Tunnelmia hyvän elokuvan jälkeen

Kävin katsomassa Peter Franzénin elokuvan Tumman veden päällä. Franzén on käsikirjoittanut ja ohjannut elokuvan oman samannimisen kolme vuotta sitten ilmestyneen romaaninsa pohjalta. Kaiken lisäksi hän näyttelee elokuvassa päähenkilön, 6-vuotiaan Peten, biologisen isän roolin.

Yle Uutisten kulttuurisivuilla  sanotaan, että se joka astuu tästä elokuvasta ulos kuivin silmin, on todennäköisesti kivestä tehty. No, en ole. En tiedä, oliko näytöksessä ketään muutakaan kivi-ihmistä, koska hiippailin ulos silmät alasluotuina. Sydämeni oli ratketa kaikkien maailman pienten petejen puolesta, joiden perheessä on alkoholismia tai jotain siihen verrattavaa kauhua. 

Tumman veden päällä kertoo keminmaalaisesta perheestä, jossa poliisi-isä muuttuu alkoholia nautittuaan mukavasta, leikkisästä miehestä uhkailevaksi hirviöksi.  Äiti yrittää uskoa parannuslupauksia ja elättelee toivoa paremmasta, onhan mies aina väkivaltakohtausten jälkeen lempeä ja hyvittelevä, maailman paras isä. Väkivalta kuitenkin pahenee, ja lopulta äidin on pakko muuttaa lasten kanssa muualle. 

Lapsen näkökulma tulee elokuvassa esiin valoisuutena ja toiveikkuutena. Vaikka Pete joutuu ajoittain kulkemaan varpaisillaan valppaana, vilkuilemaan ja kuulostelemaan,  hän unohtaa nopeasti ja on taas aurinkoinen ja luottava lapsi. Mummo ja Pappa, joiden luo äiti, Pete ja pikkusisko Suvi usein pakenevat, on kuvattu juuri niin ihanina ja täydellisinä kuin vain pieni lapsi voi turvalliset isovanhempansa kokea. Marja Packalénin Mummo ilmaisee vähäeleisesti ilmeillään oman huolensa. Kesken unien herätetty Ismo Kallion esittämä Pappa toivottaa kotoaan paenneet aina yhtä riemastuneena tervetulleeksi:"Voi mahoton - ja taas nähhään!"

Erityisen hieno osa niin elokuvaa kuin kirjaakin ovat Papan tarinat, joita lapset kuuntelevat silmät pystyssä. Nimikin tulee tällaisesta tarinasta. Pappa joutuu tuulen eli vinkan heittämänä riippumaan sillankaiteesta "tumman veen päälä", josta mystinen sadun susi vetää hänet takaisin sillalle. Onpa suden nuuhkimassa muovipussissa vielä sudenkarvaakin ja  osa lakupötköistä on kadonnut suden suuhun palkkioksi pelastamisesta. Niin paljon Pappa näkee vaivaa saadakseen lasten ajatukset pois siitä pahasta, mitä kotona tapahtuu. Ismo Kallio on mieleenjäävä näky riippuessaan yläpetin kaiteesta vinkan heittämänä. 

Kaikki näyttelijäsuoritukset ovat onnistuneita. Olavi Angervo on lupaava lapsinäyttelijä. Hänen kasvoistaan näkyvät tunteet. Samuli Edelman on uskottava arvaamattomana alkoholistina ja Matleena Kuusniemi vakuuttaa äitinä, jolla alkaa ehkä parempi elämä. Peter Franzén Peten biologisena isänä, stadin kundina, on juuri niin maisemaan sopimaton kuin pitääkin. Viedä nyt pikkupoika tutustumismielessä hienoon hotelliin päivälliselle, "safkaa syömään ja bamlaamaan". Tämän paremmin ei Kake osaa poikaansa lähestyä, ja suru osaamattomuudesta näkyy hänen silmissään.

Elokuvan lopussa ollaan koulun kevätjuhlassa. Pete pääsee tokaluokalle. Hän rukoilee,  ettei kukaan joutuisi vaaraan "tumman veen pääle". Viattomat lasten kasvot koulun kevätjuhlassa ja Lapin luonnon hento vihreys ovat kaunis lopetus puhuttelevalle elokuvalle. 

Franzénilta on juuri ilmestynyt uusi kirja, Samoilla silmillä. Nyt seurataan teini-ikäisen Peten edesottamuksia. Kirjastovarauksessani lukee "matkalla noutopisteeseen". Sopivasti!

 

Jari Tervo, Esikoinen (2013)

Tervon uusi romaani on mestariteos. Se kertoo erään kirjailijalapsuuden. Lapsi ei tietenkään tiennyt, että hänestä tulee kirjailija, hän vain eli elämäänsä. Hän halusi rocktähdeksi kuten muutkin toisellakymmenellä olevat pojat 70-luvulla,  ja perhe näki hänessä lukumiehen,  kenties tulevan presidentin. Mutta monikin asia viittaa tulevaan ammattiin. Poika kerää erikoisia sanoja ja uppoaa sukulaisten tarinoihin, jopa liikaa.
   "Tapoin Aune-tädin riistämällä siltä pillerit, joita se tarvitsi nujertamaan sen, mikä suvussamme kulkee. Halusin niin kovasti kuulla hänen tarinansa.
    Minun pitää oppia pitämään enemmän ihmisistä kuin tarinoista, jotka niille sattuu."

Esikoisessa on aineksia Tervon lapsuudesta, mutta tarina irtoaa todesta vähän väliä, koska poika - kuten myös aikuinen kirjailija Tervo - rakastaa fiktiota enemmän kuin faktaa. Lukija rakastaa tässä kirjassa sekä faktalta tuntuvia osia että niitä, jotka mitä todennäköisimmin ovat fiktiota tai osittain fiktiota. Kirja ei ole elämäkerta vaan henkilökohtainen romaani.

Esikoinen on päiväkirjanmuotoinen ja käsittää vuoden 1972 uudenvuodenpäivästä jouluaattoon. Päiväkirjan kirjoittaja on vuoden aikana 13 vuotta täyttävä poika, joka seuraa oman perheen ja yhteisönsä asioita näkevin silmin. Ydinperheen lisäksi ympärillä pyörii värikkäitä sukulaisia ja naapureita. Poika elää suvun vahvojen naisten vaikutuspiirissä, kuljettaa mehumaijaa huushollista toiseen ja tulee joka paikassa hemmotelluksi pullalla ja hiekkahentusilla. Isomummi Esmen luona hän äänittää c-kaseteille mummin nuoruuden seikkailua vuonna 1916 Espoossa, jossa tämä rakastuu palavasti tsaarin maaorjaan hunghuusipoika Liuhun. Hullun Aune-tädin luo poikaa vetää tädin kertoma muisto, jossa tämä itse on syytettynä 1600-luvun noitavainoissa. Äidin salaisuudet paljastuvat pojalle kakkureseptien taa kirjoitetusta salaisesta päiväkirjasta. Erittäin hieno kohtaus on tilanne kirjan loppupuolella, jossa - vasta siellä - poika tulee nimetyksi Jariksi. Hän on silloin osa Aunen tarinaa, mestausta rävähtämättömin silmin seuraava poika, joka painaa mieleensä kaiken. "Siinä seisoit sie, Jari", Aune-täti sanoi. Kirjan lopussa niin Esmen kuin Aunenkin tarinat päivittyvät ja siirtyvät upeasti reaaliaikaan. Lukijalle tulee yllättynyt ja haikea olo.

Ajankuva on nautittava: asutaan ahtaasti, Hai-saappaat ja pitkä tukka ovat muotia, Stiga-kiekkopeliä pelataan, televisio on erittäin tärkeä asia ja matkoilla yövytään Sopu-teltassa. Yrjö Jyrinkoski vierailee kouluilla lausumassa runoja. Jyrinkoski alkoi äkkiä pauhata. Kovasti hävettiin sen puolesta.
Juuri sellaista se oli! Itse kirjoitin ylioppilaaksi 1969. Koulunkäynti oli Satakunnassa hyvin samanlaista kuin Tervolla Rovaniemellä. Jyrinkoski vieraili myös omassa koulussani. Mahtipontista lausuntaa  kuunnellessa oli todellakin myötähäpeäinen olo ja hankaluuksia pidättää yhteishihitystä. 

Eräs tärkeä teema Tervon romaanissa on pojan kasvaminen seksuaalisuuteen. Hän ei ymmärrä, miksei asioista saisi puhua niin kuin ne ovat. Huudeltuaan ihastukselleen suoria ehdotuksia hän joutuu seksin tukiopetukseen, jossa hänelle opetetaan, että tytöille seksi on yksinomaan tunnejuttu. Poika on kuitenkin jo ehtinyt saada paljon mehukkaampaa ensitietoa isomummulta ja Aune-tädiltä.

Lapsuuden kuvaus on herkkää. Pienen veljen sairaus luo surun koko perheen ylle. Tervo kuvaa isän hiljaisuuden ja äidin neuvottelut jumalan kanssa, johon ei usko. Lapset ovat käytännöllisiä. Unto Abraham koehaudataan leikissä, mistä lapset joutuvat pyytämään häneltä anteeksi, vaikka idea on itse hautaan peitellyn. 

Sekä naisten tarinoiden hurjia kuolemia että oikeaa kuolemaa kohdatessaan tuleva kirjailija, uskonnottomaksi kasvatettu poika, kiinnostuu buddhalaisuudesta, koska siinä luvataan uudelleensyntymä. Buddhaan tutustumisen Tervo on ratkaissut tuomalla Mami-mummin ja tämän miehen, Erkki-sedän, naapuriksi ja Erkin ystäväksi ceylonilaisen patologin Atapatun, joka jakaa mielellään tietoa uskonnostaan. Atapatun kohtalon Tervo on lainannut parikymmentä vuotta myöhemmästä oikeasta rikostapahtumasta Rovaniemellä.
 

Kirjan kieli on kaunista. Alkulause aivan soi: "Kiinalaispojan palmikko tuntui humman häntäjouhelta."
Tervon dialogi on luontevan kuuloista. Hän käyttää murretta sitä liioittelematta ja hemmottelee lukijaa joillakin aivan itse keksimillään sanoilla.

Rakenne on hallittu loppuun saakka. Pieni loppulause Silloin hän hymyili on juuri oikea lopettamaan tämän kirjan.

Päällimmäisin tunnelma luettuani Esikoisen on lämmin, kodikas, hivenen surullinen.  Nytkö se loppui? Sain olla mukana jossakin, joka on sekä yksityistä, tiettyyn aikaan ja paikkaan sijoittuvaa, että hyvin yleispätevää.

Kröhöm - PUOLI VUOTTA BLOGIA!

Historiaa
Aloin pitää lukupäiväkirjaa vuonna 2003 käsin kauniisiin lahjaksi saamiini vihkoihin. Ensin merkkasin vain kirjan nimen ja tekijän ja pari huomiota, sitten vähitellen merkinnät laajenivat pitkiksi arvioiksi ja pohdiskeluiksi, kunnes aloin kirjoittaa muistiin pitkiä lainauksia ja viimeiseen vihkoon jopa liimasin tulostamiani kopioita, jolloin vihosta tuli todella paksu. Tämä touhu alkoi tuntua hassulta, kun muuten käytin tietokonetta paljon tietojen etsintään ja sähköposteihin. Vuosi sitten aloin osallistua uuden naistenlehden Iiriksen lukupiiriin, ja sitä myöten syntyi idea omasta blogista. Oma vaikutuksensa on ollut myös sillä, että etsiessäni arvosteluja läheisen ihmisen kirjoittamasta kirjasta löysin ensimmäisenä bloggaajien arviot. Tässä sitä nyt sitten ollaan. Enää eivät sormet pakota käsin kirjoittamisesta, ja kirjoittamisestani on tullut yhteisöllistä. 

Oma tyylini
Ensimmäiset blogikirjoitukseni olivat liiankin tarkkoja juonikuvauksessaan ja lähinnä arvosteluja. Nyt näyttää siltä, että alan kallistua yhä henkilökohtaisempaan suuntaan, kuvaamaan tunnelmia ja sitä, miten kirja kosketti minua. Blogini summamutikassa keksitty nimi sopii siis hyvin. Kirjoitan välillä myös muista taide-elämyksistä, elokuvista, teatterista, näyttelyistä ja tapahtumista. En kirjoita kaikista lukemistani kirjoista, en vain jaksa. Sen sijaan kirjaan edelleen vanhanaikaisesti kaikki lukemani kirjat juoksevalla numerolla kauniisiin vihkoihini, lyhyesti.
Aluksi vierastin kommentointia, mutta nyt suorastaan odotan sitä. Kommentoikaa kiitos, vastaan kyllä kaikille! Samalla pyydän anteeksi, etten ole käynyt paljonkaan kommentoimassa toisten postauksia. Syy on itsekriittisyyteni; haluaisin aina kirjoittaa jotain tärkeää, muutakin kuin että en ole lukenut kirjaa tai aion lukea. Parhaita ovat keskustelut, joissa edetään pelkästä kirjasta kauas sen herättämiin ideoihin, yhteiskunnallisiin asioihin, kirjallisuuuteen laajemmin jne., mutta eihän sellaiseen tietenkään kiireisillä ihmisillä ole aina aikaa.
Blogini ulkoasuun en ole kiinnittänyt - toistaiseksi - mitään huomiota. Olen tyypillinen tekniikkakammoinen tumpelo humanisti. Kuvat otan itse, mutta kiitos mikrotukihenkilöni eli rakkaan aviomieheni ne tulevat siirretyksi koneelle. 

divarin kirjat

Miten blogikirjoittaminen on vaikuttanut lukemiseeni
Minustahan on tullut ahmatti! Kerron tämänhetkisen tilanteen.
Kirjastoista on lainassa 25 teosta. Kirjojen joukossa on mm. monta kirjaa Leena Krohnilta ja Coetzeen uudempi tuotanto. Olin aikeissa lukea uudelleen kaikki Coetzeet, mutta sitten tuli muuta väliin ja alkoi tuntua, että nämä uudet ovat niin tuoreessa muistissa, että ehkä annan olla - toisaalta, kun tiedän, miten niistä nautin...Kirjastopinossa on Saramagoa ja Claes Anderssonia, Bernhardia, Pekka Hiltusen Iso, Knausgårdin Taisteluni, Kolmas kirja ym. Myös miehen lainaamat Juan Gutiérrezin Etelän peto ja Bo Carpelanin Kesän varjot houkuttavat lukemaan.
Kirjaston kirjojen lisäksi olen ottanut omasta hyllystä jo alas Irja Ranen romaanin Naurava neitsyt ja Yrsa Steniuksen kirjan Elämäni mies, joihin liittyy eräs yhteinen elämys, josta kerron, kunhan olen lukenut nekin uudelleen - joskus.
Työpöydälläni tuijottaa kaksi uutta kirjaa kysyen, mikset tartu meihin. Toinen on Matkanovelleja-kokoelma, joka juuri julkaistiin - olin julkkareissa asemaravintola Elielissä, valloittava tilaisuus improvisointeineen - ja toinen on Jari Tervon kriitikoiden kehuma Esikoinen, joka tuli AdLibriksestä sopivasti toissapäivänä, joka sattui olemaan Osta normaalihintainen kirja -päivä. No, tämä oli kyllä nettikaupassa 30% halvempi kuin tavallisissa kirjakaupoissa.
Tuttavalta on lainassa nuoren esikoiskirjailijan Sami Rajakylän romaani Pätkärunoilija, jonka olen lukenut puoleenväliin.
Ai niin, ei tässä kaikki: lattialla on seissyt ikään kuin sisustuselementtinä koko kesän kassi täynnä divarista vaihdettuja kirjoja. Punaparran divari Taavetissa pullistelee, kun kaikki lomalaiset vain tuovat eivätkä vie, joten minä keräsin tunnollisesti kassillisen ihania kirjoja. Tämmöistä kirjataivasta täällä!
Aiemminkin olen lukenut paljon, mutta kyllä blogin pitäminen lisää lukemista. Toisten blogeista saa niin hyviä lukuideoita, että kirjoja pitää varata edes katseltavaksi.
Olen tottunut lukemaan niin, että en lue pelkkää yksittäistä kirjaa, vaan etsin netistä tietoa kirjailijasta ja hänen muusta tuotannostaan, katselen mahdollisesti kirjailijaa lukemassa pätkää teoksestaan tai pitämässä Nobel-puhetta. Usein luen hyvän kirjan heti osittain uudestaan. Siis hidasta lukemista. Tämä tapa ei ole muuttunut bloggaamisen myötä. 

 

Katja Jalkanen & Hanna Pudas, Kirjablogikirja - Rivien välissä (2013).
Luin kirjan eilen. Se on näppärä ja kattava teos. Taitto on selkeä, mutta kansi on minusta pahannäköinen. Eihän nyt noin saa kirjoja käsitellä!
Monet yhteisistä tempauksista ovat hauskoja. Voisin kuvitella osallistuvani esim. Copycat-haasteeseen. Kaksi tempausta ovat minusta vastenmielisiä, lukumaraton ja flashmob, jossa kirjoitetaan valejuonia blogeihin. Niissä on jotakin hyvin epäarvokasta. Lukumaraton on kuin kirjojen kilokauppa. Tästä mielipiteestäni ei kannata vetää hernettä nenään kenenkään. Minä olen vanhan kansan ihminen, ehkä minulla on erilainen etiikka kuin nuoremmilla. Sain muuten yllätyksekseni kirjablogikirjasta tietää, että olen varmaan vanhimmasta päästä kirjabloggareiden joukossa. Valejuoni-flashmob on vastenmielinen, koska siinä johdetaan harhaan ja kiusataan tietoisesti. Voi sitä häpeää, kun paljastuu, että joku raukka, esim. heikko oppilas on mennyt ansaan ja uskonut toisen kirjoittamaa puppua. Tällaisen väärennetyn tiedon mukana vahvistuu myös se käsitys, että nettitietoon ei kannata uskoa, siellä nyt voi olla mitä tahansa. Mutta kuten sanoin, monista tempauksista pidän ja saatan osallistua niihin.
Olen edelleenkin sitä mieltä, että jotkut tempauksista ja useat blogeissa kiertävistä kyselyistä ovat aika pinnallisia, (tästä tuoreen bloggarin huomiostani sain taannoin huutia eräältä vakiintuneelta bloggarilta), tarkennan, myös positiivisella tavalla pinnallisia, lapsekkaan leikkisiä: elämässähän tarvitaan myös höpöä ja söpöä! Tämä keveys liittyy laajempaan ilmiöön kulttuurissa, ei vain kirjallisuuteen ja sen vastaanottamiseen. Nuoremmat eivät varmaan ymmärrä yhtään mistä puhun:ennen pönötettiin, oltiin juhlavia, nyt ollaan arkisia, mennään BB-taloon, kirjoitetaan rupattelutyylillä ja järjestetään leikkimielisiä tempauksia, kirjakaupat ovat täynnä kaikenmaailman hömppätavaraa, ennen oli vain kirjoja. Kulttuuri muuttuu, me ihmiset muutamme sen. Toivon silti, että kirjallisuus pysyisi kirjallisuutena.
Blogikirjassa todetaan, että kirjablogit eivät ole kaupallisia samalla tavalla kuin esim. muotiblogit. Se on hyvä, sopii minulle. Riippumattomuus on tärkeää mielestäni myös siinä, että ei sitouduta liiaksi mihinkään kustantamoon. Tämäkin mielipiteeni on pysynyt, vaikka olen jo puolivuotias vauveli ja osaan kääntyillä.

Hyviä lukutuokioita kaikille!

Claes Andersson, Luova mieli - kirjoittamisen vimma ja vastus (2002)

Kirjoittaminen on tavallaan vielä kirjoittamattoman lukemista.

Runon voi sanoa olevan aineellistunut uni, unenjälki kielessä. Unessa on aina merkitysten latausta. Se koskettaa ja on tärkeä viesti meistä ja meille. Samoin runo on ladattu merkityksellä, joka syntyy itse lukemishetkellä. Yhtä vähän kuin uni tarvitsee erityistä "tulkintaa" ollakseen meille merkityksellinen, yhtä vähän runoa tarvitsee "ymmärtää" järjen tai logiikan kautta. Hyvä runo koskettaa meitä usein tavalla, jota meidän ei tarvitse selittää, tai edes ymmärtää.

Kirjallisuudessa ja etenkin runoudessa pätee paradoksi: silloin kun onnistun olemaan mahdollisimman paljon oma itseni, persoonallinen, yksityinen ja monipuolisesti avoin, teksti saa voimaa ja syvyyttä ja on muiden ihmisten jaettavissa. ... Kirjoitan siis itselleni, jotta tekstini puhuttelisi myös muita.

Kaikki tarinat, kertomukset ja luovat ilmaisumme ovat kertomuksia meistä itsestämme. Me toistamme samaa tarinaa koko elämämme ajan kehdosta hautaan.

Näin kirjoittaa lääkäri, mielenterveyden hoidon kehittäjä, muusikko, kirjailija Claes Andersson. Hän on kirjoittanut 15 runoteosta, 5 romaania ja 4 tietoteosta. Hän sai 15-vuotiaana maailmantuskaa potevana, haaveilevana urheilijapoikana käsiinsä André Giden elämäkerran Ellei vehnänjyvä kuole (1967) ja tiesi siltä istumalta, että hänestä tulee kirjailija.

Olen lukenut joitakin kirjoja Anderssonin laajasta tuotannosta. Luova mieli-teos houkuttaa tutustumaan kirjailijan ajatteluun enemmänkin. Niinpä lähdenkin hakemaan kirjastosta Gidén kirjan sekä Anderssonin muistelmateoksen Jokainen sydämeni lyönti. Merkintöjä elämästäni (2010).

Aino Kontula, Opettajan selviytymisoppi. Vinkkejä vanhemmille (2010)

POIKAVALTAINEN LUOKKA
"Mitä jos raiskattais toi ope,
pukitettais oikein kunnolla?"
"Kiitos, minä sanon ja yritän ajaa
aulasta ulos, voitaisiin mennä vaikka meille,
minä ostan kokikset ja possumunkit."
Aamulla herätän teidät,
tarjoilen juustoleipää ja kaakaota.
Lähdetään minun autollani kouluun.
Eikä kukaan myöhästy tänään.

ERITYISOPETUS JA INKLUUSIO
"Homo homo homo!"
"Thäh?"
"Homo homo homo!"
"Sanoiks sä mua homoks?"
"Homo homo homo!"
"Jos sä vielä kerran sanot mua homoks,
niin mä isken sun kallos mäsäks!"
"Istu oikein päin Miska", yritän rauhoittaa
Miskaa.
"Ai onks tää tunti jo alkanu?"
"Istu oikein päin Miska!"
"Kuule ope, mua ei kiinnosta sun tuntis
pätkääkään!"
"Istu oikein päin Miska!"
"Koska tää tunti oikein loppuu?"
"Eihän tämä ole vielä alkanutkaan!"
"No mitä sä sit taas raivoot? Hitler hitler hitler!"
(erään oppitunnin alku)

Nämä kaksi tuokiokuvaa kertovat hyvin suomalaisen yläkoulun elämästä. Ulkopuolisen on vaikea uskoa todeksi niitä keskusteluja, mitä kouluissa käydään. Kirjoittelin itsekin tilanteita muistiin aikomuksenani "tehdä kontulat" ja kirjoittaa kirja kouluelämästä, mutta kun se urakka kolme vuotta sitten oli ohi, halusin  - kuinka ollakaan - ajatella ihan muita asioita ja hävitin kaikki lappuseni. Eihän Kontulakaan heti kirjoittanut. Hän lepäsi peräti neljä vuotta, ja sitten alkoikin kynä suihkia. Ennen selviytymisoppia on julkaistu Rexi on homo ja opettajat hullui. Opettajan päiväkirja (2006), Ei eläinkokeita, käyttäkää mopoja. Oppilaan päiväkirja (2007) ja Herra Rehtori (2009), joka on mielestäni hänen kirjoistaan paras. Herra Rehtori kertoo peruskoulun taustoista ja on tyyliltään erilainen, vähemmän velmu kuin Kontulan muut kirjat. 

Kontula kuvaa koulua ja tilanteita lämpimällä huumorilla, jossa on sopivasti ironiaa. 
No niin, siitä vaan nopsaan oppitunnille! Rehtorikin jo liikehtii levottomasti. Järisyttävät flow-kokemukset odottavat sinua luokassasi. 
Hän käy läpi opettamisen historiaa, koulu-uudistajia, opettaja- ja oppilastyyppejä ja antaa ohjeita riittävän hyvään opettajuuteen.  Vinkkejä vanhemmille -osuus on hyvin pieni, mutta toisaalta koko kirja sopii vanhemmille ja myös lapsettomille aikuisille. 

Opettajien ohjeissa on yksi, josta olen eri mieltä: Et itke vaikka oppilaat yrittävät itkettää sinua. Ei se itkukaan aina pahaksi ole.  Opettajan itku saattaa olla käännekohta ajattelemattoman ryhmän suhtautumisessa häneen, sanon tämän kokemuksesta. Murrosikäisten ryhmä saattaa ryhmäpäätöksellä vihata tai rakastaa, ja kyllä suurten tunteiden ollessa kyseessä opettajankin pitää näyttää tunteitaan.

Kontula on kirjoittanut selviytymisoppinsa kolme vuotta sitten, mutta keskusteltuani nuorten opettajien kanssa, olen huomannut, että jo nyt tarvittaisiin aivan uusia ohjeita. Opettajien elämään on tullut uusia rasitteita, mm. moninkertaiset raportoinnit (kuten lääkäreillä) ja vaatimus käyttää tietotekniikkaa siinäkin mihin se ei sovi. Miten vakuuttaa, että ymmärtää itse paremmin oman aineensa vaatimukset kuin joku virastosuunnittelija?

Blogisteissakin on paljon opettajia. Jaksua teille! Muistakaa, että hyvään tulokseen pääsee monella tavalla. Puhaltakaa yhteen hiileen ja naurakaa paljon opettajainhuoneessa. Nämä loppulauseet ovat siis minun ohjeitani, minun opettaja emerita -tiivistykseni.

Riitta Jalonen, Kuka sinut omistaa (2013)

   Jean istuu polviensa varassa ja katsoo takaikkunasta. Isä ja äiti tulevat vierelleni. Me seisomme siinä. Kenenkään käsi ei nouse vilkutukseen.
   Etuoven ikkuna on auki ja kuulen Mamin sanovan Jeanille, että pian sinä olet kotona, ja Jean huutaa minun koti on tuolla, minä nukun siellä.

Tämän kirjan ydinkohta on tässä. Minun koti on tuolla, minä nukun siellä. Lapsi ilmaisee asian juuri näin. Jalonen osaa kertoa meille, miltä sijoitetusta lapsesta tuntuu, kun häntä palautetaan sinne, minne hän aikuisten mielestä kuuluu. Hän osaa myös kertoa, miltä sisaresta tuntuu, kun pieni veli viedään pois. Jalonen ei selitä, että lapset ovat turvattomia, hän NÄYTTÄÄ sen.
Lapset ovat lähellä toisiaan ihan fyysisellä tasolla. He tietävät, minne he kuuluvat, he tietävät kenen he ovat. Suuri peikko heidän maailmassaan on aikuiset.
Aikuisista ei voi sanoa mitään varmaa. 

Mielenkiintoinen asia, mikä tuli mieleeni Riitta Jalosen kirjaa lukiessani, on se miten paljon hänen lapsikuvauksensa on samankaltaista hänen miehensä Olli Jalosen lapsikuvausten kanssa. Poikakirja, 2010, meni samalla tavalla lapsen ihon alle. Olli Jalonen kirjoittaa monisanaisemmin ja kokeellisemmin, Riitta Jalonen lyhyemmin. Molemmat ovat mestareita lasten kuvaajina.

Kun Jean on viety, Heidi, kirjan minäkertoja, keksii ensin Jeanille uuden nimen, mutta päättää sitten, että Jeania ei ollutkaan.
En aio kertoa Jeanista ja minusta koskaan. Kukaan ei saa tietää, että häntä oli olemassakaan.
Tässä kohtaa lukiessa nousi iho kananlihalle, koska juuri samalla tavalla ajattelin itse äidistäni, kun menetin hänet lapsena. Melkein häpesin äidin kuolemaa ja toivoin, että pääsisin jonnekin, missä kukaan ei tietäisi. Lapsi yrittää selvitä liian suuresta menetyksestä laittamalla sen sivuun, pois elämästään.

Hyvä, että kerroit, Riitta Jalonen. Ikävää, että Philippe, josta kirjasi kertoo, ehti kuolla eikä ehtinyt nähdä tätä tyylikästä, täynnä rakkautta olevaa kirjaa teistä kahdesta.