Mallorcalla, kauan odotettu ja kaivattu matkaraportti höpötyksin ja runsain kuvin

Vesi - altaat ja varsinkin meri - aurinko ja hiekka

Viiden hengen Mallorcan matkallamme tärkeintä oli altaassa ja meressä puljaaminen. Alcúdiassa valkohiekkaista, matalaa rantaa on peräti 14 km eikä tungosta missään, sopiva rantapaikka lomalle lasten kanssa. Rannat ovat kaupungin hoitamia ja erittäin hyvässä kunnossa. Varjot ovat luonnonmateriaaleista ja tukevasti maahan kiinnitettyjä. Alanyassa ja Rodoksella mm. rannat ovat hotellien ylläpitämiä ja vaihtelevia varustetasoltaan. Siirreltävät kevyet muovivarjot lentelevät tuulisena päivänä vaarallisesti auringonpalvojien kauhuksi. 

Paikalliset viettivät launtaitaan piknikillä rannan
tuntumassa isossa leikkipuistossa.
Viisaat viihtyvät varjossa.

Kuulostanko kenties asiantuntevalta? Minä rakastan isoja biitsejä. Olen makoillut aurinkorannoilla Kreikassa, Turkissa, Maltalla, Espanjassa, Bulgariassa ja Tunisiassa – tähän mennessä. Ipanema beach odottaa!

Kävimme myös pikkukivirannalla, jossa vesi oli
äärimmäisen kirkasta ja siksi oivallista snorklailuun.

Kun ensimmäisen kerran pääsin aurinkolomalle ja kunnon biitsille Rodokselle vajaa nelikymppisenä, minä tiesin, että tässä se on, paratiisi. 
Yksin matkatessa saatan olla rannalla aamuyhdeksästä iltaseitsemään. Menen sinne ensimmäisten joukossa ja lähden, kun leppeä ilta-aurinko vielä vähän hellii palvojaansa. Käyn välillä rantaravintolassa lounaalla, kahlaan aalloissa, luen, kuuntelen erikielisiä ihmisiä ja seurailen rantatyöntekijöitä, hierojia, kaupustelijoita, nukahdan. Elämä on äärimmäisen rentoa. Muutama päivä tätä ja saavutan orgastisen euforian tunteen. Kelluessani turkoosien aaltojen sylissä tunnen olevani lapsiveden lohdussa, kohdussa. Kun sitten iltasella viimeisten samanmielisten joukossa pakkaan verkkaisesti tavaroitani rantakassiin ja kävelen halpaan majoitukseeni (miksi kallis, kun siellä ei tee muuta kuin nukkuu?) olen täydellisen tyytyväinen ihminen. Ei ole yhtään liioiteltua tämä! Ai, että auringonpistos? 

Monet suomalaiset haluavat lomailla eristyksessä mökillä. Minusta se on paljon tylsempää kuin biitsielämä. 

Lasten kanssa oli hyvä, että meillä oli tilava huoneisto, jossa laitoimme itse aamupalan. Hotellimme oli englantilaisten pitämä ja ympäristössä oli paljon englantilaista ruokaa tarjoavia ravintoloita alkaen munapekoniaamiaisesta. Hauska retropaikka, ihan kuin olisi aikamatkaillut brittien 70-luvun englantilaiselle lomaleirille. Eräässäkin pubissa oli menossa tietokilpailu, ja tarjolla oli jos jonkinlaista viihdettä ja retkeä. Me emme tarttuneet näihin, mehän halusimme nähdä Mallorcaa eikä Pikku Britanniaa. Sitäpaitsi meillä oli auto vuokrattuna ja poikamme, oma matkanjohtajamme, oli suunnitellut täydellisen ohjelman, jota välillä tarkistettiin. Ei esim. ollut mieltä mennä netissä etukäteen ihailtuun vesipuistoon, kun joka päivä oli käytössä luonnon vesipuisto, meri. Menimme sen sijaan katsomaan tippukiviluolia, jotka olivat meille kaikille iso elämys.

Campanetin tippukiviluola

Tämä mitä kauneimpia kivimuodostelmia sisältävä luolaverkosto on löydetty 1945 ja avattu yleisölle 1948. Luolan löysivät sattumalta sen suuaukolta vilvoitusta etsineet työmiehet. Kuvien otto oli kielletty, joten tässä linkki. Luoliin turisteja varten asennetut valot olivat kasvattaneet vähän levää joihinkin stalaktiitteihin (luolan katosta alas kasvava kalkkikivipuikko) ja stalagmiitteihin (luolan pohjalle muodostuva pylväs), mutta sille ei mahda mitään. Ilman rakennettuja käytäviä ja huoneita sekä niihin asennettuja valoja, me emme tietäisi tästä ihmeellisestä maailmasta. Joskus nämä alaspäin ja ylöspäin kasvavat muodostelmat kohtaavat ja muodostuu luolan pohjasta kattoon yltäviä koristeellisia pylväitä. Jotkut stalaktiitit muistuttavat spagettiviidakkoa, toiset kauniisti laskostuvia verhoja. 

Palma Aquarium, tasokas merielämän näyttely

Palma Aquarium oli näkemisen arvoinen paikka: 55 akvaariota, joista suurin, The Big Blue, on 3,5 miljoonan litran haitankki. Pääsimme tutustumaan Välimeren monimuotoisuuteen, samoin trooppisten merten eksoottisiin lajeihin. Tässä näyttelyssä on Euroopan suurin elävien korallien kokoelma. Enpä olisi uskonut myöskään pääseväni näkemään meren pohjassa piileskelevää kammotusta, murenaa, ja piranjoja ja ihailemaan suurennuslasilla sulokkaita merihevosia. 

Pienin matkalainen hoki koko ajan: ”Ota Vaari kuva!”. Hän halusi paljon muistoja, kuten Maiju-Mummikin! Ja Vaari totteli. Isompi, koulun aloittava kaveri tutki tietotauluja. Huomasin, että moderni lukutaito on hallussa; hän oivalsi heti merkeistä, missä kerrotaan kalan koko, missä ravinto jne, vaikka ei taulujen kieliä ymmärtänytkään. 

Nykyajan tietotekniset laitteet opettavat lapsille nopeutta ja hoksaamista. Meilläkin oli mukana tabletti, josta löytyi ystävällinen Angry Birds -peli (ei mitään ampumista), ja se oli pelastus moneen hetkeen. Minä ensin ajattelin, että pitäisi olla värityskirjoja yms, mutta ainakaan nämä pojat eivät ole ollenkaan kiinnostuneita sellaisista virikkeistä. Yksi lasten kirja oli mukana ja se luettiin pari kertaa. Itsekään en kaikelta touhulta ehtinyt lukea kuin lentomatkoilla. Paluulennolla 7-vuotias luki naureskellen minun kirjaani, Heini Kilpamäen tietokirjaa Suomalaisen hulluuden ylistys. Olihan siinä hauskoja juttuja hänen kotikaupungistaan Turusta. 

Takaisin akvaarioon. Lapsille oli myös leikkipuisto ja kasvomaalausta. Yhdessä laidassa isoa näyttelyaluetta oli Amazonin viidakko omine merenelävineen. 

Infohuoneessa oli tietoa uhanalaisista lajeista. Video tonnikalan pyydystämisestä kertoi karua kieltään ryöstökalastuksesta. 

 

Ruoka: tapaksia, paellaa, hyvää lihaa & kalaa ja kalapuikkoja

Ruoka oli hyvää joka paikassa. Pojat pitäytyivät suosikeissaan kalapuikoissa, pizzassa ja spagetissa, joita tarjottiin lastenannoksina. Joissakin ravintoloissa lapsille puolitettiin mikä tahansa aikuisten annos. Toiset meistä söivät eksoottisia mereneläviä, minä olin arkajalka. 

Tapaksia

Joka aterialla skoolattiin

Osuimme Alcúdian vanhassa kaupungissa
 kakkukilpailun filmatisointiin

Vuorten yli Sóllerin kaupunkiin

Kilpapyöräilijät harjoittelevat näillä vuoristoteillä.

Vuoristoretkellä Mummia huimasi ja poikia pelotti. Miehiä ei kuulemma pelottanut. Onneksi laskeuduimme Sóllerin kaupunkiin. Siellä matkasimme vanhalla retrojunalla 20 minuutin matkan satamaan. Tälläisella kulkupelillä on päässyt vuodesta 1912 myös Palmaan asti. Juna kulkee hitaasti ja niin lähellä hedelmäpuita, että voisi aivan helposti ojentaa kätensä ulos avoikkunasta ja poimia appelsiinin. 

Sóllerissä valmistetaan käsin vanhalla suutaritaidolla perinteisiä kenkiä. Muista Mallorcan erikoisuuksista voisi mainita helmet. Itse ostin luolan kaupasta luonnonmateriaaleista valmistetut korut.

Santa Maria del Cami, ei vanhakaupunki vaan aidosti vanha kaupunki

Santa Marian pikkukaupungissa, johon poikkesimme viimeisenä päivänä kentälle ajaessamme, valmistetaan Camper-kenkiä. Siellä on myös outlet-myymälä, joka oli kiinni, koska oli sunnuntai. Sinne haluan seuraavalla Mallorcan matkallani - ehdottomasti tulemme mieheni kanssa tänne uudestaan. Santa Maria ei ole osana kaupunkia säilytetty nähtävyys, vaan kokonaan vanha kaupunki. Kävimme sunnuntaimarkkinoilla ja lounaalla. Näin tässä kaupungissa myös kauniin Bibliotheca-kyltin ja nuolen. Se suunta alkoi heti vetää puoleensa. Millainen kirjasto tällaisessa "retrokaupungissa"? Sen selvittäminen jää ensi kertaan. Samoin pääkaupunkiin Palma de Mallorcaan tutustuminen. Lasten kanssa pysyttäydyimme pienemmissä kaupungeissa. 

Etäisyydet Mallorcalla ovat lyhyitä. Autonvuokraus kannattaa. Tiet ovat hyviä, liikenne sujuvaa ja pääsee tutustumaan erilaisiin paikkoihin.

Yhteenveto

Rantaloma teki taas tehtävänsä. Kaunistuin, onnellistuin, ilostuin, voimistuin. 

Ääni tuli käheäksi matkalla. Nykyaikaiset ilmastoinnit ovat kauheita, minä lämmintä kaipaava, aivan pelkään niitä. Hotellihuoneessa piti heti kääntää tuulta pienemmäksi ja lentokoneessa kääriytyä huopaan.
Palasimme aamuyöllä, ja kun heräsin matkalta palattua lyhyiden yöunien jälkeen, olinkin pienessä kuumeessa. Seuraavaksi päiväksi suunnitellun leikkauksen tilalle tuli antibioottikuuri hengitysteiden tulehdukseen. Leikkaus siirtyy ensi viikkoon.

Olen nyt kolmen päivän antibioottien nauttimisen jälkeen jo ihan kunnossa ja intoa täynnä. Ihmelääke! Siispä no worry, amiga y amigos! Tämän enempää en oppinut espanjaa enkä katalaania enkä myöskään sen Mallorcan murretta mallorquita. 

Sirkka Garam, Rintamalla - Syöpä, minä, me (2008) + oman syöpäjatkokertomukseni osa 4

Sirkka Garamin elämäkerrallinen kirja Rintamalla – Syöpä, minä, me koostuu kolmesta osasta Myrskyn enteitä, Myrsky ja Suvanto.

Garam kertoo ensimmäisessä osassa itsensä ja muiden perheenjäsenten kokemista sairauksista elämänkouluna vakavimpaan myllerrykseen, johon hän joutui päälle kuusikymppisenä. Kirjan hän kirjoitti 13 vuotta myöhemmin muistellen elävästi enteitä ja itse myrskyä.

Garam saa jo lapsena varoituksen vaikeasta sairaudesta. Hänen silmästään löydetään patti. Se on pysynyt samanlaisena läpi vuosikymmenten, huolen aiheena ja arvoituksena.
Lapsiperheessä sattuu kaikenlaista haaveria ja vakavampaakin sairautta, mutta onneksi isä Karoly on lääkintämies, "lääkemeet", kuten perheen pienin tämän arvonimen muotoilee.
Otsikossa ei ole sana "me" turhanpäiten. Tämä perhe on yhdessä viihtyvä, ja vanhempien suhde on raudanluja. Elämä ja parisuhde on kuvattu mutkattomasti, kodikkaasti, tyttömäisesti (vaikka kirjailija on jo vanha) ja lämpimällä huumorilla.

Koettelemusten kohdatessa Garamin perhe yhdistää voimansa. Kun toisella perheen tyttäristä todetaan kuulovamma, hän mieltyy erityisesti erääseen kohtaukseen Pekka Töpöhännästä. 

Töpöhäntäinen Pekka ja yksikorvainen Mauri Mäyräkoira tapaavat. - Hyvää päivää, nimeni on Pekka. Minulla ei ole ollenkaan häntää.
- Hyvää päivää, vastaa Mauri ujosti. - On toisia, joilla on vain yksi          
  korva. Ei sekään ole paljon.
Pekka menee lähemmäksi:
- Mutta se korva, mikä sinulla on, on sangen siisti.
 

Perheelle tulee tavaksi näytellä ja varioida tätä kohtausta tilanteeseen sopivasti. Kun Karoly on antanut toisen munuaisensa tyttärelle ja Sirkka menettänyt toisen rintansa, kohtaus saa uuden, leikkisän muodon.

- Hyvää päivää. Nimeni on Pekka Töpöhäntä. Minulla ei ole ollenkaan toista munuaista.
- Hyvää päivää. Olen Mauri Mäyräkoira. On toisia, joilla on vain yksi tissi.
  Ei sekään ole paljon.
- Mutta se tissi, joka sinulla on, on oikein siisti.

Toinen osa Myrsky kertoo elämästä syövän varjossa päiväkirjamerkintöjen pohjalta. Tunteet kulkevat vuoristorataa samalla kun ruumista koettelevat leikkaus ja sitä seuraavat hoidot.
 

Eilen se taas iski: ahdistus, kauhu, kiukku.
    Ahdistus: En selviä tästä – se leviää. Keuhkoihin, maksaan, aivoihin, luustoon. Mitä kaikkea tässä on vielä edessä?
     Kauhu: En jaksa olla niin vahva, etteivät lähimpäni, Karolus ja lapset, mene tolaltaan.
     Kiukku: Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua näin rangaistaan, kiusataan ja testataan?
 

... Kaikki kunnossa! MINÄ SAAN ELÄÄ VIELÄ! Tule Karolus, tulkaa lapset, miniät, vävyt ja lapsenlapset, ystävät, naapurit, lääkärit ja hoitajat, tule Seppotaksi! Tulkaa kaikki kuusi hoitokoiraammekin. Tulkaa: minä suljen teidät kaikki syliini!

Kolmas osa on nimensä mukainen, suvanto. Sirkka antaa leikata pois toisenkin rintansa. Ruumis ei ole tasapainossa yksirintaisena, ja hän ei halua painavaa silikonia ihonsa päälle eikä sisälle. Rinnankorjausleikkaus olisi pitkä ja vaikea verrattuna poistoleikkaukseen, jolla myös saavutetaan tasapaino. Minä tunnen viehtymystä Sirkan ratkaisuun. Olisipa kiinnostavaa olla taas kuin pikkutyttö, rintamuksen kohdalta kevyt kuin balettitanssijat (vaikka en raskas ole nytkään). Jos minulta joskus poistetaan toinen rinta kokonaan, niin varmasti pyrin tähän. 

Garam kirjoittaa ihmetellen naisista, jotka tieten tahtoen antavat muhkeuttaa rintojaan oudoista materiaaleista valmistetulla, usein kovaksi kapseloituvalla massalla, mikä aiheuttaa paljon ongelmia, joista kaikista ei vielä edes tiedetä. 

Karolus on huomaavainen aviomies. Hän kulkee jokaisella sairaalakäynnillä Sirkan mukana.
     Kun sairastuin, Karolus ei juurikaan huokaillut, hän huolehti. Jos onkin aina pitänyt minua kuin kukkaa kämmenellään, nyt hän pitelee kuin haavoittunutta pikkulintua. Mutta kyllä uskon hänet tuntevani. Ei varmaan päivää, ettei miettisi mielessään: Mitä on vielä edessä? Selvitäänkö me?

Nyt tekee mieli laittaa vastapainoksi tähän sitaatti eräästä toisesta kirjasta ja eräästä toisesta suhtautumisesta sairastuneeseen vaimoon. Tämä on kirjasta Haaste elämältä (1996), johon on kerätty ihmisten syöpäkokemuksia.
Anja, 80 v, muistelee miten hän oli 1952 Kajaanissa potilaana ja kirjoitti ison leikkauksen jälkeen haikeana kotiin, että hän elää. (Huom! kirjoitti, puhelimia oli harvassa) Mies vastasi: ”Sinne sinä akka menit maata ja tähän minut jätit pentujen keskelle. Oli ne yhen illan hiljaa, kun minä pieksin siihen kuntoon että niiltä sen illan sain olla rauhassa. Pitäneekö ottaa joku nainen tähän, kun huoneet ovat kylmät. Sepähän se puut hakisi ja polttaisi ne lämmikkeeksi.” Anja pääsee sitten kotiin ja aikoo juuri avata ulko-oven, kun se riuhtaistaan auki. ”Tännekö sinä akka tulit kuolemaan, olisit ollut siellä!” Anja kokoaa itsensä, työntyy sisälle ja rupeaa katselemaan kaappeihin, mitä voisi ruveta keittelemään.
 

Onneksi oma mieheni on Karoluksen tyylinen. Hän on ottanut tämän sairauden oikeastaan minua vakavammin. Erikoista, mutta minä en ole saanut kertaakaan mitään pelkokohtauksia. Ainakaan vielä. Hyvien tulosten tultua olen nyyhkinyt onnesta, mutta siinä ne itkut sitten on.
 

Ja nyt pääsenkin kertomaan, mitä hyvää minulle kuuluu. Joudun toiseen leikkaukseen, koska viimeksi operoitiin kasvaimen ulkopuolelta tervettä kudosta (toivottavasti tervettä) liian vähän. Kyllä – se on hyvä uutinen: tosi pieni lisäleikkaus, ja ilman sitä minulle olisi jäänyt kalvava epäilys! Ja vielä - kyllä vain, sitä ennen PÄÄSEN VIIKOKSI AURINKOHOITOON! Varhain sunnuntaiaamuna lähdemme Mallorcalle, miehiä kolmessa sukupolvessa ja minä! Miten ne nyt muka pärjäisivät siellä ilman minua. Pakkaaminen on jo alkanut, kirjoista.

 
   

Lena Andersson, Omavaltaista menettelyä, romaani rakkaudesta (2014)

Tällä romaanilla on hyvä nimi. Se on suora suomennos alkuperäisestä ruotsalaisesta Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek (2013). Jo nimessä on ensimmäinen ironinen heitto: menettely on totisesti omavaltaista molemmilla suhteen henkilöillä, mutta onko tämä suhde rakkaussuhde? Omavaltainen menettely tuottaa omituisen, omanlaisensa romanssin!

Ester Nilsson on ajattelun ja kielen parissa työskentelevä nainen, runoilija ja esseisti.  Hän on ottanut jo varhain elämänohjeekseen tylsyyden torjumisen. Hän elää avoliitossa miehen kanssa, joka tyydyttää sopivasti hänen tarpeensa ja antaa hänen olla rauhassa. Ilmeisesti tylsyys on kuitenkin hiipinyt Esterin hyvin järjestettyyn elämään, koska hän rakastuu yllättäen mieheen, jota ei ole edes tavannut. Hän saa tehtäväkseen pitää esitelmän videotaiteilija Hugo Raskista. Ester paneutuu esitelmään huolella ja ensin kiinnostuu, sitten hurmaantuu esitelmänsä edistyessä Raskin persoonasta. Voisi sanoa, että Ester rakastuu omaan rakastumisen tunteeseensa.

    Hän huomasi, että ihminen voi ikävöidä ihmistä, jota ei ole koskaan tavannut muualla kuin mielikuvituksessaan. 

Hugo puolestaan rakastuu esitelmätilaisuudessa Esterin ylistäviin sanoihin itsestään ja kutsuu tämän ateljeehensa. Tästä tapaamisesta alkaa jonkinlainen seurustelu, suhde, jossa Ester on rakkauden kerjäläinen ja Hugo - Esterin näkökulmasta - kiduttaja. Keskustelut ravintoloissa ovat pitkiä ja antoisia, mutta suhde ei etene pitkään aikaan sen pitemmälle. Ester huomaa puutteita Hugossa, mutta työntää ne päättäväisesti taka-alalle.

         Joka kerta kun Ester esitti jonkin huomion, tuli hiljaista. Hugo ei koskaan lähtenyt jatkamaan mistään, mitä Ester sanoi. Ester lähti aina jatkamaan kaikesta, mitä Hugo sanoi. Kumpikaan ei ollut kovin kiinnostunut Esteristä, mutta molemmat olivat kiinnostuneita Hugosta.
       Ester pani merkille, että Hugolta puuttui uteliaisuutta ja anteliaisuutta, mutta ei antanut sen vaikuttaa hartauteensa.

Tarinan edetessä lukija kokee, että Ester nolaa itsensä matelemalla ja Hugo nolaa itsensä puhumisensa ja käyttäytymisensä ristiriidalla. Hän paasaa yhteiskuntavastuusta ja välittämisestä, mutta käyttäytyy itse aivan päinvastoin, itsekkäästi ja omaa etuaan ajaen. Hugo on kaikkea kritisoiva, kliseinen narsisti. Esteriä hän pitää psykopaattisesti narun päässä, välillä loitontaa ja välillä vetää luokseen. Kun he lopulta päätyvät rakastelemaan, se ei muuta Hugon käyttäytymistä yhtään sen huomaavaisemmaksi. Häntä fyysinen rakkaus ei velvoita mihinkään, kun se Esterin ajatusmallissa on ratkaiseva askel eteenpäin suhteessa. Ester-parka tulkitsee itsepetoksessaan pienetkin myönnytykset suuriksi. Niin kauan kuin Hugo ei suoranaisesti aja häntä pois, hän odottaa Hugon ryhtyvän hänen kaipuunsa mieheksi.
Miten Hugo voi kohdella häntä jumaloivaa naista noin julmasti? Ehkä hän ei vain uskalla jättää itseensä ripustautunutta Esteriä kertarysäyksellä. 

  

Tunnistan nämä molemmat käyttäytymismallit. Naisilla on usein pakonomaista rakkauden nälkää ja intohimoa, jota tyydyttämään etsitään joku sopiva tyyppi ja sitten petytään, kun tästä ei ole haaveen täyttäjäksi. Mutta kyllä nainenkin voi joutua Hugon tavoin ravistelemaan välinpitämättömällä käyttäytymisellä itsestään irti tarrautujaa, jolle ei uskalla pamauttaa ”ei”.

Hugo Rask on niin selvästi 70-lukulainen ”porvarillisia riippuvuuksia” vastaan mökeltävä muka-edistyksellinen, ihmissuhteissaan laiska diivanpaskiainen (anteeksi alatyylinen ilmaus!), että en yhtään ihmettelisi, jos Lena Anderssonilla olisi ollut joku tietty esikuva tätä hahmoa luodessaan. Hän on sanonut, että tällaisia ihmisiä riittää Ruotsin kulttuurielämässä edelleen, ja näin osa kulttuurieliittiin kuuluvista puhuu.

Mitä ympäristö sitten ajattelee Esterin ja Hugon epäsuhtaisesta suhteesta? Ystävätärkuoro varoittaa Esteriä, mutta tämä on kuuro ohjeille. Hugon ympärillä pörräävä ihailija- ja avustajakaarti katsoo Esteriä säälien. He ovat samanlaisia sitoutumisia välttäviä, ”vapaita” ihmisiä kuin Hugo.

   - Se on pelkkä konventio, että pitäisi olla rehellinen ja avoin ja puhua kaikesta, Hugo sanoi. – Se on totalitaarinen vaatimus, tukahduttava epävapaus, jonka sälytämme toistemme niskoille.

Ruotsissa kohahdettiin alkuun, kun kuultiin, että juuri Lena Andersson, tämä kipakka kuvien kaataja, on kirjoittanut rakkausromaanin. Andersson on ruotsalaisen kulttuuriväen joukossa harvinainen radikaali. Hän on kirjoittanut räväköitä kolumneja pyhinä pidetyistä asioista, äitiydestä, Ruotsin monarkiasta ja hyvinvointivaltiosta. Eräs hänen neljästä aiemmin julkaistusta romaanistaan, Duck City (2006) kertoo maasta, jonka ylipainoisia asukkaita syötetään roskalla ja pakkolaihdutetaan samanaikaisesti. Muistan lukeneeni Anderssonin suuren kohun nostattaneen ateistisen kesäsaarnan, jonka hän kirjoitti Ruotsin radiolle 2005. Hän syväluki tähän kirjoitukseensa Uutta Testamenttia ja näki Jeesuksen lahkojohtajana, jota opetuslapset pelkäsivät tämän besserwisser-käytöksen takia. Kuulostaa ihan Hugo Raskilta!

Kun Omavaltaista menettelyä oli julkaistu, huomattiin, että kyseessä ei ole rakkausromaani ollenkaan sen tavanomaisessa merkityksessä. Kirja on pikemminkin tutkielma vallasta toiseen ihmiseen. Sen nimi on otettu Ruotsin perustuslaista.
Se, joka . . . ottaa luvattomasti käyttöönsä tai muulla tavoin anastaa toisen omaisuutta, tuomitaan omavaltaisesta menettelystä . . .

Lopuksi on todettava, että Ruotsin kulttuurieliitti kyllä ymmärtää hyvän kirjan päälle. Andersson nappasi tällä kirjallaan tavoitellun August-palkinnon.