hieman tabu?
Minusta tämä kirja on tarpeellinen, useammankin pojan ja nuoren miehen mielen liikkeitä valaiseva teos.
 
Antti Rönkä nosti esikoisteoksessaan Jalat ilmassa esiin lapsen ja nuoren kohtaaman väkivallan, jota koulukiusaamiseksikin kutsutaan, ja nyt uusimmassa kirjassaan elämisen laatua syövän syyllisyyden ja häpeän pojan elämässä. Pidän molemmista kirjoista, samoin Röngän kirjailijaisänsä Petri Tammisen kanssa yhdessä kirjoittamasta kirjasta Silloin tällöin onnellinen, jossa pohditaan pelkoja ja  kirjoittamista.

Kirjastoillassa yksi ainoa yleisöstä esittää kysymyksen. Hän kysyy, onko kaikki Antin kirjoittama totta ja toivoo sitten: "Kirjoittaisit musta."
Antti yrittää päästä juttusille miehen kanssa, mutta tämä ehtii häipyä.  

Saa nähdä, mistä Antti Rönkä seuraavaksi kirjoittaa.
Olen varma, että luen senkin kirjan mielelläni.

Tove Ditlevsen, Lapselle on tehty pahaa

Vanhat kirjan kannet olivat usein yksinkertaisia, vain kaunis pinta, ei tekstejä. Tähän on piirretty lisäksi taitettu kukka.
Tanskalainen Tove Ditlevsen (1917 - 1976) kirjoitti esikoisromaaninsa Man gjorde et barn fortraed vuonna 1941 julkaistuaan sitä ennen kaksi runokokoelmaa. Kirjan suomalainen nimi noudattaa alkuperäistä, Lapselle on tehty pahaa, 1950. Suomentaja on Yrjö Korhonen.

Nimi kertoo mistä on kysymys. Kyllä, lapsen hyväksikäytöstä, ja osuvasti myös sen, että lapsena seksuaalisen pahoinpitelyn kohteeksi joutuneesta tuntuu aikuisena, kun syy pahaan oloon on selvinnyt, että sen kauhun on kokenut joku toinen, vieras lapsi, jonka hän on kerran tuntenut.

Kirsten Worm on huolehtivien työväenluokkaisten vanhempien vielä kotonaan asuva nuori nainen. Päättelen, että eletään ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa. Kirsten  on kohdannut miehen, Jörgenin, josta pitää, mutta ei pysty tuomaan häntä kotiinsa, vaikka tietää, että aina huolissaan olevat vanhemmat iloitsisivat tietäessään, että hänellä on kunnollinen poikaystävä. Vanhempien ja Kirstenin välit ovat etäiset. He ovat kaikki avuttomia ja kykenemättömiä lähestymään toisiaan. 

Jokin oli hullusti, mutta hän ei tiennyt,  mikä se oli. Hän tiesi vain, että hänen ruumiissaan oli kuume, hän kaipasi elämää. Hän istui mielellään "Sisiliassa" Jörgenin ja Ninan ja Egonin kanssa juomassa porteria ja limonaadia. Hän tunsi mielihyvää tanssiessaan Jörgenin kanssa ja tuntiessaan hänen laihojen sormiensa liukuvan pitkin selkärankaansa. Hän tiesi, että oli olemassa jotain muuta, syvempää iloa, puhtaampaa, mutta hänen sydämensä oli niin levoton ja hänen yhdeksäntoistavuotiaan sielunsa yllä häilyi varjo, jonka syytä hän ei tiennyt. 

Varjo on se, että Kirsten kavahtaa seksuaalista lähestymistä. Jörgenin halua viestivä katse pelästyttää ja tuo muiston jostain kauhistuttavasta. Kuitenkin hän haluaa olla Jörgenin kanssa, vaikka tietää, että "se tärkein" puuttuu.
Hän tunsi itsensä niin äärettömän yksinäiseksi. Ei ollut yhtään miestä, jonka olkapäätä vasten olisi voinut painaa päänsä ja tuntea itsensä turvalliseksi. Ei ollut mitään turvaa miehen läheisyydessä. Oli vain himoa ja tuskaa.

Kirstenin ongelma alkaa selvitä, kun hänen työpaikalleen kirjapainoon tulee uusi työntekijä, vanhempi mies, jonka tapa lähestyä äänettömästi epävarmoin askelin saa hänet varuilleen ja nostaa alitajunnasta jotain unohtunutta. Vaaran tunne kulkee hänen lävitseen, mutta hän puistelee sen pois. Seuraavaksi hän säpsähtää miehen pitkiä valkoisia sormia ja kohottaa katseensa tämän kasvoihin, jotka ensin tuntuvat oudosti tutuilta ja sitten kohta vierailta. Vanhemmille miehen nimi ei sano mitään. Kirsten tuntee olonsa pettyneeksi, Miten hän olisikaan voinut lapsena tavata tätä miestä, ylihuolehtiva äitihän vahti hänen joka askeltaan.   

Muistot tilanteista, joissa Kirsten on lapsena kauhistunut kenen tahansa vieraan miehen kasvojen tullessa lähelle alkavat nousta pintaan ja painajaisunet johdattavat häntä eteenpäin.
Siis jo silloin, hän ajatteli, ja silloin olin seitsenvuotias. Olenko elänyt jo kerran aikaisemmin vai onko mahdollista, että seitsenvuotias lapsi -?  Tässä ajatukset vaikenivat, kuten aina. Tässä oli syvä, tiheä pimeys, läpitunkematon. 

Kirsten tietää, että hänen on pakko uskaltaa selvittää salaisuutensa oman elämänsä ja vierellään pysyneen Jörgenin elämän vuoksi. Mikä mies Emanuel Schultz oikein on? Miksi tämä tulee hänen painajaisiinsa? Kirsten järjestää tapaamisen.
Silloin revittiin pois se verho, jonka läpi hän oli jo puoliksi tunkeutunut. Silloin hän näki kaiken - ja huusi. Silloin hän eli kaiken uudelleen ja painoi rystyset suuhunsa tukahduttaakseen huudot, jotka kohosivat hänen kurkkuunsa. 

Kirstenin huutaessa mies kääntyy kylmänä pois ja miettii, että jaahas tällaiset asiat jäävät muistiin. Hän oli pelännyt kolmivuotiaaseen kajotessaan, että seuraavana päivänä äiti ja poliisi tulisivat, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Nuori luotettava pyhäkoulunopettaja jatkoi oheiskasvattajana.
Hän oli saanut saatella pienen rakkautensa kohteen kotiin ilman epäilyn häivää,  eikä tämä ollut valittanut asiasta. Hänen olisi pitänyt - silloin, ei nyt enää. 

Tämä on siis mahdollista, hän ajatteli. Vuosilla ei ole  mitään merkitystä. Lapsi ei kuole, sitä ei käännetä ylösalaisin kuin koteloa, josta täysikasvuinen ihminen astuu esiin. Se jatkaa elämäänsä eristettynä johonkin ihmisessä ja voi milloin tahansa sukeltautua esiin. Eloisana. Tuorein muistoin. Ne huudot tulivat kuusitoista vuotta liian myöhän. 
Lapsi ei ollut huutanut. 

Kristen kuuntelee miehen selittelyä siitä, miten aivan hyvin voi rakastua lapseen, koska lapsessa on jotain niin esteettistä.
Hän selittää itseään kuin varas, joka kaikesta huolimatta on ylpeä siitä mitä tekee ja pitää sitä mielenkiintoisena. Hän on pelännyt vain ilmiantoa eikä hän vieläkään välitä lapsesta, vain itsestään. 

Tahdoin vain vähän leikkiä kanssanne. 

Hänen äänensä sameni: - Te olitte niin pieni, ja teillä oli pieni, lyhyt, sininen hame. Teidän pienet kiinteät jalkanne - 

Emanuel selittää, miten lapsen viaton luottavaisuus voittaa hänen kaltaisellaan aikuisen naisen laskelmoivuuden ja miten ihme ja paratiisi toteutuu, kun pieni lapsi käsittää sellaista mitä ei saisi käsittää, kun saa aukaista kukannupun ja murskata terälehdet. Luonnonvastaista, no juu, mutta eihän sille mitään voi, kun on sellainen kuin on. 

Ditlevsen on kuvannut pedofiliatapauksen tarkkanäköisesti ja läheltä. Ei kai vain... Hänen oma elämänsä oli onneton ja päättyi itsemurhaan.
Ditlevsenin elämäkertatrilogian ensimmäinen osa on hiljattain ilmestynyt suomeksi Katriina Huttusen suomentamana. Toivottavasti kaikki osat suomennetaan. 

Ajankuva ja yhteiskuntaluokkien kuvaus ovat Ditlevsenin vahvuuksia.
Kirstenin silmin hän arvostelee ja armahtaa, ei pedofiiliä, mutta muita, joita on katsonut arvostellen. Kirsten aikuistuu.
Hän löytää säälin tunteen vanhempiaan kohtaan, jotka ovat yhtä tietämättömiä ja lannistettuja kuin hän itsekin on. 

- Mikä isänne on? kysyy johtaja kohteliaasti. - Työläinen? Vai niin, jaahah, luulen, ettemme voi käyttää teitä mihinkään. Lisäksi: te olette ilmeisesti niitä, joiden pitää elää palkallaan, me etsimme hyvästä perheestä olevaa nuorta tyttöä, joka vain tahtoo ansaita vähän taskurahoja. 

Vanhempien vallasta lapsiinsa Kirsten toteaa, että nämä voivat vahingossa vaikka lyödä lapsensa kuoliaaksi eikä heitä voida siitä rangaista.
Että olisi tuomioistuin vanhempia varten oli ennenkuulumaton ajatus, aivan liian rohkea juolahtamaan heidän mieleensä. 

Köyhälistön lapset elävät ahtaasti ja saavat liiankin pieninä todistaa aikuisten intiimiasioita ja rankkoja riitoja. Elokuvissa ja viikkolehdissä he taas tapaavat täydellisen sliipatun sankarin ja sankarittaren joka naisellisesti pää taaksepäin taipuneena antautuu romanttiselle viettelijälleen. Näistä kahdesta he rakentavat itselleen mallin.
Kumppani on löydyttävä samasta yhteiskuntaluokasta tai kauniilla työläistytöllä joskus selkeästi ylempää. Luokkaerot määräävät elämän. 

Tanssiravintola on paheiden pesä, josta nuoria varoitellaan.   
Kaikki oli yhtä lainehtivaa ihmismerta. Nämä ihmiset olivat kokoontuneet sinne sattumalta ja tiheään toisiinsa  sulloutuneina hengittivät toistensa kasvoihin. Kasvoihin, jotka muutamaa yksinäistä poikkeusta lukuunottamatta olivat äärettömän tyhjiä ja välinpitämättömiä. Tyhmiä, nuoria ja hikisiä - siellä täällä katseessa häivähdys jostakin kerran olleesta, kadotetuista mahdollisuuksista, poistuhlatuista sielunkyvyistä, kallisarvoisista lahjoista, jotka oli murskattu ja tapettu jazzin idioottimaisessa neekerimölinässä ja viettien kohtalokkaassa sokeudessa. 

Ditlevsenin tyyli on melodramaattista, mutta ei liikaa. Aikanaan se ei ole vaikuttanut niin pateettiselta.
Asiaa on paljon ja sellaista asiaa, mikä nykylukijalle muistuttaa, miten paljon on menty eteenpäin ihmisten oikeuksissa ja tasa-arvossa.  

Olen katsonut YleTeemalla menevää italialaista Elena Ferranten romaaneihin perustuvaa tv-sarjaa Loistava ystäväni, jossa kuvataan napolilaisia työläisnuoria. Ajankohta on myöhäisempi kuin Ditlevsenin nuorilla, sarjan alussa ollaan 50-luvulla, mutta luokkajaot ovat yhtä jyrkät kuin Ditlevsenin kuvaamana aikana Tanskassa. 
Luin myös Simone de Beauvoirin elämäkerrallisen romaanin Erottamattomat, jossa porvaristytöt kärsivät ahtaasta katolisen uskonnon rajaamasta elämästään 1900-luvun alun Ranskassa. 
Ditlevsenin, Elena Ferranten ja Simone de Beauvoirin romaanit liittyvät yhteen sillä tavalla, että niissä kaikissa nuoret tytöt etsivät omaa rooliaan ja oikeuttaan mielekkääseen elämään. Kaikki he etsivät myös rakkautta kaivaten, pettyen, murtuen ja onnistuenkin.  
Ditlevsenin kirja päättyy kahteen tärkeään lauseeseen:
Vihan voimme unohtaa. Rakkautta emme koskaan. 


  

Yksi riittää

Taidekeskus Antares Sippolassa on vanhaan meijeriin tehty näyttelytila ja taiteilijaresidenssi. Tämän kesän  näyttely on nimeltään Uni ja kuolema - Hypnos ja Thanatos. Näyttelyssä on esillä yli 70 työtä yhdeksältätoista nykytaiteilijalta. Tilaa on paljon, mikä mahdollistaa väljän asettelun ja luo juhlavan ja rauhallisen  tunnelman. Olen käynyt katsomassa lähes kaikki Antareksen näyttelyt ja seurannut, miten taidekeskus kehittyy.

Ohitin monta isoa ja komeaa maalausta ja pysähdyin erään pienen vaatimattoman kolmiulotteisen taulun luo. Taulussa on pohjana saniaisenlehtikuvioiseksi painettu musteensininen sametti ja sen päälle on kiinnitetty haavanlehdistä koottu pesä. Tekijä on Varpu Eronen, ja työn nimi on Kehto. 

En tiedä, mikä siinä oli, mutta tämän luo minun oli palattava yhä uudelleen ja edelleenkin kuva kiehtoo minua, vaikka en ole saanut siinä välittymään materiaalien herkkää kauneutta kuten toivoin. 

Miksi yleensäkin kiinnymme laajasta joukosta johonkin tiettyyn? 

Olen istunut monessa klassisen musiikin konsertissa, jossa mikään ei ole vaikuttanut  ja olen saattanut nukahtaa makeasti. Mutta sitten joskus tulee se täyteyden hetki, että musiikki alkaa puhua juuri minulle, tunnen sen koko kehossani ja elän siinä kyyneleet silmistä noruen. Se hetki riittää. Yksi silloin tällöin riittää. 

Luin Paul Therouxin novellikirjan Saarista vihrein, jonka kansikuva on edellisen kirjoitukseni lopussa. Tässä osa takakantta:

Adam Korpakin kansikuva (jätin tähän vähän hahmoja esiin) on minusta upea, kuten kaikki Korpakin kuvitukset, joihin olen törmännyt. Erityiskiitos!

Olisi luullut, että jonnekin eksoottiseen paikkaan sijoittuva novelli olisi imaissut minut mukaansa, mutta ei. Luin ensimmäisen novellin Maailman ääri, luin sen heti toiseen kertaan ja ajattelin, että minua odottaa valtava elämys, kun näitä novelleja on vielä 13 jäljellä, mutta kaikki muut tuntuivatkin yhdentekeviltä. 
Maailman ääri kertoo tilanteesta, jossa perheensä kanssa USA:sta Lontooseen World's End -nimiselle alueelle muuttanut mies saa pienen poikansa kautta tietää, että hänen työmatkoilla ollessaan äiti ja poika käyvät lennättämässä leijaa jonkun miehen kanssa. "Mamin ystävä" tietää leijanlennättämisen niksit, on leikkinyt pojan kanssa ja jopa lahjoittanut tälle pienen leluauton. Isä tekee lapsensa levottomaksi kysymyksillään ja järjestää tämän epätoivoissaan vahtimaan mamin ystävää selittäen, että mies saattaa olla varas.
"Mitä hän sinulta varastaa, isi?"

Robarge mietti tovin ja sanoi sitten: "Jotakin hyvin kallisarvoista - " ja hänen äänensä murtui. Jos hän pakottautuisi jatkamaan, hän alkaisi itkeä. Hän poistui lapsen huoneesta. Ikinä hän ei ollut tuntenut tällaista surua. 
Kun epäilevä aviomies sitten palaa seuraavalta työmatkaltaan ja kyselee pojalta tämän huomioista, hän huomaa tiukkaavansa puhuuko tämä totta, mitä hän ei ole koskaan ennen tehnyt, jolloin poika vahvistaa vakuuttelujaan sanomalla, ettei äidillä olekaan mitään ystävää. Onko poika änkyttänyt ennen? Miksi hän ei avaa isän tuomaa lahjaa? 

Robarge  käy vielä talon valoja sammutellessaan katsomassa nukkuvaa lastaan. Nostaessaan avaamatonta lahjapakettia tämän sänkyyn hän tuntee patjan alla jotain kovaa, keittiön sahalaitaisen leipäveitsen. 

Tämä novelli kuvaa vähäeleisesti, miten ajattelemattomasti lapsen viattomuus voidaan viedä.  Alkuperäisen englanninkielisen kirjan nimi on napattu tästä novellista World's End, suomennoksen nimi kirjan viimeisestä novellista Saarista vihrein. 

Yksi riittää, kun se on täydellinen. 
Luin kerran naistenlehdestä jutun, jossa naiset kertoivat täydellisen laukun metsästyksestään ja siitä, miten päämäärä lähestyy monen huonon ja epäonnistuneen ostoksen kautta. Kun se oikea löytyy, niin muita ei sitten enää tarvita. Minusta asia on juuri näin, ja se saattaa päteä myös kesämekkoon ja kenkiin.

'Yhdestä tärkeästä' kirjoittaessa tuli mieleen Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssin päähenkilö, jolle yksi tietty ruusu on tärkeämpi kuin kokonainen ruusutarha, koska hän on kasvattanut sen ruusun ja nähnyt sen vuoksi vaivaa. Valitettavasti minulla on tämä kirja vain englanninkielisenä, mutta kirjoitan tähän prinssin keskustelun kesyttämänsä ketun kanssa. 

   'It is the time you lavished on your rose which makes your rose so important.'
   'It is the time I lavished on my rose... ' said the little prince,  so as to be sure to remember.
   'Men have forgotten this basic truth', said the fox. 'But you must not forget it. For what you have tamed, you become responsible forever. You are responsible for your rose...'

Pikku prinssi -näytelmään on tehty kaunis laulu Kesytetty, jonka ensimmäinen säkeistö kertoo tämän keskustelun ydinajatuksen.
Sinä olet minulle vain yksi, yksi tuhansien joukossa.
En tarvitse sinua, ei, en tarvitse sinua.
Mutta jos kesytät minut, niin silloin me toisiamme tarvitsemme,
olisit ainoa maailmassa, elämäni aurinkoinen.


Koitan koittamistani pyöräyttää tähän jonkin yhdistävän loppulauseen.
No, olkoon tämä Samuli Parosen miete kokoelmasta Testamentti:
Mikä tahansa voi tulla tärkeäksi asiaksi.