Coetzeen upea esikoinen

J.M. Coetzee, Dusklands, 1974
Hämärän maat,  VASTA 2007

Toistaiseksi vahvin kokemus Coetzeen uusintalukukierroksellani on ollut tämä esikoinen. Olin lukenut sen kauan sitten englanniksi. En muistanut, miten tulinen ja miten ironinen nuoren Coetzeen ote oli tätä kirjaa kirjoittaessaan.
 

Hämärän maat sisältää kaksi pienoisromaania tai pitkää novellia, joiden miljöö ja aika ovat täysin erilaiset, mutta yhteisenä teemana on hullu väkivalta ja ihmisarvon mitätöinti.

Ensimmäisessä osassa nimeltä Vietnam-projekti kertojana on amerikkalainen Eugene Dawn,  joka työskentee Vietnamin sodan aikana psykologisen sodankäynnin yksikössä kotirintamalla.  Hänen tehtävänään on keksiä keinoja vihollisen murtamiseksi ja raportoida niistä esimiehelleen Coetzeelle.  Dawn ottaa esimiehen mielestä tehtävän kiusallisen tosissaan. Hän haluaa, että Dawn laimentaa ja vesittää sanomaansa eikä varsinkaan käytä akateemisia alaviitteitä.

Haluaisin siis että ensi töiksenne, ennen kuin puhumme mistään muusta, ryhdytte korjaamaan esityksenne sävyä. Haluan teidän muotoilevan ehdotuksenne niin, että sotilashenkilöt voivat hyväksyä ne menettämättä itsekunnioitustaan.

Dawn ei usko esimiestään, vaan lisää vauhtia ja jatkaa työtään maanisessa tilassa, jota itse kuvaa älyllisen onnen ja euforian tilana. Hän varoittaa pitämästä vietnamilaisia yksilöinä ja kuvaa yhä tehokkaampia  hävitystapoja todeten, että amerikkalaisten epäröinti ympäristömyrkkyjen kylvämisessä herättää vain halveksuntaa säästeliäissä vietnamilaisissa. Tutkielman sävy muuttuu vähitellen yhä persoonallisemmaksi ja sairaammaksi.

Voin huonosti kirjoittaessani näitä sanoja. Terveyteni on kehnoissa kantimissa. Minulla on petollinen vaimo, onneton kotielämä, ymmärtämättömät esimiehet. Kärsin päänsäryistä. Poden unettomuutta. Kulutan itseäni loppuun. Jos osaisin olla jouten, saattaisin pitää lomaa. Mutta minä näen asioita ja minulla on historiaa kohtaan velvollisuus, joka ei voi odottaa. Sanottavani on sirpaleina. Pyydän anteeksi. Mutta me pystymme siihen. Velvollisuuteni on osoittaa velvollisuutemme. Minä istun kirjastoissa ja näen asioita. Kuulun lukutoukkien kunniakkaaseen sukuun, joka on istunut kirjastoissa ja nähnyt hyvin selkeitä näkyjä. En mainitse nimiä. Teidän on kuunneltava. Minä puhun tulevaisuuden äänellä. Minä puhun levottomina aikoina ja kerron teille, kuinka tulla jälleen lapseksi. Minä puhun kaikkien minuuksiemme rikkonaisille puolille ja kehotan niitä eheytymään, sillä minä rakastan yhtä paljon sitä mikä meissä on pahinta kuin mikä meissä on parasta.
Repikää tämä pois Coetzee, se on jälkikirjoitus, se on tarkoitettu teille, kuunnelkaa minua.

Tästä ei sitten olekaan pitkä matka laitokseen, jossa urhea tutkijamme päättää tarinansa.
Tässä yksityisvessalla varustetussa sellissäni Amerikan sydämessä minä pohdin pohtimistani. Minulla on hyvät toiveet päästä perille siitä, kenen vika minä olen.

Coetzee kirjoitti Hämärän maat palattuaan vuonna 1971 Etelä-Afrikkaan USA:sta, jossa häneltä oli evätty pysyvämpi oleskelulupa, syynä osallistuminen muun yliopistoväen mukana Vietnamin sodan vastaiseen mielenilmaukseen. Hän opetti tuolloin kirjallisuutta Buffalon yliopistossa New Yorkissa ja olisi halunnut jatkaa. Olin samana vuonna itse Madisonissa Wisconsinissa, jossa osallistuin mm. katujuhlaan, jossa muistettiin poliisien Kentin yliopiston rauhallisessa mielenosoituksessa ampumia opiskelijoita. Vietnam-asia oli pitkään esillä yliopistoissa.

Romaanin toisessa osassa Jacobus Coetzeen kertomus Coetzee käy esi-isiensä maailman kimppuun.

Jacobus Coetzeen hollanninkielisen kertomuksen tapahtumat sijoittuvat  1760-luvulla. Hän on kirjoitustaidottomana kertonut tutkimusretkiensä tapahtumista suullisesti  kirjurille, joka on tallettanut tarinoinnin jälkipolville. Yliopistomies S.J. Coetzee toimittaa 1950-luvulla Jacobuksen matkat afrikaansinkieliseksi kirjaksi ja hänen poikansa, muuan  J.M. Coetzee,  kääntää kertomuksen afrikaansista englanniksi. Vasta J.M. laittaa vahvat lainausmerkit määritelmän tutkimusmatka ympärille. Jacobus on oikeastaan mitä hirvein kolonialisti ja rasisti. Hän metsästää norsuja norsunluun vuoksi ja busmanneja huvin vuoksi.

Jos mielii puhdistaa jonkin tienoon, heitä on jahdattava  samaan tapaan kuin sakaaleja. Miehiä tarvitaan paljon. Kun viimeksi siivosimme tätä seutua, meitä oli kaksikymmentä maamiestä ja heidän hottentottinsa.

Jacobus pitää alkuperäisväestöä omaisuutenaan. Hän metsästää busmanneja ja ottaa hottentotteja kotiorjikseen, koska nämä ovat helpommin kesytettävissä kuin busmannit.

Tutkimusmatkoillaan Jacobus paitsi hakee norsunluuta ja strutsinsulkia käy myös retkikuntineen petkuttamassa hottentotteja vaihtamaan karjansa turhiin lasihelmiin, alkoholiin ja tupakkaan.  Eräällä ryöstöretkellään, joka on nimetty tutkimusmatkaksi Isoon Namamaahan hän ei saa hottentoteilta ansaitsemaansa valkoisen miehen kohtelua - lapset jopa pelleilevät hänen kustannuksellaan ja hänen hottentottiorjansa  päättävät jäädä omiensa joukkoon. Niinpä tämä arvostettu tutkija sitten lähteekin  vuoden päästä kostoretkelle, joka on yhtä kidutusta, raiskausta ja hävitystä. En ole nähnyt yhdessäkään elokuvassa Jacobuksen verilöylyn kaltaista helvettiä.

Nuorin Coetzee on tarkoituksella sijoittanut isänsä esipuheen Jacobuksen matkakertomushirvityksen perään eikä alkuun. Lukijan tyrmistys on melkoinen: esipuheessa tapaamme merkittävän löytöretkeilijän ja arvostetun perheenisän, joka otti muiden tärkeiden pyrintöjensä ohessa myös tehokkaasti osaa valkoisen rodun levittäytymiseen, mikä ei kuitenkaan raportoijan mielestä sujunut samalla ihailtavalla vauhdilla kuin Yhdysvaltojen uudisasukkaiden lisääntyminen suhteessa intiaaneihin.

Liitteenä tarinassa on vielä valaehtoinen selvitys, jonka Jalosukuinen Rijk Tulbagh, Alankomaiden Alusmaiden Kuvernööri, on vuonna 1760 tilannut porvari Jacobus Janszoon Coetsélta  koskien hänen tekemäänsä matkaa Isoon Namamaahan. Selvityksessään Jacobus  kertoo mitä ystävällismielisestä kohtaamisestaan alkuperäisväestön kanssa ja  löydöistään, joihin kuuluu mm. uusi malmilaji ja erikoinen kamelinsukuinen eläin. Hän mainitsee ohimennen menetyksestä, muutamasta karanneesta palvelijasta. Muutoin matka oli onnistunut erinomaisesti! Näin raportoi suuri, sivistynyt tutkimusmatkailija Jacobus Coetzee allekirjoittaen raporttinsa puumerkillään.

Coetzee on antanut oman nimensä niin varovaiselle, laimealle sotilashenkilölle kuin hirviön jälkeläiselle. Ensimmäisestä tulee mieleen vaikenijan syyllisyys ja toisesta Raamatun sukupolvikirous.

Coetzeen koko tuotannon pääteemat syyllisyys ja vastuu toteutuvat hienosti tässä romaanissa, joka on mielestäni eräs kaikkien aikojen parhaita esikoisromaaneja.

Robinson Crusoe uusiksi

J.M. Coetzee, Foe, 1986

 

J. M. Coetzee  kirjoitti kolme vuotta Booker-palkitun Michael K:n elämän jälkeen salaperäisen, hienon teoksen Foe.  Foe viittaa Robinson Crusoen kirjoittajaan Daniel Defoehin, ja sanallahan on myös merkitys "vihollinen".

Susan Barton haaksirikkoutuu kahden miehen saarelle. Toinen saaren miehistä on isäntä Cruso ja toinen on mykkä palvelija Friday.  Pelastajat saapuvat ja vievät haaksirikkoutuneet laivaansa, Cruson väkisin. Cruso olisi halunnut jäädä saaren rauhaan. Kapteeni kannustaa Susania julkaisemaan tarinansa maissa, mutta Susan epäröi, koska pelkää, että kirjoitus ei voisi koskaan toistaa hänen kokemaansa: ” … What little I know of book-writing tells me its charm will quite vanish when it is set down baldly in print.” Kapteeni on varma, että kirja myy kunhan siihen ripotellaan vähän väriä: ”You may depend on it, the booksellers will hire a man to set your story to rights, and put in a dash of colour too, here and there.” Tätä juuri Susan ei halua, hän haluaa totuuden painettavaksi paperille.
Cruso kuolee matkalla, jolloin Susan katsoo tehtäväkseen ottaa vastuun Fridaysta, ja he jatkavat elämää maissa yhdessä. Susan etsii kuin etsiikin Lontoossa käsiinsä kirjailijan,  Foen, jonka haluaa kirjoittavan hänen tarinansa, mutta tämä ei tietenkään halua kuvata niin yksitoikkoista elämää: ei villieläimiä, ei tavaroiden pelastamista hylystä, ei merirosvoja eikä kannibalismia. Mitään todenmukaista tarinaa villin Fridayn sivistämisestä ei voi myöskään kirjoittaa. Friday ei ota vastaan mitään, koska hänet on nujerrettu jo varhain, häneltä on katkaistu kieli ja hänet on siten tuomittu mykkyyteen. Susanin on vaikea hyväksyä sitä, että hän ei koskaan saa selville Fridayn tarinaa.  Friday makaa kippurassa eteismatolla ja hymisee välillä omaa kaipaavaa lauluaan.  Lukijakin haluaisi kovasti tietää, kuka katkaisi Fridayn kielen, lapsen itkuun kyllästyneet orjakauppiaatko vai Cruso hiljaisuuden kaipuussaan pelastuttuaan yhdessä Fridayn kanssa.
Susan huomaa maissa myös, että hän ei ole paljon sen vapaampi kuin saaren vankina ollessaan ja miettii, oliko Cruso oikeassa todetessaan maailman olevan täynnä saaria.

Foe herättää kysymyksiä antamatta vastauksia:
Mitä kieli on?
Kirjailijan vastuu?
Kieli ja valta?
Voiko alistettu koskaan saada ääntä?
Mitä vapaus on?
Tosi ja valhe?
Ihmisen vastuu?

Vastuu on eräs Coetzeen toistuvia teemoja. Tällä kerta vastuun pohtijana on nainen. Coetzee käyttää romaaneissaan paljon minä-kertojaa, joka on yhtä usein nainen kuin mies.

Mielenkiintoista on, että Coetzee palasi Foen teemoihin Nobel-puheessaan vuonna 2003. Hän otsikoi puheensa He and His Man.  Puheen alussa hän lainasi otteen Daniel Defoen romaanista Robinson Crusoe vuodelta 1719: ”But to return to my new companion. I was greatly delighted with him, and made it my business to teach him everything that was proper to make him useful, handy, and helpful; but especially to make him speak, and understand me when I spoke; and he was the aptest scholar there ever was.” Mikä kolonialismiin kohdistuva ironia! 

Kauniisti soljuva puhe loppuu kohtaukseen, jossa Hän ja Hänen miehensä ohittavat toisensa eri suuntaan kulkevissa laivoissa ehtimättä edes vilkuttaa.

Sillä tavalla ihminen voi elää

Anteeksi Rakas Blogini ja siellä piipahtelevat  uskolliset! Auringonpalvoja täällä on lukenut paljon rantatuolissa, mutta kirjoittaminen on jäänyt. Coetzeeltä olen lukenut peräti neljä kirjaa, kaikki aivan huippuja! Jokainen on jättänyt pohdintoja ja tullut jopa uniini. 

J. M. Coetzee, The Life and Times of Michael K , 1983 
Michael K:n elämä, 1984

Köyhä, työtön, kapkaupunkilainen mies lähtee viemään vanhaa äitiään kuolemaan maalle, tämän kotikonnuille. Äiti kuolee jo alkumatkasta, mutta Michael jatkaa taivalta taskussaan pussillinen kurpitsansiemeniä.  Michaelin matka on kafkalainen painajainen läpi epäluulojen, vihan ja pelon. Maa, jonka läpi hän taivaltaa on sekasortoisessa tilassa, jossa jokaisen tarkoitusperiä epäillään. Kun Michael kirjan lopussa on taas kerran päässyt vangitsijoiltaan pakoon ja taas kerran palannut äitinsä entiseen kotitaloon, hän huomaa, että siellä on yöpynyt myös joku muu koditon. Hän kuvittelee tämän palaavan ja heidän yhdessä etsiytyvän talon kasvimaalle, jonka hän jo välillä sai kukoistamaan. Loppukohtauksessa näkyy kovia kokeneen Michaelin valtava elinvoima ja optimismi. 

Ja jos ukkeli kapuaisi alas rattailta, verryttelisi jäseniään, katsoisi paikkaa jossa se pumppu oli ollut, se jonka sotilaat olivat räjäyttäneet niin ettei mitään ollut jäänyt jäljelle, ja valittaisi: ”Mistäs vesi otetaan?” niin hän, Michael K, ottaisi taskustaan teelusikan ja pitkän narun. Hän raivaisi rojut kuilunsuulta, hän taivuttaisi teelusikan varren silmukalle ja sitoisi narun siihen, hän laskisi sen alas kuiluun syvälle maan uumeniin,  ja kun hän nostaisi sen ylös, lusikan pesässä olisi vettä, ja sillä tavalla, hän sanoisi, ihminen voi elää. 

Coetzee sai ensimmäisen Booker-palkintonsa tästä kirjasta, neljännestään. Tästä eteenpäin Coetzeen romaanit suomennettiin välittömästi eikä odotettu vuosia kuten ensimmäisten kirjojen  kohdalla.  Booker-palkinnon perusteluissa sanotaan: ”Kirjassa on uskomatonta voimaa. Loistavasti hallittu teos.” Arvostelulautakunnan puheenjohtaja Fay Weldon on jopa  todennut: ”Tämä romaani lähestyy kirjallista täydellisyyttä.”

Christy Brown

Tässäpä erikoinen kirjailijatuttavuus. Christy Brown syntyi vuonna 1932 vaikeasti CP-vammaisena kymmenenneksi lapseksi irlantilaiseen 22-lapsiseen, köyhään perheeseen. Viisivuotiaaksi asti hän vain makasi nyyttinä lattialla, mutta muutos tapahtui, kun hän huomasi, että pystyi käyttämään vasenta jalkaansa. My Left Foot, 1954, Vasen jalkani on hänen omaelämäkerrallinen teoksensa, kertomus lapsuudesta.

Tarinassa on muutama tärkeä henkilö, joiden peräänantamattomuus tekee mahdottoman mahdolliseksi, tärkeimpänä kaikista äiti. 

Brownin teos ei ole pelkästään sairauskertomus eikä se kerro pelkästään vammaisen ihmisen tarinaa. Siinä mitä Brown kertoo lapsuuden vaiheista on paljon yleispätevää. Leikki-ikäinen ei arvostele itseään eikä muita, hänen todellisuutensa on se mikä se on; käärme tulee paratiisiin vasta kun tiedostaminen lisääntyy.  Pikku Christy on aivan tasavertainen, kun veljet viilettävät häntä rattailla leikkeihin, hän painii ja tappelee ja antaa mojovia potkuja vasemmalla jalallaan. Vasta kun toisilla lapsilla alkaa vähän vanhempana olla ihastuksia ja suunnitelmia, Christy etääntyy ja masentuu. Hän toivoo kulmakunnan söpöimmän, keimailevan pikkutytön olevan oikeasti ihastunut itseensä, kunnes huomaa katseen, joka on säälivä. 

Brown on maalannut ja kirjoittanut: runokirjoja, näytelmiä ja kaksi omaelämäkerrallista romaania. My Left Foot ilmestyi laajempana versiona vuonna 1970 nimellä Down All the Days, Jonnekin päivästä pois,  ja se oli menestys. Kirja käännettiin peräti 14 kielelle. Toinen löyhästi omaan elämään perustuva romaani on nimeltään A Shadow on Summer, 1976. Tässä kirjassa vammainen irlantilaiskirjailja matkustaa Connecticutiin ja kokee siellä varjoja, joiden poistuminen jää kysymykseksi. Brownilla oli 12 vuoden rakkausushde amerikkalaiseen naiseen Beth Mooreen, jonka kanssa hänen oli tarkoitus mennä naimisiin. Hän päätyi kuitenkin avioliittoon erään englantilaisen naisen kanssa, mutta suhde Mooreen säilyi silti elinikäisenä ystävyytenä. Down all the Days on omistettu Bethille, joka oli mukana tämän kirjan synnyssä rakastettuna, muusana, eteenpäin tuuppijana ja alkoholivahtina.  Nuoruuden pelko siitä, ettei ikinä löytäisi naisseuraa osoittautui vääräksi. Brown kuoli vain 49-vuotiaana. Hänen elämänsä oli urhean ihmisen elämä. 

Runokokoelman Come softly to my wake, 1971, nimiruno:

Come softly to my wake
on Pavlova feet
at the greying end of day;
into the smoke and heat
enter quietly smiling, quietly unknown
among the garrulous guests
gathered in porter nests
to reminisce and moan;
come not in ornate grief
to desecrate my sleep
but a calm togetherness of hands
quiet as windless sands
and if you must weep
be it for the old quick lust
now lost in dust
only you could shake
from its lair.

Come softly to my wake
and drink and break
the rugged crust
of friendly bread
and weep not for me dead
but lying stupidly there
upon the womanless bed
with a sexless stare
and no thought in my head.

Rennosti  ja nopeasti suomennettuna:

Tule kevyesti ruumiinvalvojaisiini
balettitanssijan askelin
illan hämyssä;
astu hiljaa hymyillen tuntemattomana
savuun ja kuumuuteen
suupalttien vieraitten joukkoon
jotka olutkolpakkojen ääressä
huokaavat ja muistelevat;
älä tule koristeellisesti surren
häpäisemään untani
vaan tyynen yhteisöllisesti
hiljaa kuin tuuleton aavikko
ja jos sinun on itkettävä
niin itke vanhan himon takia
joka nyt makaa pölyyntyneenä
ja jonka vain sinä voisit ravistella
ulos makuukolostaan.

Tule kevyesti ruumiinvalvojaisiini
ja juo ja murra
ystävyydenleivän
rapea kuori
äläkä sure minua siksi että olen kuollut
vaan siksi että makaan typeränä
yksinäisellä petilläni ilman naista
sukupuolettomasti tuijottaen
ilman yhtään ajatusta päässä.

P.S. Kylläpäs minusta on tullut tänään tuottelias! Huomenna lähden taas parin päivän matkalle. Matkat ovat some-lomaa, joten palaan loppuviikolla bloggaamaan. Nämä Brownin runot ja Coetzeen Michael K:n elämä ovat matkalukemisena. 

P.S.2 Hassua - äskeinen runo toi mieleeni Heli Kajon kauniin laulun "Jos mä kuolen nuorena", joka nyt soi korvamatona: ... hautajaisissani pukeutukaa mustaan mutta vain koska se on tyylikästä äiti ja isi älkää vaipuko tuskaan mä nautin täysillä mun elämästä tyttöystävät silmät päähän meikatkaa ja menkää tilaisuuden jälkeen tansiimaan... Sama idea Brownilla ja Kajolla!

Miksi kirjoitat, Coetzee?

Kysymystä ei voi lähestyä abstraktiona. Täytyy kysyä: Miksi kirjoitit sen minkä kirjoitit? Miksi kirjoitat juuri nyt sitä mitä kirjoitat? Kirjoittaminen ei jatku tyhjiössä. Kirja kuvastaa sitä miksi olet tulemaisillasi, tai miksi olet tullut tai mikä olet ollut. 

Coetzeelle esitettiin 1980-luvun alussa eräässä haastattelussa kysymys, miksi kirjoitat. Hän oli silloin nelikymppinen, lukenut matematiikkaa ennen kuin väitteli kirjallisuuden professoriksi Beckettistä ja asunut kotimaansa Etelä-Afrikan lisäksi Englannissa ja Amerikassa, jossa häneltä evättiin pysyvä oleskelulupa, koska hän oli osallistunut Vietnamin sodan vastaiseen mielenilmaukseen. Vastauksessa näkyy matemaattinen täsmällisyys, mutta ehkä myös beckettmäinen minimalismi ja eläminen eri yhteisöissä. Hänessä kyti halu jättää vaikea kotimaansa, mikä toteutui hänen jäätyään eläkkeelle Kapkaupungin yliopiston kirjallisuuden professorin virasta vuonna 2002. Hän sai myös Australian kansalaisuuden ja tarkastelee nykyään asioita Australiasta käsin, mikä varmasti vaikuttaa kirjoittamiseen. ”Kirjoittaminen ei jatku tyhjiössä.”

Kirjailijan työt muuttuvat luonteeltaan hänen ikääntyessään ja maailman muuttuessa hänen ympärillään. Lukijan lukutyylille käy usein samoin. Nuorena luin yksittäisiä kirjoja kiinnittämättä paljonkaan huomiota tekijään. Nykyään minua kiinnostaa yhä useammin koko kirjailijan tuotanto ja kaikki tieto mitä hänestä löytyy, mikä tietokoneaikana on paljon. 

Miksi luen ja välillä vähän kirjoitankin jotakin lukemastani? Siksi, että on olemassa sellaisia suuria kirjailijoita kuten Coetzee.