Arno Rafael Minkkinen, Suomen kuvat - Homework, The Finnish Photograps 1973 to 2008

Minkkinen on amerikansuomalainen valokuvataiteilija, jonka kuvista on koottu kuusi teosta. Tämä Suomen kuvat on niistä henkilökohtaisin. Luin ja katselin kirjan itsekin, mutta esittelen sen nyt tekemällä miehelleni, valokuvauksen harrastajalle, muutaman kysymyksen.

-Unto, miksi juuri tämä kirja? Ostit sen itsellesi joululahjaksi.

-Tämä osui käsiini tienvarsimyymälässä. Minkkinen on pitkäaikainen suosikkikuvaajani, ja olen nähnyt myös näyttelyn juuri näistä kuvista. Törmäsin Minkkisen kuviin ensimmäisen kerran 80-luvulla. Ne kiehtoivat heti; kuvia, joissa ihminen sulautuu osaksi luontoa. Minkkinen oli myös luennoitsijana samalla vuosikymmenellä Oulun Pohjoinen Valokuva -tapahtumassa, jolloin pääsin kuulemaan häntä.

-Mikä näissä kuvissa kiinnostaa sinua?

-Monikin taiteilija on tehnyt omakuvia, mutta Minkkisen tyyli on aivan hänen omansa. Hän kuvaa alastonta itseään tai osaa itsestään, usein osana luontoa. Hän on kuvannut tällaisia kuvia eri puolilla maailmaa, mm. Kiinassa, Norjassa, Meksikossa ja Suomessa.

- Luin kirjasta, että hän kuvaa ajastimella ilman avustajia. Kerro hänen tekniikastaan.

-Kyllä, pääsääntöisesti ilman avustajaa. Hän on sanonut, että kuvan suunnittelu on työlästä ja kuvanottotilanteet jopa niin vaarallisia, ettei hän halua saattaa ketään toista vaaralle alttiiksi. Hän piirtää yleensä kuvan ensin ja saattaa sitten tehdä esim. lumitunnelin, jota myöten ryömii niin, että kuvaan tulee vain puhdas hanki ja hänen lumesta esiin työntyvä päänsä. Tällaisia otoksia saattaa joutua ottamaan useita ennen kuin kuva on onnistunut. Minkkinen kuvaa vanhalla tekniikalla eikä käytä paljon muuta jälkikäsittelyä kuin rajausta. Pääosa hänen töistään on mustavalkoisia.

-Olet vaikuttunut näistä kuvista. Oletko itse suunnitellut koskaan mitään samanlaista?

-No, olen monta vuotta hahmotellut suosarjaa, jossa makaisin osittain suon sisällä ja mättäiden takana. Saatan toteuttaa sen ensi kesänä.

-Hmm. siinä on kyllä paras olla vahti mukana, ettet jää sinne suohon! Kun katselin kirjaa, niin huomasin, että siinä on kuvia myös muista henkilöistä, yleisimmin alasti.

-Kyllä. Minkkisellä on myös luontokuvia ilman ihmistä ja myös muita henkilöitä, pääasiassa kauniita kuvia omasta vaimosta. Hän kuvaa mielellään naisia alusvaatteissa. 

-Voitko mainita jonkin suosikkikuvasi tästä kokoelmasta?

-No, esim. tämä kuva käsistä, Kallavesi, Kuopio 91.

Minkkinen kertoo kirjassa lyhyesti elämäkertansa. Omakuvat saavat oman mausteensa siitä, että hän syntyi vaikeasti suuhalkioisena lapsena, oli kauniin äitinsä häpeämä ja joutui viettämään pitkiä aikoja sairaalassa. Arne oli kuusivuotias perheen muuttaessa Amerikkaan. Hänet laitettiin koulussa piirtämään ja maalaamaan tunnista toiseen, mistä syystä hän oppi lukemaan vasta kymmenvuotiaana. Näistä lähtökohdista hän ponnisti yliopistoon ja valmistui kirjallisuus pääaineenaan. 

   Miksi pohdin muistia niin paljon? Miksi valokuvissani nousevat esiin moiset sattumukset ja muistot leikkaussaleissa vietetystä ajasta kuusikuisesta melkein kymmenvuotiaaksi – itkua vastaan tappelu, kun pakotetaan tyttöjen pyjamaan tai kun kuulee isän vyön läjähdyksen, joka kumoaa väitteet suosikkiasemastani? Kuinka kaikki nuo koivujen ympäri kiedotut vääntyneet raajat, kokonaan lumeen haudatut ruumiit tai metsänrajan yllä heiluvat torsot vertautuvat näihin kadonneisiin aikoihin, temps perdu? Mitä yritän sanoa kokeilemalla yhden ihmisruumiin rajoja näillä eittämättä ihmeellisillä ja oudoilla tavoilla? Ja mikä sija on kauneudella, joka liittyy niin moniin näistä kuvista? Kenties se on vastavuoroisuutta. Mutta hyvän ja pahan tasapaino ei ole koskaan mustavalkoinen. 

   Amerikkalaisissa elokuvissa väkivalta ja alastomuus ovat yhdenveroisia syntejä. Omituista, että ihmiselon luonnollisin puoli – alastomuus – on samalla näyttämöllä maailman hirveyksien kanssa.

Minkkisellä on kirjan lopussa kaksi lukua, joissa hän kiittelee toisia kuvaajia. Ensimmäinen on otsikoitu "Mitä opin opettajiltani" ja toinen "Mitä opin oppilailtani". Hän sanoo, että valokuvaus on sellainen ala, jossa mestarikuva voi syntyä myös jo aivan uran alkutaipaleella. Tämä on viehättävästi sanottu. Pidän myös amerikkalaisesta tavasta kirjoittaa kirjan loppuun laajat kiitokset eri tahoille ja alkuun taidokas omistuskirjoitus. Kirjan tekstit ovat sekä englanniksi että suomeksi, suomennos on Petri Stenmanin.

Kauniista tyylistä esimerkkinä omistuskirjoitus omalle pojalle, Danielille, joka on auttanut kirjan tekemisessä tietokoneasioissa – niinhän se menee nykysukupolvilla.                                          
Always remember, my son, that the Finnish language still flows in your blood.
Tästä Minkkisen kotisivuille!

                                                                                                                   

Huippuhauska haastekysely!

Leena Lumi haastoi minut vastaamaan omaa elämää koskeviin kysymyksiin kirjojen nimillä. Näiden vastausten laatiminen oli hirveän hauskaa. Kuljin pitkin kirjahyllyn reunaa, silmäilin otsikoita ja purskahtelin nauruun. En malttanut olla antamatta muutamiin kohtiin parikin vastausta. Tuosta viimeisestä vastauksestani tykkään erityisesti, koska se on satakuntalaiset juuret omaavalle niin sopivasti - pöljästi - nöyrä.

1)  Oletko mies vai nainen?  Hui hai, hullu akka! ja Näläkämoan noeta

2) Kuvaile itseäsi?  Elämän vonkamiesnainen - no, jos ei saa korjata niin sitten Vesissä toinen silmä

3)  Mitä elämä sinulle merkitsee?  Paikkaa ja mieltä

4)  Kuinka voit?  A Tiny Bit Marvellous

5)  Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Tehtaan varjossa

6)  Mihin haluaisit matkustaa?  Last Train to Istanbul

7)  Kuvaile parasta ystävääsi.  Bella Donna

8)  Mikä on lempivärisi?  Punaiset oraat ja Sininen äiti – punainen talvella ja sininen kesällä

9)  Millainen sää on nyt?  Lumen taju

10) Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?  Mikä ihana päivä!

11) Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Hurja Tales of Ordinary Madness, ja toinen voisi olla söpöilevämpi Rusoposkia, huulten purppuraa

12) Millainen on parisuhteesi? Committed tietysti ja Aikamme parhaita rakkauskertomuksia

13) Mitä pelkäät?  Hirveää, parkaisi hirviö

14) Päivän mietelause. Ei tehrä tästä ny numeroo

15) Minkä neuvon haluaisit antaa? Kirjoita itsesi maailman väleihin

16) Miten haluaisit kuolla? Harva hyvin kuolee

Haastan nyt ulkomailla asuvia suomalaisnaisia. Haaste menee seuraaville Mine/Tuhat ja yksi tarinaa, Petra/Ulkosuomaisen äidin merkintöjä, Elegia/Kirjavalas ja Sannabanana/Pinon päällimmäinen. Suomessa asuva, mutta paljon matkustava Sanna/Assyriologin lifestyle-blogi saa myös kutsun. Kaikki muutkin ovat tervetulleita vastaamaan! 
Nyt kun pääsin vauhtiin, niin muutama vielä. Sivukirjaston Liinalla oli niin hauska postaus lukupiiristä, että Liina myös, ole hyvä! Eikä syrjitä miehiä:Jokke Runonurkasta ja hdcanis/Hyönteisdokumentti sekä Kyösti Salovaara/Deadline torstaina haaste lähtee teille.

Hyvää viikonloppua! Mikäs sen ihanampi päivä lukemiseen kuin tällainen  pyrypäivä!

Lauren Oliver, Delirium – rakkaus on harhaa (2011), Alistaminen II

Neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, kun Ira Levin kirjoitti romaanin The Stepford Wives, jossa naisten tunteita ja ruumista säädeltiin, Lauren Oliver kirjoitti nuorten kirjan, Delirium. Deliriumin yhteiskunnassa sekä naisia että miehiä hallitaan kieltämällä heiltä rakkaus. Totalitaarisen yhteiskunnan valtaapitävät ovat huomanneet, että tunteidensa valtaan jätettyjä ihmisiä on vaikea hallita, niinpä heille tehdään 18 vuotta täytettyään pieni aivoleikkaus, jossa tuon vaarallisen taudin, amor deliria nervosan, mahdollisuus kitketään pois. Eipä haittaa, vaikka siinä samalla muutkin ääritunteet latistuvat ja kansalaisesta tulee säyseämpi. Leikkausta odottaessaan nuoret viettävät viimeisiä riehakkaita päiviään. Heidät on aivopesty pitämään operaatiota välttämättömänä. Amor-taudin oireethan ovat hirveät, alkaen ajatusten harhailusta ja päätyen riutuvaan kuolemaan. Kirjan päähenkilöllä, Lenalla, on 95 päivää omaan lobotomiaansa. 

  Yhdeksänkymmentäviisi päivää, ja sitten minä olen turvassa. Minua tietenkin hermostuttaa. Mahtaako proseduuri tehdä kipeää? Haluan päästä siitä. On vaikeaa pysyä kärsivällisenä. On vaikeaa olla pelkäämättä, kun minua ei vielä ole parannettu, vaikkei deliria olekaan toistaiseksi hipaissut minua.
   Olen silti huolissani. Sanotaan että ennen vanhaan rakkaus teki ihmiset hulluiksi. Jo se on kauheaa. Shhh:ssa (Suojeluksen, hyvinvoinnin ja hyvänolon hakuteos) kerrotaan myös tarinoita niistä, jotka kuolivat menetetyn tai löytymättä jääneen rakkauden vuoksi, ja se kauhistuttaa minua kaikkein eniten.
   Kaikista tappavista tappavin: rakkaus surmaa, kun sen saa ja kun sitä ei saa.

Lenalla on syytäkin pelätä. Hänen äitiänsä tarkkailtiin, koska häneen operaatio ei täysin tepsinyt. Lenalla on hatarat muistot äitinsä katoamisesta. Hänelle kerrotaan tämän ajautuneen itsemurhaan epänormaalista tunteilusta isän kuoleman jälkeen. Myös Lenan siskolla oli vahvoja tunteita. Hän ehti rakastua ennen leikkausta, johon hänet piti raahata pakolla. Korjattuna sisko ei muista koko tapausta, vaan on tyytyväinen hänelle järjestettyyn tasaiseen elämään sopivan elämänkumppanin kanssa. Vaikka Lena odottaa aikuistumisriittiään, hän alkaa myös epäröidä. Hänellä on ihania muistoja eläväisestä äidistä ja siskosta hauskempana. Romeo ja Julia, jota nuorille esitellään tarinana vanhan maailman vaaroista, onkin Julian mielestä kaunis.

Viime hetkellä Lena tapaa leikkaamattoman Alexin ja tutustuu toisenlaiseen elämään. Tunteista vapautettujen ihmisten onnellisuus näyttää hänestä nyt valheelta. Mutta miten pelastua tarkasti vartioidusta yhteisöstä? 
Ulkopuolella on Korpi, jossa asuu muinaisen ajan ihmisiä ja karanneita toisinajattelijoita. Heitä on myös soluttautuneina leikattujen yhteiskunnassa. Kaikki onkin paljon mutkikkaampaa kuin mitä Lenalle on uskoteltu. 

Deliriumin yhteiskuntakuvaus vartijoineen ja urkkijoineen tuo mieleen montakin mennyttä ja nykyistä yhteiskuntaa. On helppo todeta, että punakhmerien hallitsemassa Kamputseassa ihmiset eivät olleet vapaita eivätkä varmaan saaneet rakastaa. Mutta entä meillä demokratiassa? Saahan meillä rakastaa? Mutta saako rakastaa eri tavoin? Ja saavatko kaikki rakastaa?  

  

Tarinan tasainen ihanne-elämä tuo mieleeni myös joskus näkemäni elokuvan Pleasantville, jossa kaikki oli miellyttävää ja harmitonta. Jostain syystä siitäkin vain haluttiin pois. Lenan ystävä Hana tuo ensimmäisenä hänen mieleensä epäilyn sanoessaan:”Ei voi olla todella onnellinen, ellei ole joskus onneton. Kai sinä sen tiedät?”

Deliriumin kaltaiset dystopiakuvaukset ovat suosittuja nuorten kirjoissa. Nuoret pelkäävät, että aikuisen vastuulliseen elämään siirtyessään menettävät vapautensa ja persoonallisuutensa. He haluavat kyseenalaistaa ympäristönsä arvot. Onko aikuisen elämä nuorten silmissä aina väistämättä niin tylsää ja eunukkimaista? 

Useimmat meistä eivät näe toisiaan ylioppilasjuhlien jälkeen, ja vaikka näkisimmekin, se olisi erilaista. Me olisimme erilaisia. Aikuisia – parannettuja, liputettuja ja laputettuja, paritettuja, tunnistettuja ja siivosti elämämme polulle saatettuja, täydellisen pyöreitä marmorikuulia asetettuina vierimään alas tasaisia, tarkasti rajattuja rinteitä.

Nyt on ihan pakko sanoa, jos joku nuori sattuisi lukemaan tämän postaukseni, että tottakai nuorena pitää tuntea juuri noin. Miten muutoin voisi tuoda oman panoksensa yhteiskuntaan. Silti ei kannata liiaksi pelätä aikuistumista. Joskus käy jopa niin, että myöhemmin elämässä toteaa olleensa nuorena vakavampi ja vanhempi kuin vanhana.

"Pelastavat pojat" on eräs tyttöromaanitrendi. Milloin ritari on kuohimaton Alex, milloin supervoimat omaava susipoika. Samanlainen on myös aikuisten naisten suosittu chick lit -aihe: jännittävä, aito mies tulee ja pelastaa harmaudelta.  

Delirium on trilogian ensimmäinen osa. Toinen osa on nimeltään Pandemonium – rakkaus on kapinaa (2012) ja kolmas osa Requiem – rakkaus palaa (2013). Juoni ei ole niin yksinkertainen kuin mitä nuo nimet antavat olettaa. Kuulostaa ihan siltä, että kakkososassa vastarintaliike ryhtyy tositaisteluun ja että kolmannessa osassa se voittaa ja ihmiset saavat taas tuntea täysillä. Kävin kurkkimassa googlessa. Paljon yllättävää on tulossa, ja kakkososaa pidetään ykköstä parempana. Siinä kerrotaan olevan yhteiskunnallista pohdintaa ja kiehtovia takaumia sekasorron aikaan eli meidän aikaamme. Ykkösosakin osasi yllättää juonikuvioineen; pidin varsinkin lopusta, koska se ei ole liian onnellinen.
Sarjasta on tulossa myös elokuva.

Tätä kirjoittaessani sain korvamadon ”All you need is love, love...” Pidetään siitä kiinni.

Ira Levin, The Stepford Wives (1972), Alistaminen I

Ira Levinin pienoisromaani The Stepford Wives ilmestyi vuonna 1972 Women's Lib -liikkeen nousun aikaan USA:ssa. Kirja on jännittävä scifitarina. 

Idyllisen Stepfordin pikkukaupungin naiset ovat alkaneet voimaantua. He ovat perustaneet jopa naistietoisuutta kohottavan yhdistyksen. Tämä on nostanut miehissä kauhua ja vastarintaa. He ovat vaarassa menettää hyväntahtoiset ja tottelevaiset, naiselliset pikku vaimonsa. Ratkaisuksi he ovat aikaansaaneet keksinnön, jolla muuttavat vaimonsa kotirouvaroboteiksi. Nuoripari Joanna ja Walter muuttavat lapsineen kaupunkiin vaiheessa, jossa suurin osa rouvista on jo muutoksen läpikäyneitä. Joanna alkaa ihmetellä naisten upeaa ulkonäköä ja antautumista kotityölle. Näillä täydellisillä olennoilla ei ole koskaan aikaa kahvikupposelle, koska heidän pitää koko päivän kiillottaa ja puunata kotiaan meikattuina ja seksikkäästi pukeutuneina. Selitykseksi Joanna saa aina saman kauniisti artikuloidun "you know how it is". Miehillä on oma palatsinsa, valtava klubitalo kaupungin keskustassa. Walterkin kutsutaan klubin jäseneksi, ja hän alkaa viihtyä yllättävän hyvin näiden konservatiivisten miesten joukossa. Joanna on ymmällään. Hän löytää vanhoja lehtiä, joissa on uutisia naisten aktiivisesta toiminnasta ja Betty Friedanin, kuuluisan feministin, luennosta naisten illassa. Hänessä herää epäily, etteivät miesten tapaamiset olekaan niin viattomia. Ainoat virkeät naiset, joihin hän on ehtinyt tutustua muuttuvat hekin oudosti. Painajaismainen tunnelma tiivistyy. Lukija jännittää ehtiikö Joanna pelastaa itsensä. Tunnelma tuo mieleen toisen Levinin kirjan, Rosemaryn painajainen, joka tunnetaan paremmin elokuvana. 

The Stepford Wives muuntui myös elokuvaksi 1974, pari vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Elokuvan brittiohjaaja Bryan Forbes on kirjoittanut vuoden 1998 taskukirjapainokseen johdannon, jossa kertoo elokuvan hämmästyttävistä tekovaikeuksista ja oudosta vastaanotosta. Pääosaan valittu Diane Keaton oli luopunut kesken kaiken, koska hänen terapeuttinsa sai elokuvaprojektista pahoja viboja. Käsikirjoittaja kiukutteli myös - mitä nyt omien terapiakäyntiensä välissä ehti. Tässä eurooppalainen nauraa amerikkalaisten silloiselle manialle käydä kallonkutistajallaan valittamassa joka ikistä arkipäivän asiaa. Nykyään terapeutin näyttää korvanneen personal trainer, koska ruumis on se, mitä piiskataan. No, filmi valmistui, ja Levin hyväksyi sen täysin. Yllätyksenä tuli, miten vaarallisena elokuvaa pidettiin. Sen näyttäminen kiellettiin Lontoon filmijuhlilla 1976 ja, ironista kyllä, amerikkalaisfeministit tuomitsivat sen ja hakkasivat ohjaajan. Miksi ihmeessä? Miehiinhän tämän elokuvan kritiikki kohdistui. Kuka itsevarma mies nyt tahtoisi muuttaa naiset roboteiksi! Toinen taho, johon elokuvan kritiikki iskee on media ja sen luoma naiskuva ja koko ulkonäkökeskeinen yhteiskunta.
Gay-yhteisö ymmärsi sanoman, piti elokuvasta ja nosti sen kulttiasemaan.
Vuonna 2004 Frank Oz ohjasi kirjasta uuden elokuvan, leppoisan komedian. Se ei vedä vertoja Forbesin scifielokuvalle, jossa on kirjalle uskollisesti vakava loppu.

The Stepford Wives on kestänyt hyvin aikaa. Sitä luetaan ja sen pohjalta tehtyä elokuvaa, tätä uudempaa, katsotaan edelleen paljon. Englannin kieleen on jopa jäänyt sanonta "oikea Stepford kotirouva". Ei tarvitse ihmetellä, miksi. Kirjan nostama asiahan on yhä ajankohtaisempi. Jos Stepfordin miehet lisäsivät povea ja kiristivät vyötäröä naisilleen robottimuunnoksessa, niin nyt naiset kävelevät ihan itse klinikalle muuttamaan rintansa painaviksi palloiksi ja lisäämään huuliinsa myrkkyjä, niin että näyttävät törröhuulineen turpaansa saaneilta. Jotkut pelkäävät vanhenemista niin paljon, että antavat kiristää muutaman rypyn takia kasvonsa tunnistamattomiksi, kissapedon naamioiksi. Länsimaisen naisen burkha? Väärinymmärretty vanheneminen? Tätä tapahtuu meillä Suomessakin, vaikka olemme tasarvoisimpia maita maailmassa. Miksi? Ja mitä tapahtuu naisten psyykelle näiden leikkelyjen myötä? Tuleeko heistä nöyriä "stepfordin rouvia" tai toisella tavalla persoonattomia, kovia kuin naamionsa?

Kumpi on pahempi, ulkoapäin tuleva alistaminen vai pään sisään majoittunut itsensä alistaminen? 

Nimeän tämän postauksen Alistaminen I, koska olen laatimassa toista kirjoitusta, Alistaminen II, Lauren Oliverin nuorisodystopiasta Delirium – rakkaus on harhaa (2011).  

P.S. Tänä iltana tulee taas Kirjaohjelma, YleTeema 20.30. Siinä on tällä kertaa kolme suomalaista naiskirjailijaa, Märta Tikkanen, Monika Fagerholm ja Sofi Oksanen. Katsokaa Märtan kauneutta tuhansine ryppyineen ja googlatkaa sitten samanikäinen Armi Kuusela, Miss universum 1952! Hänen kasvonsa ovat samalla tavalla kireät ja sileät kuin muillakin amerikkalaisilla edustusrouvilla. Onko niissä piireissä epäkohteliasta olla ryppyinen? Häiritseekö lähestyvän kuoleman ajatus niin paljon, että naisten on oltava ikuisia pikkutyttöjä nappisilmineen, jotka eivät kaikilla – ikävä kyllä – sulkeudu kunnolla edes nukkuessa?