Blogitauko tulossa, koska ...

... Maiju-Mummi paneutuu olemaan lastenlastensa kanssa.

Olen valmistautunut lukemalla suloisia runoja Pia Perkiön runokirjasta Mummon kulta.

Kuka kertoisi

Kuka kertoisi synnystä auringon
ja mitä pippurin sisällä on?

Kuka tietäisi susien suunnitelmista
ja pingviini-isän ajatuksista?

Kuka kertoisi haaveista heinien
ja vahvoista voimista seinien?

Kuka tietäisi hiirien ystävyydestä
ja miksi ei jäätelö helteessä kestä?

Onko viisaita olemassakaan?
Jospa tietoja vasta vain aavistetaan?

On sanottu, että lapset ja isovanhemmat tulevat hyvin toimeen keskenään, koska vanhana oivaltaa, ettei tiedä paljon mitään ja myös lapset ovat avoimesti tietämättömiä. Lapset keräävät koko ajan uutta tietoa. Siinäpä sitten yhdessä kyselemme. Välillä etsitään karttakirja ja katsotaan, missä ne äiti ja isä nyt ovatkaan. Kun kysymykset käyvät vaikeiksi, mennään etsimään vastausta vaikka Wikipediasta.

Edellisessä kirjoituksessani mietin pahuutta. Pienten lasten ei ole hyvä tietää maailman ongelmista. Lapset tarvitsevat ennen kaikkea suojaa. ja vakuutuksen siitä, että heitä rakastetaan ja että maailma on hyvä.

Aamusta iltaan
Kuule, kultani
kun aamu sarasti
kuulin linnun laulavan:

    Se, mikä on kaunista,
    ei koskaan katoa.


Kuule, kultani,
kun päivä piteni,
kuulin linnun laulavan:

    Se, mikä on hyvyyttä,
    ei koskaan häviä.


Kuule, kultani, 
kun ilta pimeni,
kuulin linnun laulavan:
    Se, mikä on rakasta,
    on aina mukana.

   
Ensin vietämme kymmenisen päivää pikkupoikien 5v ja 8v hauskassa seurassa, vanhemmatkin jo lopussa mukana, ja pian sen jälkeen lähdemme toisen klaanimme perheen kanssa Unkariin toiseksi kymmenen päivän jaksoksi. Siellä vietämme aikaa 12-vuotiaiden kaksosten kanssa. Heidän kanssaan voi jo keskustella mistä vain, myös maailman ongelmista ja pahuudesta, valikoidusti.
 
Palailen siis kirjoittamaan - ehkä - vasta heinäkuun lopussa. Silloin onkin jo varmaan paljon asiaa: luetut kirjat ja aatokset, matka, kaikki lapsilta opitut viisaudet. 
Osaanko edes olla kirjoittamatta? Blogikirjoittelu on tuntunut viime aikoina niin yllättävän kivalta. En käytä sanaa koukuttava tai addiktoiva, koska mielestäni niitä käytetään väärin sellaisesta, mikä on vain kiinnostavaa ja  mukaansavievää.
Kaikki innostava tekeminen, varsinkin verkossa tapahtuva, johtaa muka addiktioon. Pitäisikö varoa tekemästä asioita intohimoisesti paneutuen? Olisiko laimea, tasapaksu elämä mistään isommin kiinnostumatta sitten parempaa elämää?
Minusta addiktion saisi jättää lääketieteelliseksi termiksi. On olemassa ihan oikeita addiktioita, syömähäiriöt, alkoholismi, peliaddiktio, pakonomainen liikunta jne., jotka ovat kärsimystä, ihan muuta kuin blogin kirjoittaminen pikkutunneilla innostuneena tai vimma neuleen saattamisesta loppuun tai työstään nauttiminen niin paljon, että tekee sitä myös omalla ajallaan.
 

Minua innostaa tavata pieniä rakkaitani, joille omistan viimeisen Perkiön kirjasta lainaamani runon.
Kas tässä teille kullat! Mummilla on teitä ikävä.
Odotettu

Voi miten sinua odotettiin
ja mietittiin, kuka tulee!
Ja sellainen meille tuli,
että mummon sydän suli!
Pelakuuni kukkii vimmatusti, riehaantunut odottaessaan aurinkoa.

Hei ny!

                                                         

Ei paha ole kenkään ihminen - ei vai?

Olen miettinyt pahuutta viime aikoina lukiessani Ferdinand von Schirachin teoksia. Luin myös Elina Hirvosen uutuusromaanin Kun aika loppuu. Puhutteleva kirja.


Minä ponnistelin ollakseni tavallinen äiti. Että olisimme tavallinen perhe, lapseni tavalliset lapset.
Tavallisen on lupa hengähtää, lupa sulautua joukkoon, lupa hymyillä rennosti leikkipuistossa ja vanhempainilloissa, lupa olettaa, että minun lapseni pysyy mukana päiväkodissa ja koulussa, että hän saa keväisin todistuksen, löytää ystäviä, harrastuksia ja unelmia, joita voi toteuttaa. 
Halusin olla äiti, jolla on lupa uskoa, että lapseni tulee aikuisena luokseni päivälliselle ja elää vielä pitkään sen jälkeen kun minua ei ole.  


Tämän kohdan lukiessani muistelin keskustelujamme ystäväni kanssa, kun lapsemme olivat pieniä. Meillä on samanikäisiä lapsia. Iltakävelyjemme vakioaiheena olivat lapsemme. Ystäväni kysyi kerran, mitä toivoisin pojistani tulevan, ja minulla oli vastaus valmiina: onnellisia ja tasapainoisia, muulla ei ole väliä.

Hirvosen romaanin Lauran on koettava poikansa, Aslakin, ajautuminen hirmutekoon.
Kirjailija koettaa selvittää, miten lapsesta tulee ihmiskunnan harventaja.

Erityistä, suunniteltua pahaa tässä kirjassa edustaa mies, joka liikkuu netissä keksityillä identiteeteillä  houkuttelemassa nuoria terrori-iskuihin. Nuoren miehen romantiikan nälkään on helppo iskeä sädehtivän arabitytön hahmossa.

Eino Leinon Hymyilevä Apollo alkoi soida mielessäni: Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista... Niinkö? Pystyn eläytymään henkilöön, joka tappaa vihan vimmassa, mutta en sellaiseen, joka suunnittelee toisten tappamista ja kidutusta viileän virkamiesmäisesti työpöytänsä takana.

Keväisellä Espanjan matkallamme osuimme mieheni kanssa Cordoban Inkvisition museoon. Museossa oli aitoja kidutusvälineitä: puristimia, piikkejä, ruuveja, halkaisijoita, siveysvöitä, jalkapuita ja mm. Iron Maiden-kaappi. 

Inkvisitio oli paavin varhaiskeskiajalla perustama roomalaiskatolisen kirkon tutkimuselin, joka taisteli harhaoppisuutta vastaan. Harhaoppisuus oli laaja käsite. Siihen kuuluivat paitsi toisuskoiset niin myös eri tavoin erikoiset ihmiset. Inkivisitio levisi laajalle alueelle Euroopassa ja myös Espanjan siirtomaihin. Se oli voimissaan vuosisatojen ajan. Tutkimusmenetelmänä oli kidutus, jota suunnittelivat erityisosaajat. Inkvisition johdossa olivat aikansa koulutetut, sivistyneet miehet. 

Kun tulimme ulos tästä kauhujen museosta, aloimme kuvitella, miten nämä erityisosaajat istahtavat oluttupaan ja alkavat pitää suunnittelupalaveria. Laitetaanko jalkapuussa istuvan jalkoihin nuotio vai pureskeleva hurtta? Minkäpainoiset punnukset halkaisevat ihmisen hitaasti viemättä häntä armahtavaan tajuttomuuteen.

Aloimme pohtia mitä kaikkea pahaa ihmiset tekevät toisilleen tänäkin päivänä, suunnitellusti. 

Olimme niin poissa tolaltamme, että aloimme hihitellä ja suunnitella, eikö pahuuden, sodat ja kaappaukset, voisi nykyään hoitaa kokonaan virtuaalisesti, kun monet hoitavat rakkauselämänsäkin netissä.  
Miehelläni, opettaja hänkin, oli koulussa suggestopedinen taikapallo. Kun oppilas mokasi, mieheni tarttui palloon ja sanoi: "Jesse, katopas tännepäin, tässä rankaisu." Sitten hän muksi sitä palloa, kerran tehtävien unohtamisesta, kaksi kertaa rumasta sanasta. Monet ovat kyselleet vielä kouluajan jälkeenkin kaivaten pallon perään. Taikapallo ottamassa vastaan raipaniskuja. Voodoo-pallo.
Oli pakko keventää oloa kevyillä puheilla raskaan museokokemuksen jälkeen. 

Aina löytyy suunnittelijoita, ja aina löytyy niitä, jotka mielellään toteuttavat pahaa. 

Jokin aika sitten oli HS:ssa juttu kahdesta amerikkalaispsykologista, jotka olivat myyneet USA:n valtiolle kidutusohjelman Guantanamoa varten. Toinen oli tehnyt lopputyönsä verenpaineesta ja toinen perhesuhteista. Kumpikaan ei osannut arbiaa eikä ollut perehtynyt islamin ääriliikkeisiin. Toinen heistä oli ollut myös mukana testaamassa kidutusmenetelmien toimivuutta.

Inkvisiittorit totesivat jo 1600-luvulla, että kiduttamalla saadulla tunnustuksella ei ole mitään arvoa. Silti? Yhä!

Miksi ohjelman suunnittelivat psykologit eivätkä psykiatrit? Psykiatrin on  vannottava lääkärinvala. Estääkö se?
Vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta pyrkiväni lääkärintoimessani palvelemaan lähimmäisiäni ihmisyyttä ja elämää kunnioittaen. 
No, lähimmäinen voidaan määritellä eri tavoin, samoin ihmisyys ja kunnioitus. Tiedämme Doktor Mengelen ja kumppanit.

Miten hitaasti ihmiskunta kehittyykään. Kehittyykö se?

Kirjastojen puolesta!

Olen täydellisesti sitä mieltä, että säästöohjelma on maassamme välttämätön. On saavutettuja etuja, joita nyt on syytä harkita uudelleen.

Yksi asia, joka saa minut vastahankaan on kirjastopalvelujen mahdollinen huonontaminen. Kirjasto on demokraattisin ja käytetyin kulttuuripalvelu. Se on myös jotain, mikä meillä Suomessa on esimerkillistä.

Paikalliskirjastossa käydessäni vannoin virkailijalle, että jos minulta uhataan viedä rakas kirjastoni, niin minähän menen eduskuntatalon portaille nälkälakkoon.

Kun tulin kirjojeni kanssa kotiin, sain tietää Lahden kirjailijakokouksessa alulle pannusta adressista, jossa halutaan säilyttää kuntien lakisääteinen velvollisuus järjestää kirjastopalvelut. Allekirjoitin sen.

Käy sinäkin allekirjoittamassa. Osoitetaan päättäjille arvostuksemme kirjastoja kohtaan.


Kirjastojen puolesta
Me kirjan ystävät ja 27:nnen Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen osanottajat ilmaisemme huolestumisemme Suomen kirjastopalvelujen tulevaisuudesta.

Suomalaiset pitävät kirjastoa yhtenä tärkeimmistä kunnallisista palveluista. Tilastojen mukaan kirjastoja käytetään Suomessa enemmän kuin missään muualla maailmassa. Kirjastojen yhteiskunnallinen merkitys on kiistaton: ne ehkäisevät syrjäytymistä ja edistävät tasa-arvoa. Ne tarjoavat kaikille mahdollisuuden itsensä kehittämiseen, varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta.

Hallituksen suunnitelman mukaan kuntien lakisääteinen velvollisuus järjestää kirjastopalvelut kumottaisiin. Se ei toisi kunnille merkittäviä säästöjä, sillä kirjaston osuus kunnan menoista on vain noin prosentti. Valtion ja kuntien talousongelmat eivät ole kirjastolaitoksen syytä. Hallituksen suunnitelma uhkaa romuttaa koko maan kattavan kirjastoverkon.

Kirjastot eivät ole kuluerä vaan investointi tulevaisuuteen. Vetoamme maan hallitukseen, eduskuntaan ja kunnallisiin päättäjiin, että kirjastojen olemassaolo ja toiminta turvataan lakisääteisesti myös tulevaisuudessa.
http://www.adressit.com/kirjastojen_puolesta 

Hyvää juhannusta kullekin mieluisella tavalla: 

luonnossa, ystävien seurassa,

 kirjoihin syventyneenä!

Jenni Kirves, Aino Sibelius - Ihmeellinen olento

 Hyvä Aino!

Meidän syntymävuosissamme on eroa lähes 70 vuotta. Sinä synnyit 1871 ja elit pitkän iän, lähes 100-vuotiaaksi. Kun Sinä kuolit 1969, minä pääsin ylioppilaaksi. 
Oma isoäitini Alma Josefina syntyi myös 1800-luvun lopulla, vähän Sinua myöhemmin.

Isoäitini oli torpparin tytär ja sinä aristokraatti, kuvernöörin tytär. Isoäitini, Korpelan mamma, oli vahva nainen. Hänen ensimmäinen aviomiehensä teloitettiin punakaartilaisena Suomen kansalaissodassa, ja tästä avioliitosta syntynyt poika kuoli Talvisodassa. Mammani oli mentävä nopeasti uudestaan naimisiin, tarvittiinhan torppaan isäntä, jonka kanssa yhdessä torppa sitten lunastettiin omaksi ja alettiin raivata peltoja ja hankkia lisää karjaa. 
Mamma sai papan, Juho Arvidin, kanssa kaksi lasta. Minä olen hänen pojantyttärensä. 
Lapsuudessani mamma hallitsi ja määräsi. Hänelle ei tullut mieleenkään sanoa Juholle, että tyytyy vähään, kuten sinä sanot kirjeissäsi Jannelle. Tämä taisi johtua yhteiskuntaluokasta. Alemmissa yhteiskuntaluokissa oli enemmän tasa-arvoa. 
Mammalla ei ollut koskaan 'mystillistä oloa', kuten Sinä, Aino, kutsut masennusjaksojasi. Hänellä ei varmaan olisi edes ollut mitään nimeä mahdolliselle alakulolleen.

Kun tarkastelen Sinun elämääsi ja oman mammani elämää, minun on sanottava, että  olisin mieluummin nuori Korpelan Alma kuin nuori Aino Järnefelt. 

Sinun elämästäsi kirjoittanut tutkija Jenni Kirves on antanut kirjalleen nimen Ihmeellinen olento. Olen pahoillani, mutta minun on sanottava, että en pidä Sinua niin ihmeellisenä, mutta tunnen sympatiaa Sinua kohtaan.

Ainon ajatukset naisen asemasta olivat jo monien aikalaistenkin mielestä konservatiivisia, koska hänen mielestään vaimon tärkein tehtävä oli seisoa miehensä rinnalla ja mahdollistaa tämän työ. Samoilla linjoilla oli myös Janne, joka kirjoitti 8. joulukuuta 1890 Ainolleen:"Älä Sinä rakas ystävä vaivaa suloista päätäsi itsenäisyysajatuksilla. Sinunkaltaisesi tytön pitää vain rakastaa ja olla onnellinen, pitää hyvä huoli itsestään ja oppia odottamisen taito." Ainolla oli kuitenkin vaikeuksia täyttää miehensä vaatimuksia ja olla aina iloinen. Usein hän itki valtoimenaan ja oli surumielinen.

Sinun miehesi Janne, josta kehittyi kuuluisa säveltäjä Jean Sibelius, katsoi oikeudekseen lähteä aika ajoin kotoa melankolista vaimoa ja perhe-elämää pakoon asumaan muualle Suomessa ja pitkiksi ajoiksi ulkomaille hakemaan virikkeitä. Myös rankka juopottelu oli aivan välttämätöntä luomistyön onnistumiseksi. Hän jätti Sinut raskaana monen lapsen kanssa yksin kotiin ja lähetti päiväkausia kestävältä juopporeissultaan lapun, jossa kertoi olevansa 'mieltäkiinnittävässä keskustelussa' ja palailevansa kotiin 'vähitellen'. Juopporeissut alkoivat jo vaikuttaa apurahoihinkin, varsinkin kun taiteilijakaveri Akseli Gallen-Kallela ikuisti miehesi muiden taiteilijajuoppojen mukana kuuluisaan tauluunsa Symposion. Sinä kärsit yksinäisyydestä, yritit ymmärtää ja ohjailla miestäsi oikeaan suuntaan.
Tiedätkö, Aino, 2000-luvun taiteilijaisät laittavat perheelle päivällisen ja kuskaavat lapsiaan harrastuksiin. Narsisteja on edelleen, mutta 'viftaamista' (juopottelureissuja) on vaikeaa perustella taiteen edellytykseksi.  

Seurusteluaikana miehesi, silloin salakihlattu, joutui jäämään Wieniin hoidettavaksi sukupuolitaudin vuoksi. Ystäväpiiri keräsi rahaa sairaalalaskuun ja potilas myi jopa osan vaatteistaan päästäksen morsiamensa luo, Sinun luoksesi, jonka piti hänen mielestään olla 'puhdas kuin lumi'. 
Miehesi tunnusti aluksi kierreltyään Sinulle kirjeissään kaiken, koska tiesi Sinun arvostavan rehellisyyttä. Hän selitteli, että näin onkin parempi.
Mies antautuu täydellisimmin kun on kokenut jotakin. Usko pois -!Minä olen nyt kaikessa luonnollinen.
Voi miten sukupuolisuus olikaan vaikeaa ennen ehkäisyä.  

Aino Sibelius, 1894
Daniel Nyblin/ Museovirasto

Mitäpä Sinä Aino toivoit avioliitolta?

Voi voi, kuinka minä tulen olemaan kovasti onnellinen sitten, kun saan olla sinun luonasi, ja sinä teet työtä. En minä tule sinua häiritsemään, kyllä minä osaan olla hyvin hiljaa, ja opin puhumaan vain silloin kun sinä tahdot, enkä koskaan silloin kun sinä et tahdo. Eikö niin rakas Janne? Minun on niin vaikea kuulla sitä, että sinun täytyy rahoista huolehtia. Se on niin hirmuisen väärin maailman puolelta.

Voi, Janne kulta, kuinka minä ylpeilen sinusta. Sinä olet se mies, jota voi ihailla siihen määrään asti, että oma olento on "tyhjä", ettei omaa olentoa ollenkaan ole, vaan koko elämä ja kaikki on sinun, ja sen mielellään antaa sinulle, ja uhraisi vaikka mitä. 

Sinä pidit huolta, että säveltäjällä oli keskittymisrauha. Opetit tyttärennekin hiljaisiksi. Perheessänne oli ajan tyylin mukaan palvelijoita. Sinä pidit kotikoulua, teit käsitöitä, hoidit intohimoisesti puutarhaa, jossa sinulla oli yksi seudun ensimmäisiä kasvihuoneita, ja tapasit muita Tuusulan taitelijayhteisön rouvia. Teit välillä käännöstöitä ja puhtaaksikirjoitusta. Sinun työsi ei ollut tärkeää, se oli vain tarpeen velkojen maksuun. 

Sinulla oli onnelliset hetkesi. 
Olet sanonut, että parhaita vuosia olivat ne seitsemän, jolloin Janne lääkärien pelottelemana oli kokonaan ilman alkoholia ja tupakkaa. 
Teillä oli miehesi kanssa eroottinen suhde, sekään ei ollut aina selviö aikasi avioliitoissa. 
Janne piti Sinua sellaisena kuin hänen itsensä olisi pitänyt olla. Hänen jäämistöistään löytyi lappunen, jossa luki vapisevalla käsialalla "Aino on suuri".

Elämääsi tutkinut ja lukuisan määrän kirjeenvaihtoasi lukenut tutkija Kirves sanoo, että Sinua ei voi tarkastella nykypäivän feministisestä näkökulmasta, koska Sinä et tuntenut olevasi alistettu. 
Sinä valitsit jo nuorena elämäntehtäväksesi miehesi nerouden tukemisen, mutta et halunnut tulla kutsutuksi muusaksi. Et pitänyt siitä, kun Janne kutsui sinua kirjeissään "rakkahimmaksi", koska sana kuulosti teennäiseltä. 

Elit miehesi kuoleman jälkeen vielä 12 hyvää vuotta. Seuranasi oli kaksi uskollista kotiapulaista, ja tyttäresi sekä heidän lapsensa vierailivat usein luonasi. 

Palatakseni omaan mammaani, hän eli vanhuuden viimeiset vuotensa vanhainkodissa, tyytyväisenä siitä, että pääsi vihdoinkin vapaaksi kodinhoidosta, johon joutui päävastuulliseksi toisen kerran kuusikymppisenä miniänsä, minun äitini, kuoltua nuorena. Muistan, miten vierailin katsomassa mammaa. Siellä hän keskusteli muiden vanhojen naisten kanssa oleskelutilassa, puheensorinaa ja naurua. Pappa makasi silloin halvaantuneena samassa talossa, erittäin tyytyväinen vanhus hänkin. 
Teillä oli siis molemmilla, Sinulla Aino ja Alma Korpelalla, mukavat ja sosiaaliset loppuvuodet. 

Aino, olen vieraillut kodissasi Ainolassa ja käynyt sen alueella olevalla haudallasi. 

Olen myös nähnyt elokuvan Sibelius, jossa ohjaaja Timo Koivusalo kuvaa Sinun ja miehesi elämää. Minä pidin tästä elokuvasta kovasti, vaikka se ei ollutkaan kriitikkojen mieleen. Musiikkihan on siinä valtavaa, kyllä Sinä Aino tuit neroa. Erityisesti pidän kohtauksesta, jossa vanha Janne katsoo hellan ääressä seisovaa kumaraa Ainoa ja siirtyy muistelemaan nuoruuden lemmen hetkeä Ainolan pihassa.
Tällaisista hetkistä hän haaveili vuosikymmeniä aiemmin kirjeessään näin: Kuule yksi asia ihan kuiskaten: Voiko Aino antaa Jannelle semmoinen yö kun se viimeinen vaikka Janne on ruma ja vanha mutta kun se rakastaa kultaa.

Koti kuin laiva
Tytär Katarina Ilves on sanonut, että Ainolan purjelaivassa liikuttiin
flyygelin määräämään sunntaan:"Isä hoiteli purjeita ja äiti istui
peräsimessä."

Mai on myös kirjoittanut hyvin tästä kirjasta Kirjasähkökäyrä-blogissa.

Helmikana hehkuttaa (taide-)elämän runsautta

Katja Tukiaisen piirtämiä tyttöjä

Kuka se keksikään halventavan termin helmikana merkitsemään helmet kaulassa kulttuuritapahtumasta toiseen kipittävää vanhempaa naista? Yritin etsiä sanan alkuperää, mutta en löytänyt. Löysin vain Tuomas Enbusken Twitteriin laittaman ajatuksen, että kaikki jotka vielä käyttävät termiä kukkahattutäti pitäisi aikuisabortoida. Hyvä Enbuske! 

Helmikanat ja kukkahattutädit pitävät kulttuurilaitoksia yllä. 
Kun nuoret katsovat elokuvia omissa kotistudioissaan, niin tädit menevät elokuvateattereihin, jopa elokuvakerhoihin. Meillä Anjalankosken Opistokinossa näyttäisi muuten olevan enemmistö setiä. 
Vanhemmilla naisilla on lopultakin aikaa lukea sydämensä kyllyydestä ja käydä kirjastossa vaikka päivittäin. He tapaavat usein ystäviään kulttuuritapahtumissa.

Mitä pahaa siis on siinä, että teatterin katsomossa enemmistö on vanhempia naisia? Liput ovat myynnissä kaikille, eivät tädit niitä ryövää. Ajatellaanko, että ohjelmisto huononee, kun näytelmät joudutaan valitsemaan 'ennakkoluuloiselle, jo vähän dementoituneelle, rouvasväelle'? Vakuutan, että tuo on nuorten vanhuuteen liittämää virheellistä ajattelua. Vanhassa ihmisessä on kaikki hänen siihen astisen elämänsä kerrokset. Tämän hetken seitsenkymppisillä niihin kuuluu 60 ja 70 -lukujen kokeellisuus ja uudet aatteet. Heidän nuoruudenmusiikkinsa on jazz ja rock eikä tangot. Itse fanitin Jimi Hendrixiä. Vanhoja ihmisiä viehättää kaikki uusi. Heistä on kiinnostavaa liittää se aiemmin näkemäänsä ja kokemaansa.

Nyt on tällä helmikanalla runsautta ja päällekkäisyyttä kulttuuritarjonnassa. 

Olin viikonlopun mukavalla vierailulla tapaamassa pojan perhettä Turussa. Sillä välin täällä meni Kouvolan Dekkaripäivät. Parisen viikkoa sitten, kun olin Helsingissä Helsinki Lit -tapahtumassa meillä oli hyvin mielenkiintoiset Kouvolan Kirkkopäivät, joihin kuului mm. ooppera Viimeiset Kiusaukset, erilaisia paneelikeskusteluja ja kevyimpänä ohjelmana hyväntekeväisyystempaus Tanssii pappien kanssa. Yllätyin, miten paljon minua, uskonnotonta ihmistä, olisi kiinnostanut osallistua näihin tapahtumiin. 
Nyt olisi menossa nelipäiväiset Iitin Musiikkijuhlat, joissa ohjelma vain paranee vuosi vuodelta. Katsotaan, ehdinkö. On nimittäin myös mökin kalustamista, kameraseuran luontoretki ja kirppiksen huoltoa. Vannon, että tämä on vihoviimeinen kirpparini. En tee enää virheostoksia, vaan ryhdyn harkitsevaksi ja niukaksi ihmiseksi.

Kauppiaana Kylähullussa, kukkamekolle löytyi ostaja.

Kesäisin on lähiympäristössä ja kauempana monta tapahtumaa, jotka ovat aina suunnitelmissa ja jäävät usein haaveeksi. 
Salmelan Taidekesän näyttelyissä Mäntyharjulla käymme joka kesä. 
Pori Jazz jää tänä kesänä Unkarin lomamatkan alle, samoin Kuhmon Kamarimusiikki. Molemmat ovat upeita festareita.
Kuopio Tanssii ja Soi on ikihaaveeni. Sekin on menossa parastaikaa. 
Kajaanin Runoviikolle osallistuin säännöllisesti Kuhmossa asuessa. Sinnekin olisi hauska mennä, mutta ei ainakaan tänä kesänä, koska meillä on silloin rakkaita kesävieraita, joiden kanssa käymme erinäisillä uimapaikoilla, Tykkimäen huvipuistossa, Liikennepuistossa ja onkimassa mökillä. Jospa sää lämpenee siihen mennessä niin, että minäkin tarkenen pulikoida. 
En ole oppinut vielä kunnon mökkiläiseksi. Olen arkajalka ja minusta kaupungissa on aina kivampaa.

Kouvolassa on parhaillaan kävelykadulla muutaman päivä ajan Herkkujen Markkinat, jossa voi tutustua ranskalaisten ja italialaisten tuottajien Bon Appetito-herkkutoriin patonkeineen, juustoineen, oliiveineen ja suklaineen.
Olimme siellä eilen nuuhkimassa ulkomaiden tuoksuja. Mies osti ison määrän oliiveja ja minä leivoksia sekä mimosantuoksuisen saippuan. 

Lähden kohta hoitamaan bisneksiäni Kirpputori Kylähulluun ja pistäydyn siinä ohessa syömässä crepejä ja churroja herkkutorin kahvilassa. Aurinko paistaa.

Ajatella paras kesä on vielä edessäpäin!

Herkkujen markkinat. Bloggari lähestyy oliivipöytiä äärimmäisenä oikealla
tarmokkaasti askeltaen.

Mikä on parasta kesässäsi, Lukija? Käytkö tapahtumissa vai vetäydytkö mieluummin mökille lueskelemaan?

Lisäys 13.6.

Löysin postaukseni kahden vuoden takaa loppukesältä. Siinä kerron, miten sen kesän menosuunnitelmille kävi, kas tässä. Tänä kesänä voi käydä samalla tavalla.

Ferdinand von Schirach, Rikoksia

Saksalainen Ferdinand von Schirach on toiminut vuodesta 1994 alkaen puolustusasianajajana rikosoikeudenkäynneissä. Hän on ollut kuuluisa jo ennen kirjailijan uraansa, koska osa hänen päämiehistään on ollut talouselämän ja julkisuuden näkyviä hahmoja.

Von Schirach kirjoitti esikoisteoksensa Verbrechen 2009, suomennos Rikoksia on vuodelta 2011. Tämän jälkeen on ilmestynyt lisää teoksia, joissa kaikissa von Schirach käsittelee syyllisyyttä ja syyttömyyttä sekä ihmisen moraalista vastuuta. Hän kyseenalaistaa ja haastaa myös lukijan tarkkanäköisillä kysymyksillään. Kertomukset perustuvat usein itse koettuihin tapauksiin.

Rikoksia-teoksen kansi - Timo Mänttärin onnistuneesti suunnittelema - on kuin aloituspuheenvuoro, ja kun ottaa takakannen mukaan, kuva kertoo vielä enemmän. Sekä takakannessa jatkuvassa kuvassa että myös paperikannen alla on yksinäisen asianajajan hahmo.

Esipuhe on minulle kirjan painavin osa. Sitä seuraavat tarinat näyttävät todeksi esipuheen sanoman. Luin kirjan muutama päivä sitten, mutta palaan aina uudelleeen lukemaan juuri tätä esipuhetta, koska se on niin tosi.

Von Schirach kirjoittaa, että suvussa on paljon lakimiehiä. Hänen edesmennyt tuomarisetänsä oli kertonut lapsille juttuja rikostapauksista aloittaen tarinointinsa aina samalla lauseella:"Useimmat asiat ovat monimutkaisia, ja syyllisyys on visainen kysymys." 
Sama humaani, oikeudenmukainen mies, joka oli sodassa menettänyt vasemman käsivartensa ja oikealtakin puolen käden, meni eräänä aamuna metsään ja laukaisi kädentyngällään haulikon suuhunsa. Jäähyväisviesti parhaalle ystävälle alkoi samalla lausella, jota hän oli käyttänyt tarinoidessaan lapsille: "Useimmat asiat ovat monimutkaisia..."
Kirjailija on samaa mieltä setänsä kanssa.

   Hän oli oikeassa: Me juoksemme asioiden perässä, ne ovat meitä nopeampia emmekä me lopulta tavoita niitä.  Minä kerron murhaajista, huumekauppiaista, pankkirosvoista ja prostituoiduista. Heistä jokaisella on oma tarinansa eivätkä he eroa meistä suurestikaan. Me tanssimme koko elämämme hyvin ohuella jäällä, sen alla on kylmää ja kuolema tulee nopeasti. Joitakin jää ei kanna ja he uppoavat. Juuri se hetki kiinnostaa minua. Jos olemme onnekkaita, niin ei käy ja me jatkamme tanssimista. Jos olemme onnekkaita.

Esipuhetta seuraa 11 epätavallista rikostarinaa. 
Loppulauseena on ranskalaisen surrealistin René Magritten kuuluisan  omenatyön nimi Ceci n'est pas une pomme.  Magritte maalasi esineitä, mm. omenan ja kirjoitti sitten työhön näkyvästi, että tämä ei ole omena. Hänkin mietti töissään totuutta.

Ensimmäisessä tarinassa Fähner tutustumme mieheen, joka tappaa vaimonsa, mutta ei ole jollakin oudolla tapaa, asian oikein ajatellen, kuitenkaan syyllinen. 
 
Viimeisessä tarinassa Etiopialainen tutustumme mieheen, Michalkaan, joka joutuu epäonnisen lapsuuden jälkeen Hampurin alamaailmaan, sortuu tekemään pankkiryöstön ja onnistuu sen jälkeen pakenemaan Etiopiaan. Hän elää siellä monta vuotta pienessä kahvinviljelijöiden kylässä nousten arvostettuun asiantuntijan ja auttajan asemaan. Hän nostaa kylän kukoistukseen keksinnöillään, saa suloisen vaimon ja lapsen. Michalka on kylän lääkäri ja tuomari. Hänellä on kaikki hyvin, kunnes viranomaiset kysyvät passia. 
Kun Saksaan lennätetty ja viideksi vuodeksi vankilaan tuomittu  Michalka pääsee ensimmäisen kerran vapaalle jalalle, lomalle vankilasta, hän tietää, että hänen on päästävä kotiin, ja niin hän yrittää anteeksipyydellen ryöstää pankin, toisen kerran elämässään. "Kuin koira", todistaa pankkivirkailija. Asianajajamme huomaa heti, että kyseessä ei ole tyypillinen pankkirosvo. Michalka ei halua aluksi edes mainita vaimoaan ja lastaan, koska tuntee näin pettävänsä heidät. Oikeudenkäynnissä on kohottava kohtaus, joita näkee joskus elokuvissa, yllätys, joka muuttaa kaiken.

Schirach sanoo, että pankkiryöstö ei ole vain pankkiryöstö. Rankaiseminen oli keskiajalla helppoa. Se oli täsmällistä kuin matematiikka; varkaalta hakattiin käsi irti, varasti hän sitten ahneudesta tai nälkäänsä. Nykyinen rikosoikeus taas perustuu syyllisyyteen, mikä todellakin on visainen kysymys.

Von Schirachin kirja on saanut minut miettimään 'ohutta jäätä'. Joskus on aika pienestä kiinni, ettei jää murru. Ihminen voi yhtäkkiä tehdä rikoksen tai joutua rikoksen uhriksi. Eivät jään alle pudonneet aina ole niin kovin erilaisia kuin jään pinnalla tanssahtelevat. Ei ole varmaa, ettetkö sinä Lukija joskus, jossakin tilanteessa joudu uppoamisvaaraan, ellet ole jo ollut siellä. Jään paksuus riippuu niin monista tekijöistä emmekä aina muista varoa.

Kevyessä rupattelussa on tapana kauhistella, ettei saateta ymmärtää, miten joku tekee rikoksen ja että itse ei tietenkään koskaan, ei missään tilanteessa. Luulen, että tällainen puhe on itsesuojelua. Sama koskee vakuuttelua, että emme tajua millaista on, kun mieli hajoaa. Meissä on kaikissa paljon samaa, samat tunteet ja intohimot, vain eri mitassa. Väitän, että me kyllä ymmärrämme. Jos uskallamme. 

Lisäys 29.5. 
Kommenttikeskusteluissa on tullut esiin Schirachin hieno kieli ja erinomainen suomennos. Enkös minä unohtanut mainita kääntäjän, kuten liian usein käy käännöskirjojen esittelyissä ja jopa arvosteluissa. Kiitos menee Raija Nylanderille!

Feminismiä ja "feminismiä"!

Nyt on bloggari Marjatta ihan pakahtua sekä lukuelämyksiinsä että ajatuksiinsa, joista osa niistäkin, tietenkin, on lukuelämysten nostattamia. 

Kävin parin päivän kulttuurimatkalla Helsingissä: Helsinki Lit, Kiasman retrospektiivinen näyttely Robert Mapplethorpen töistä ja Ateneumin vastaava Ismo Höltön töistä, Maailma Kylässä ja Ihana Helsinki. Mitä runsautta!

Junalukemisena lopettelin tutkija Jenni Kirveen Aino Sibeliuksesta kertovan teoksen Ihmeellinen olento ja aloitin Patti Smithin elämästään Robert Mapplethorpen kanssa kertovan Just Kids. Postausvuorossa olisi myös saksalaisen asianajajan Ferdinand von Schirachin kirja Rikoksia, joka osoittaa, että syyllisyys on visainen kysymys ja kysyy, oletko varma, ettet itse joskus, jossakin, jollakin huonolla hetkellä olisi tai olisi ollut valmis rikokseksi luokiteltuun tekoon. Näistä lupaan kirjoittaa lähiaikoina, kuten myös vielä Espanjan matkalta, Cordoban Inkvisition museon herättämistä ajatuksista pahuudesta ja ihmisen kekseliäisyydestä. 

Espan koristeltu lyhtypylväs, Ihana Helsinki

Mutta nyt menee kaiken edelle ajankohtainen aihe, jonka nostatti muutamien naisten julkistamat eroottiset tekstiviestit. Media julkaisi niitä, koska lähettäjä on tunnettu poliitikko Toimi Kankaanniemi, ja kohta päästiinkin puhumaan feminismistä. Mielestäni kyseessä on Kankaanniemen kömpelö käytös ja joidenkin naisten julkisuudenhakuisuus. Eräskin nainen kertoi vastailleensa samaan flirttityyliin eikä mitenkään pahastuneensa, mutta niinpä vain piti tuoda kortensa kekoon, kun kuuli, että tekstiviestittelijä oli pitänyt hauskaa muidenkin kanssa. Korjaan: osa naisista ei siis ole ottanut viestejä hauskana, vaan loukkaantunut ihan hirveästi. Eivät ne minustakaan mitään tyylikkäitä kommentteja ole, mutta on yliampuvaa puhua loukkaantumisesta ja psyykkisestä kärsimyksestä. 

Ovatko jotkut naiset todella näin avuttomia nykyään? Minulle tulee ihan mieleen sadun prinsessa, joka tunsi herneen monen patjan alta. 

Mitä tekemistä tällaisella avuttomuudella on feminismin kanssa? Jotkut feministit ovat olleet ihan ajankohtaisohjelmissa kommentoimassa tätä tapausta naisten alistamisena! 

Mitä jos T. K. omasta mielestään vain kehui naisia kommentoimalla tiettyjä fyysisiä asioita? Aina näihin päiviin asti miesten on kuulunut olla aloitteentekijöitä. Joillakin miehillä aloitteenteko on toisia enemmän ja useammin mielen ja kielen päällä.
Eräs suomalainen vanhempi matkakirjailija, nainen, en saa nyt nimeä mieleeni, kirjoitti kirjassaan, miten oli tutustunut miellyttävään mieheen, jonka kanssa keskusteli ja illasti hotelliasumisensa aikana. Viimeisenä iltana tämä mies kysyi asiallisesti ja luontevasti, haluaisiko nainen viettää yön yhdessä, mihin kirjailjamme vastasi, että ei ehkä kannata. Ehdotuksen tekijä oli sitten vastannut huojentuneena, että ei hänkään oikeastaan haluaisi, mutta hän ajatteli, että nainen loukkaantuu, jos hän ei edes kysy. 

Espan koristeltu puu, Ihana Helsinki

Kesken näiden pohdintojeni paukahtaa sitten uutinen Ruotsista. Ebba Witt-Brattström, joka on Ruotsin feministipuolueen perustajia ja toimii tällä hetkellä Helsingin yliopistossa pohjoismaisen kirjallisuuden professorina, on kirjoittanut Dagens Nyheteriin artikkelin, jossa nimeää Karl-Ove Knausgårdin ja Stig Larssonin kirjallisen pedofilian edustajiksi, koska heidän kirjoissaan on aikuisia miehiä, joilla on suhde alaikäisiin tyttöihin. 
Kirjallinen pedofilia? Larssonia en ole lukenut, mutta Knausgårdia lukeneena huokaan syvään ja pettyneenä. Jos feminismi on nyt tätä, niin minä sanoudun irti. Neljännessä osassa Taisteluni-sarjaa Knausgårdin autofiktiivinen hahmo, 19-vuotias nuorukainen, saa paikan opettajan sijaisena ja rakastuu tällä keikalla itseään muutaman vuoden nuorempaan tyttöön, joka silloisten lakien mukaan on alaikäinen. Knausgårdin tekstiä lukiessani ei kyllä tullut mieleen, että kyseessä olisi minkäänlainen hyväksikäyttö.
Omana lukioaikanani vuotta ylempänä koulussamme oli poika, joka seurusteli äidinkielen opettajamme kanssa. He menivät heti pojan ylioppilaaksi tultua naimisiin. Ei siellä maalaiskylässä kukaan kohissut asiasta.  

Täytyy sanoa, että en enää kohta kehtaa olla feministi! 

Vähän aikaa sitten Yle Fem näytti sarjaa, jossa kysyttiin, mikä on feminismin tila Ruotsissa nykyään. Toimittaja on itse 70-luvun aktivisteja. Hän oli ollut mielenosoituksissa samanpalkkaisuuden puolesta ja tekemässä työtä köyhien maiden naisten hyväksi. Hän halusi selvittää ohjelmassaan, miksi feministit nykyään puuhastelevat omituisten pikkuasioiden parissa. Pitääkö han ja hon korvata yhdellä pronominilla hen? Pitäisikö lapsia kasvattaa niin, ettei kenellekään kerrota, kumpaa sukupuolta he ovat? 
Minusta pronominilla ei ole mitään tekemistä tasa-arvon kanssa eivätkä kahden sukupuolen väliin jäävät ihmiset halua itseään "huomioitavan" niin paljon, että kukaan ei solidaarisuuden osoituksena ole enää nainen tai mies. 

Minusta tämä tekstiviesteistä loukkaantuminen kuuluu samaan lillukanvarsia-sarjaan kuin hen-pronomini. Se on itse asiassa vanhanaikaista käsilaukulla viuhtomista. Reippaalla 60- ja 70-luvulla nuoruuttaan eläneestä tällainen nillittäminen on puritaanista ja pikkumaista. 

Ennen feminismillä laajennettiin vapautta, nyt kavennetaan. 

Ollaan niin haavoittuvaisia ja erityisherkkiä. Ja kaiken lisäksi niin kovia somettajia, ettei kukaan uskalla kohta lähestyä edes hymyllä. Onko niin, että tiukimpien 'feministien' mielestä vain naiset saavat tehdä aloitteita?

Tässä tosikkomaisessa ilmapiirissä menetetään paljon. Siinä menetetään ainakin iloinen, terve flirttikulttuuri, jos sitä nyt Suomessa ja muissa pohjoismaissa on paljon ollutkaan.

Postikortti: Robert Mapplethorpe, Hands 1981

Olen kokenut sekä kömpelömpää että hienostuneempaa flirttityyliä, ja täytyy todeta, että olen aina ilahtunut huomiosta. 
Kun Turkissa astuin kampaamosta ulos ja miehet huutelivat 'beautiful' ja 'Kleopatra', minä nyökkäilin iloisena ja vilkuttelin. Ymmärsin leikin. Se kuului lomakulttuuriin ja sulostutti elämää. Kun Bulgariassa vanhempi herrasmies pyysi minua keskellä katuvilinää saksankielellä kirjakahvilaan, minä pysähdyin ja kerroin, että valitettavasti en voi tulla, kun olen naimisissa ja kolmen pojan äiti. Hän aneli, että vain kahville, please, mutta minä vakuutin, että toisessa tilanteessa ennen perhettä olisin lähtenyt ja että nytkin olen hyvin imarreltu. Ja kun huvipuiston työntekijäpoika Soussessa tuli kuiskutteleman korvaani ehdotuksia pojantyttären keinuessa karusellissa, minä vain katsoin häntä pää kallellaan. Really, me grandma? Olisiko minun pitänyt huutaa 'Iik' ja räimiä näitä miehiä käsilaukulla ja kotona kirjoittaa yleisönosastokirjoitus, jossa olisin raportoinut röyhkeistä miehistä ja naisena matkustamisen vaaroista. 

Minusta ei ole yhtään vaikeaa olla reilu ja ystävällinen miehille. En voisi ikimaailmassa kieroilla sillä tavalla, että antaisin miehen ensin nolata itsensä, jopa useaan kertaan ja yllyttäen, ja paljastaisin hänet sitten mediassa. Onhan niitä hölmöjä ja yli-innokkaita naisiakin, mutta onko nähty, että mies tulisi kertomaan tällaisista mimmeistä julkisuuteen!   


P.S. Lisäyksiä 26.5.
Selasin lukupäiväkirjojani ja selvitin kirjan ja kirjailijan, johon viittasin tuolla kirjoituksessani, siis hän, jolta satunnainen hotellituttavuus kysyi yhteisestä yöstä, ettei vaikuttaisi epäkohteliaalta. Kirjailija on Birgitta Boucht ja kirjan nimi on Kiihkeä, palava katse ja 62 muuta kertomusta. Olen lukenut tämän kesällä 2006 ja arvioinut mielenkiintoiseksi. 

Osuin etsinnässäni myös hauskaan lainaukseen Gore Vidalilta (amerikkalainen kirjailija 1925 - 2012). Kopioin sen tähän loppukevennykseksi.
Ihmiset eivät ole ainoastaan biseksuaalisia. He ovat omniseksuaalisia. Silloin kun minä olin nuori, ei edes vartioimaton kukkaromeloni olisi ollut turvassa minun seurassani.