Viihdettä vai taidetta?

Kun huonekalut oli siirretty pois tieltä niin että huoneen keskelle saatiin postimerkin kokoinen tanssilattia, Ninni tarttui yllättäen Leoon. Pienessä tilassa heidän oli pakko tanssia lähekkäin, niin lähekkäin, että Leo tunsi selvästi Ninnin ruumiinlämmön, hänen rintojensa, lantionsa ja pakaroidensa muodon antaessaan kättensä liukua niitä pitkin. Leif näytti hänelle kieltään Siwin olkapään yli ja Leo vastasi samalla mitalla, kaikki on vielä auki, arvon herra! 

Ennen kuin istunto oli ohi, ymmärsin, ettei H.H. potenut enää vain keltaisen kauhua vaan myös sinisen, punaisen ja vihreän, kaikkien värien. Eivätkä häntä pelottaneet vain tähdet, vaan myös Maa, sen lika ja painovoima, niin juuri hän sanoi, sen hauras kuori ja sulana vellova vaippa ja sen ytimessä aina hulmuava helvetin lieska. Häntä ei hirvittänyt ainoastaan äärettömyys vaan myös aika ja katoavaisuus, se auttamaton  seikka, että kaikilla asioilla tuossa äärettömyydessä oli alkunsa ja loppunsa.

Kumpi lainauksista on ote ns. lukuromaanista eli viihderomaanista ja kumpi vakavammin otettavasta? 

Ensimmäinen on Hanne-Vibeke Holstin romaanista Näin he toisilleen tekivät, joka on mielestäni viihderomaani. Lainatussa kohdassa veljekset kilpailevat samasta naisesta. Jälkimmäinen lainaus  on Leena Krohnin romaanista Hotel Sapiens, joka on eittämättä taidetta.  Lainaus on tilanteesta, jossa voimaannuttaja on yrittänyt parantaa potilasta, jonka tila lähestyy panfobiaa, kaikenkammoa.

Mistä tietää, onko romaani enemmän viihdettä vai taidetta?

Tähän tekee mieli vastata, että sen vain tietää. Sen tietää hyvin pian. Se ei ole kiinni aiheesta. Viihteessä kyllä käsitellään usein romantiikkaa ja jännitystä, mutta samoja aiheita voidaan käsitellä myös ei-viihteellisesti. Eroottiset kohtaukset ovat erityisen paljastavia. Jos tyyli on vaivaannuttava ja mauton, kyseessä on viihde.  

Viihteen kieli on usein hyvin tavanomaista. Viihdekirjailija ei keksi omia sanoja kuten kaikenkammo. Viihteellinen tarina etenee suoraviivaisesti, rakenteessa ei ole mitään kokeellista eikä vaikeatulkintaista. Taiteellisemmassa teoksessa on usein monimutkaisempi rakenne ja erilaisia elementtejä, ei pelkkää juonikertomusta. Myös lukijan päättelyyn luotetaan eikä selitellä.

Holstin teoksen luettuani totesin: "Jaahas, semmoinen tarina, onhan noita." Krohnin teos on pyörinyt mielessäni jo monta päivää. Muistelen joitakin kauniita ja puhuttelevia kohtia ja etsin ne kirjasta yhä uudelleen. Siitä, mikä on totta, mieli tietää vähän. Kasvaminen ihmiseksi on kasvamista kuvitteluun. Mitä me kuvittelimme? Sen, mitä sanoimme todellisuudeksi.
Jos kirjasta pääsee heti luettuaan irti, se on kertakäyttöistä, siis viihdettä. 

Hyvässä romaanissa on sanoma. Krohnin sanoma on herätyshuuto ihmisyyden ja maapallon puolesta. Holstin romaanissa on kyllä sanomansa: ei kannata pitää salaisuuksia. Tästä sanomasta olisi saanut toisenlaisella käsittelytavalla vakuuttavan. Kun Hotel Sapiensin pieni Sakari askartelee maapallonlipun ja vie sen hulmuamaan tuhotun maiseman ylle, lukija pysähtyy, liikuttuu ja vakuuttuu.

Ja vielä eräs erottava tekijä:ulkonäkö. Tällä kertaa jo kansi kertoo tyylilajin, mutta ei aina. Olen monesti harmitellut, kun sisällöltään painavalla kirjalla on kevyen kirjan kansi. Onneksi nykyään kirjojen ulkoasuun on alettu kiinnittää enemmän huomiota. Sähköisten kirjojen aikana onkin syytä korostaa perinteisen kirjan roolia myös kauniina esineenä. 

Kulttuuri-ihminen?

Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri! / Tuo huuto on Suomessa syyri. / Mut mikä se on, se kyltyyri?  Näin kyseli Eino Leino vuosisata sitten. Edelleen kysymys on aiheellinen.

Olen pitänyt itseäni Kulttuuri-ihmisenä. Nyt on aika tarkistaa tilanne. Joku viisas on joskus sanonut, että määrittele itsesi vasta, kun olet kirjannut, mitä teet. Jos esim. kerrot kyselyissä katsovasi televisiosta uutisia ja dokumentteja, niin ehkä saat toisenlaisen kuvan itsestäsi, kun olet laittanut ylös kaikki mitä oikeasti töllötät, BB-talot ja Kotikadut.

No nih, otetaas tarkasteluun tämä kesä!

 Tapahtumat, joihin menemisestä olin varma:

-Iitin musiikkijuhlat
-Taidekeskus Salmelan kesä

Nämä siksi, että ovat lähellä. Ja kuinka kävi? Kumpaankaan en "ehtinyt"!

Tapahtumat, joihin menemisestä haaveilin, joitakin jopa suunnittelin:
-Sodankylän elokuvajuhlat
-Kuopio tanssii ja soi
-Lahden kansainvälinen kirjailijakokous
-Kuhmon kamarimusiikki
-Pori Jazz ja sen ohessa keskustelufoorumi SuomiAreena
-Kaustisen kansanmusiikkitapahtuma
Kuinka kävi? Täytyy tunnustaa, etten käynyt yhdessäkään. Sen sijaan kävin Verlan keskiaikatapahtumassa ja kuvautin itseni viikinki Olavi Tammiolan kanssa. Ohessa kuva meistä!

Huomio, te minua tiukkapipoisena bloggarina pitäneet: olin ajatellut pitää blogini hyvin kirjallisena, ei-kuvallisena, mutta nyt olen pehmennyt periaatteissani. Syynä lienee sama, mikä on estänyt minua osallistumasta noihin kirjaamiini kulttuuritapahtumiin: Aurinko! Aurinkoaddiktina en halua viettää aikaa neljän seinän sisällä, kun kerrankin voin nauttia lämmöstä ja valosta. Tämä kesä on ollut auringonpalvojalle aivan ihana. Olen lukenut monta kirjaa rannoilla tai parvekkeella aurinkotuolissa makoillen. Mahtavaa, että kaksi suosikkiani vapaa-ajan vietossa, lukeminen ja auringonotto, ovat yhdistettävissä. Miksi nämä kulttuuritapahtumat eivät ole syksyn loska-aikaan ja pitkin pitkää, pimeää talvea?

 

Nyt on kalenterissani aivan lähiaikoina kaksi käyntiä Helsingin juhlaviikoilla. Kerron niistä sitten, kun/jos ne toteutuvat. Sää on kääntymässä syksyisemmäksi, joten uskon, että maltan poistua parvekkeeltani.

Taas haaveilen, että sukkuloin kesällä 2014 kaikissa isoissa tapahtumissa, mutta tiedän, että se on mahdollista vain, jos pääsen talvella pitkäksi aikaa aurinkolomalle jonnekin tai jos hyvä haltijatar monistaa minut. Toinen Marjatta makaa kirja mahan päällä aurinkotuolissa ja toinen liitää happeningistä toiseen.

Pehmot

Catarina Kruusvaal, Iida ja pehmot puistossa, 2008

Catarina Kruusvaal on ruotsalainen kirjailija ja kuvittaja. Alkuteoksen nimi Fia och djuren - Alla ska vara med! kertoo kirjan tärkeän sanoman. 

Iida pyöräilee puun ympäri pehmoeläimet vuorollaan kyydissä pyörän korissa, muut paitsi Kille Kirahvi, joka ei mahdu koriin. Kille suree aikansa, mutta ryhtyy sitten muihin leikkeihin. Kun tulee keinumisen vuoro kaikki muut pehmoeläimet sinkoilevat keinusta ulos, koska ovat liian pieniä siihen, mutta kukas onkaan juuri sopiva - Kille Kirahvi! Ja nyt on Killen vuoro nauttia sellaisesta, mihin muut eivät voi osallistua.

Joku taika tässä kirjassa on, niin monta kertaa se on pitänyt lukea uudestaan kolmivuotiaalle. Usein hän muistelee samalla päiväkotinsa pihan tapahtumia, mitä Samu, Sultan tai Fanni teki ja sanoi. Kaipa tämä liippaa aika läheltä hänen kokemuksiaan. Kolmivuotias on monesti vääränkokoinen, huvipuistossakin vain osa laitteista on suunniteltu hänelle sopiviksi. 

Usein lastenkirjoja lukiessani ajattelen, miten hyvin ne sopivat myös murrosikäiselle. Kuinka moni murkku pyöritteleekään mielessään kokoaan ja porukkaan kuulumista. Pari postausta sitten kirjoitin lastenkirjoista, joissa käsitellään kotoa lähtöä, kun on tultu liian isoiksi sopimaan niihin nurkkiin ja kuvioihin. Murkun tuntemuksia!

Leena Krohn, Hotel Sapiens, 2013

Leena Krohn on eräs kauneimman suomen kielen taitajia. Hänen lauseensa ovat selkeitä ja niiden rytmi sopusointuista. Krohn osaa myös karsimisen taidon. Hän ei koskaan selitä turhaa, vaan antaa myös lukijan päätellä, ja hän tietää, että joskus on kiinnostavaa jättää asioita avoimiksi. Nykykirjailijoista Aki Ollikainen kirjoittaa samantyylisesti.

Krohnin kaikissa kirjoissa on sama teema, ihmisyys. Hän puolustaa sitä tinkimättömästi.
-Ihmisyyttä ei voi oppia, vanha kukkakauppias väitti.
-Joko sitä on ihminen tai ei ole. On arvokasta olla ihminen tai eläin tai kasvikin. Sillä ihminen, eläin ja kasvi ovat yksilöitä, niiden takana on koko maapallon historia ja lajien evoluutio. Mutta olla kone, siinä ei ole mitään arvokasta.

Hotel Sapiensissa ryhmä ihmisiä on säilöttynä jonkinlaiseen turvapaikkaan maapallolla tapahtuneen katastrofin jälkeen. Keinoäly on pyrkinyt ohjailemaan ihmisen toimia jo ennen katastrofia huomattuaan ihmisen tekevän yhä uudelleen vääriä valintoja.
Kaikki olivat avuttomia paitsi Kaitsijat, jotka kerran valmistimme , nuo joiden holhokkeja nyt olemme. Sillä Hotel Sapiens on Kaitsijoiden ylläpitämä laitos. Kaitsijoita itseään, joita mielessäni kutsun myös Kelloiksi, ei koskaan nähdä, vaikka ne juuri ovat kaiken organisoineet ja kaikesta vastuussa. Tuskin niissä on mitään nähtävääkään, verkoissa jotka pyydystivät oman kutojansa.

Hotellin asukkaita/vankeja/ympäristöpakolaisia/ museoituja näytekappaleita/ ehkä maapallon ainoita ihmisiä palvelevat robottinunnat. Inhimillisten asukkaiden, nunnien ja Kaitsijoiden rinnalla elää myös asukkaiden Pieniksi peileiksi kutsumia synteettisen evoluution kehittämiä tuotteita, olentoja, jotka eivät muistuta mitään tuttuja elämänmuotoja. Ne esiintyvät valoläikkinä ja niiden tehtävänä on raportoida kaikki ihmisistä, jopa näiden unikuvat. Jotkut Hotel Sapiensin asukeista ovatkin sitä mieltä, että keinoäly on kiinnostunut ihmisissä juuri siitä, mitä sillä itsellä ei ole, tunteista ja tahdosta.

Hotel Sapiensin minä-kertoja, tilanteen kirjaaja käsittää, että he, asukkaat, ovat rajatilassa muuttumassa joksikin muuksi. Hän suhtautuu tilanteeseen rauhallisesti, kaikki aikanaan. Hän tietää, että lajeja on hävinnyt ennenkin ja vanhan häviö on uusien lajien voitto, mutta hän haluaisi välittää eteenpäin parhaan ihmisyydestä.
Nuo Kaitsijat ovat täydellisiä kelloja, silti vain kelloja, pelkkiä kelloja. Siitä, mikä meissä on pilveä, mikä valhetta ja unta, siitä he eivät tiedä mitään. He toimivat aina oikein, heillä on tieto, mutta tahtoa ei lainkaan.
En voi huutaa sitä heidän korvaansa, sillä heillä ei ole korvia. Mutta he saavat tietoonsa jokaisen sanan, jonka kirjoitan. Lukekaa, oppikaa!
Muistakaa, lukijani , urkkijani, mitä vapaus merkitsee. Sitä, että voi valita väärin.

Krohnin sanoma on selvä: Ihmiskunnan on tehtävä muutos, lopetettava ympäristömyrkkyjen ja kemikaalien käyttö, otettava tiedon palvonnan edelle taide, tunne ja inhimillisyys. Jopa Hotel Sapiensissa vieraileva Descartesin simulaatio on muuttanut sanomansa ”Ajattelen, olen siis olemassa” muotoon ”Näen unta, olen siis olemassa”. 

Krohnin kirja on määritelty dystopiaksi, mutta uskon, että hän kuvaa melko lailla nykytilannetta pallollamme ja huutaa: Lukekaa, oppikaa! Meillä on ollut lukuisia ympäristökatastrofeja. Meillä on kylmää ja kovaa hallintoa. Meillä on myös Pieniä peilejä. Snowdenin paljastama Yhdysvaltojen salainen tiedusteluohjelma nostaa Krohnin kirjan tämän puolen erittäin ajankohtaiseksi.

Paitsi yhteiskunnallinen ja kieleltään kaunis teos, Krohnin kirja on myös erittäin hauska ja välillä ironinen. Jo kirjan nimi on hupaisa. Asukkailla on mitä eriskummallisimpia nimiä, Higgsin bosoni, Hävytön. Arki-ihminen on touhukas, hahmo, joka on tyytyväinen kaikkeen. Hotellissa on hyvä palvelu, mikäs meidän on tässä ollessa. Sinikka Nopolan Käytännön ihminen voisi olla Arki-ihmisen sisar.Tällaisia ihmisiä on!

Vain yhdellä on kirjassa oma nimensä. Hotel Sapiensiin on pelastettu vanhojen ihmisten joukkoon lapsi, Sakari. Sakari on ainoa, joka kasvaa, minkä vuoksi nunnat on ohjelmoitu palvelemaan häntä muita paremmin. Kun Sakari saa simuloidulta radiotekniikan kehittäjältä Nicola Teslalta radion, josta hän voi kuunnella muinaista iltakeskusteluaan äitinsä kanssa ja tämän laulamaa ”Nuku kun minä nukutan”, lukija kokee kirjan parissa valtavaa, hyväätekevää surumielisyyttä.

Joku bloggari kirjoitti, että ei ymmärrä, miksi loistava Leena Krohn on jäänyt Sofi Oksasen varjoon. Olen samaa mieltä:Krohn on huomattavasti Oksasta suurempi kirjailija. Krohn sai Finlandia-palkinnon vuonna 1992 esseenovellien kokoelmastaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia. Hän on saanut muitakin palkintoja, ja hänen kirjojaan on käännetty kahdelletoista kielelle. Silti hänen tuotantonsa on vähän tunnettua. Ehkä moraalisuus ja valheen paljastaminen ei ole kaikkien ihmisten mieleen. Vuonna 1997 Krohn sai Pro Finlandian, mutta palautti sen, koska Ahtisaari oli myöntänyt kunniamerkin Indonesian metsäministerille ja siten tukenut Suharton hallituksen sortopolitiikkaa ja suomalaisia suuryhtiöitä. Me tiedämme nyt, kiitos valppaan median, miten monet maamme suuryhtiöt ovat polkeneet paikallisten ihmisten oikeuksia ns. kehittyvissä maissa (mikä kauhea termi!), tuhonneet metsäluontoa ja eläimistöä. Krohn oli oikeassa silloin ja on nyt. Homo sapiensin kannattaisi kuunnella valveutunutta kirjailijaa.

Kirjakoru

Tässä Verlan aika -keskiaikatapahtumasta ostamani koru. Lähdimme tapahtumaan erityisesti reippaitten pojanpoikiemme vuoksi. Kyllä he nauttivatkin pehmomiekkailusta, ratsastusesityksestä ja viikinkien ja saksien taistelunäytöksestä. Paitsi pyydettyjä kannustushuutoja "Voima!" ja "Kunnia!" pienempi kaveri huusi myös oman uhkauksesnsa "Täältä petee!"
Tapahtumassa oli yllättävän paljon ohjelmaa myös aikuiseen makuun. Sain mm. kuulla ensimmäisen kerran elämässäni kurkkulaulua livenä, esittäjänä tuvalainen yhtye Huun Huur Tu. Monenlaisten myyntipöytien joukossa oli Kirjansitojatar Mari Vehkaluoto, jolla oli todella viimeisteltyjä ja hienostuneita tuotteita. Minun oli aivan pakko saada nahkakantinen kaulariipus, oikea kirjallisuuden ystävän koru. Eikö olekin hieno?

Lapsella vain voi silmät niin loistaa ...

 Viime aikoina olen lukenut lastenkirjoja 3-vuotiaalle ja 6-vuotiaalle. Kuvassa kaksi suosikkia. Rakas pikku possu, 1982, Ruotsissa Älskade lilla gris, on jo toisella lukukierroksella. Nuorimmainen, nyt 29 v,  sai sen aikanaan lahjaksi. Suomalainen Perin erikoinen muna on vuoden 2012 Finlandia Junior -voittaja, ja sen olen ostanut varta vasten lapsenlapsille.

Rakas pikku possu Pelle pelastetaan sikalasta, jossa se olisi liian rääpälemäisyytensä vuoksi tapettu elinkelvottomana. Se kasvaa hellittynä, mutta tilanne vaikeutuu sekä perheen että Pellen itsensä mielestä, kun se kasvaa niin isoksi, ettei mahdu minnekään. Pelle päättääkin karata ja huomaa, että ulkopuolinen maailma sopii sille paremmin. Se palaa vielä ilmoittamaan perheelle, että on löytänyt jotain kotielämääkin parempaa ja toivottaa vilkuttavalle perheelle:"Niin että terve vaan!"

Perin erikoinen muna löytyy rannalta. Perhe vie sen kotiin, ja sen sisältä kuoriutuu outo pikku otus, jolle annetaan nimi Koi-Koi. Koi-Koin kanssa on kivaa niin kauan kuin se on pieni, mutta sitten siitä tulee iso ja haiseva; se syö perheen vararikkoon; ja vanhempia hävettää käyttää sitä ulkona, koska se pissii lammikoita, jotka muistuttavat järviä. Pellen tavoin Koi-Koikin näkee parhaaksi poistua kotoa. Sen lähdettyä perhe huomaa taas vanhan lemmikkinsä Freija-koiran, joka vaikuttaa erittäin tyytyväiseltä. Koi-Koi ei palaa kertomaan, minne se hävisi, mutta perheen äiti lohduttaa toisia:"Linnutkin jättävät pesänsä, kun ne ovat kasvaneet tarpeeksi isoiksi. Annoimme Koi-Koille turvallisen kodin siksi aikaa, kun se tarvitsi sitä."

Luin nämä kirjat lapsille peräkkäisinä iltoina. Kun molemmat oli luettu, kuusivuotias totesi:"Mummi tässä kirjassa on sama asia kuin siinä possukirjassa." Aika hyvin oivallettu! Aikuisellehan teema on selvä, mutta lapselle tässä voisi olla hyvinkin kaksi erilaista tarinaa. Kolmivuotias alkoi heti leikkiä, että hän on se muna. Kumpikaan ei halua koskaan kasvaa isoksi. He haluavat, että aika seisahtuu ja kukaan ei koskaan kuole. Kukapa ei sellaista haluaisi!

Molemmissa kirjoissa on erinomainen kuvitus. Christel Rönns onkin itse asiassa graafikko ja kuvittaja. Perin erikoinen muna on hänen kolmas oma kirjansa.

Vielä yksi lastenkirjastomme suosikki Kjambaki, Afrikkalaisia satuja, 1981, jonka poikamme saivat aikanaan lahjaksi samaiselta hyvän kirjamaun omaavalta ystävältäni, joka lahjoitti Rakas pikku possu -kirjan. Kirjan on kertonut Anne Geelhaar ja kuvittanut Karl-Heinz Appelmann ja sen on saksasta suomentanut Liisa ryömä. Kirjan tarinat ovat faabeleita, opettavaisia eläintarinoita, joiden viisautena on usein afrikkalainen sananlasku "Järjellä asiat muutetaan, ei väkivalloin". Tämän kirjan kuvitus on niin kaunis, että jokaisen kuvan voisi ripustaa seinälle tauluksi.

Anu Silfverberg, Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä, 2013

Onpas selväpäinen nainen! Tällainen ajatus nousi päällimmäiseksi mieleeni lukiessani Silfverbergin esseekirjaa. Kirjassa on kirjoittajan oman raskaaksitulo- ja synnytyskokemuksen kuvaus ja sen lisäksi paljon hämmästelyä siitä, mitä kaikkea tärkeää sukupuolisuudesta ihmiselle ei kerrota alkaen koulun seksittömästä sukupuolivalistuksesta ja päätyen imetyksen vaiettuun hankaluuteen. 
 

Olen lähes kaikesta samaa mieltä Silfverbergin kanssa. Ei ole mitään järkeä palata kaikessa ”luonnollisuuteen”, kun parempaa on kehitetty tilalle. Kantoliina on välttämättömyys köyhälle afrikkalaiselle, jonka on sekä kuokittava pellolla että hoidettava lapsensa, mutta hän ottaisi varmaan mielellään vaunut pellon viereen varjoa tarjoavan puun alle ja antaisi lapsensa nukkua rauhassa siellä. Hän ottaisi mielellään myös äitiysloman, niin ettei tarvitsisi heti synnytettyään huhkia pellolla. Meillä Suomessakin on naisia, jotka haluavat palata esiäitien aikaan kuvitellen romanttisesti, että se oli kaikessa parempaa: luomusynnytys, kantoliinat, kestovaipat, täysimetys nelivuotiaaksi (huh huh), kotihoito kolmivuotiaaksi, ”vaistovanhemmuus”.  Minulle tulee näistä Silfverbergin luetteloimista kiintymysvanhemmuus-termeistä kestoiluista ja mammailuista mieleen huuhailu. 

Luonnollisuus ei ole koskaan ollut naisen paras ystävä. Luonnollista on se, että naiset kuolevat synnytyksiin ja elävät elämänsä ainaisen reproduktion merkeissä, elleivät kuole yrittäessään.

Familismin aate on viime aikoina vaikuttanut niin, että yhä useammat nuoret äidit jäävät aivan turhaan, syyllisyydentuntoisiksi propagandoituina, kotiin tylsistymään ja tylsistämään lapsensa moneksi vuodeksi. Älykkäinä pidetyt ihmiset vakuuttavat myös kirkkain silmin, että kotona olo lasten kanssa se vasta antaakin valmiuden mihin tahansa johtopuolen tehtäviin, koska organisointikyky naisella kotona kehittyy huippuunsa. Tässäkin on sitä äitikortti-harhaa: äitinä minä olen ylivertainen kaikessa! Come on!  Mielestäni lapset tarvitsevat leikki-iässä erityisesti vertaisseuraa, ja sehän on meidän yhteiskunnassamme järjestetty erinomaisen hyvin päiväkodeissa. 

Juuri nyt haluaisin, että joku antaisi tarkan aika-arvion siitä, miten ja koska maailma muuttuu. koska päästään aikaan, jolloin naiset eivät ole mystisiä emoja vaan ihmisiä? Se olisi ehkä myös aika, jolloin koti vastaan päiväkoti  -sota olisi päättynyt jonkinlaiseen tolkulliseen kompromissiin, ja aika, jolloin vanhempainvapaat jaettaisiin kummankin sukupuolen kesken ja niiden kustannukset kaikkien työnantajien kesken.

Äiti on tietenkin lähellä lasta, varsinkin vauva-aikana, koska lapsi on kasvanut hänen sisällään ja hän saattaa imettää, mutta moni äiti tekee sen virheen, että pitää itseään yleensäkin ykkösvanhempana ja isää apulaisena. Silfverberg kannustaa isiä vain puskemaan rooliinsa, viemään lapsen kärryihin ja painumaan ulos ilman äitiä.

Sinä äiti, joka väität, että nainen voi ”omia lapsen”, kysy itseltäsi: olisiko mitenkään mahdollista, että miehesi omisi teidän yhteisen lapsenne ja sinä et voisi sille mitään? Että kulkisit tuolla valittamassa, että en voi hoitaa lastani kun isä on ominut sen? Ai ei ole mahdollista? No miten se sitten on mahdollista toisin päin?

Vertailu eläimiin, sikaan ahtaassa porsituskarsinassa, ja lehmään, jonka maidontuotantoa pidetään jatkuvasti yllä, on mielenkiintoista ja koskettavaa. Silfverberg käsittelee eläinten asiaa myös novellikokoelmassaan He eivät olleet eläimiä,2011 ja esseekokoelmassaan Luonto pakastimessa, 2011. Näitä ennen hän kirjoitti parisuhdetta käsittelevän romaanin Kung Po, 2008. Silfverberg on paitsi kirjailija myös toimittaja, jonka terävät kolumnit ovat herättäneet keskustelua.

Kahdesta asiasta olen kirjoittajan kanssa eri mieltä.  Hänen mielestään pojille seksuaalisuuteen herääminen on helppoa ja tytöille vaikeaa, pojat ohjataan nauttimaan ja tytöt varomaan. Minä taas luulen, että tässä asiassa molemmilla on yhtä vaikeaa - eikä pelkästään vaikeaa, vaan myös helppoa ja hauskaa. En halua vetää esiin ”minä poikien äitinä” tai ”minä murkkupoikien opena” -kortteja; poikien hämmennyksen huomaa, kun vähän katselee ympärilleen.

 
Toinen asia, josta ajattelen ja jonka olen kokenut eri tavalla, on odottavan äidin vauvavatsa. Silfverberg on loukkaantunut siitä, miten raskaana olevien naisten vatsaan kiinnitetään huomiota, taputellaan ja kehutaan. Hän kokee kasvavan vatsan hyvin intiimiksi asiaksi. Toisaalta hän on kaikessa sitä mieltä, että me kasvatamme lapsen maailmaan eikä itsellemme. Minä pukeuduin ensimmäistä lasta odottaessani äitiysmekkoon heti toisella kuukaudella, että kaikki jo huomaisivat. Oli ihanaa, kun joku halusi painaa korvansa vatsaan ja kuunnella tai kun joku silitti vatsan päältä ja toivotti pikkuisen tervetulleeksi maailmaan sitten kun aika on. Aina kun näen vauvavatsan, liikutun, mutta en kyllä sano mitään tuntemattomille, koska tiedän että suhtautumisia on monenlaisia. Silfverberg puhuu myös kivuista ja hankaluuksista odotusaikana. Jos näin on, niin vatsan taputtelu saattaa ärsyttää. Minä onnekas en kokenut kivun kipua ennen kuin synnytyksessä; elin odotusaikani valtavassa onnenhuumassa, joten taputtelu sopi siihen.  

Onnenhuumasta vielä loppulainaus. Vauva on jo vähän kasvanut ja äiti levännyt. Äiti lähtee ulos ilman vauvaa, saamaan Omaa Aikaa ja heti tulee ikävä.
Ikävä iskee viiden minuutin kuluttua. Pursuan rakkautta. Nuuhkin käsivarsiani:tuoksuuko minun ihoni jollekin oudolle?  Minusta tuntuu, että ihohuokosistani valuu jotain. Rakkautta haihtuu iholta, mutta sitä tulee koko ajan lisää.